Kauppa-Lopo: II luku

I luku

II luku Kauppa-Lopo Kirjoittanut Minna Canth

III luku

Se päivä valkeni, jolloin Lopo oli vapaa. Hän oli sitä odottanut, tuota keskiviikko-aamua, niin hartaasti, ettei paljon muuta voinut ajatellakaan. Ei muistanut Kuopiota eikä entisiä aikoja; ei välittänyt Römperistä eikä Riitasta. Ei menneet eikä nykyiset asiat päässeet nyt kiinnittämään hänen huomiotansa, sillä mieli pyöri vaan sitä hetkeä kohti, jolloin hän saisi kääntää selkänsä tälle majalle ja estelemättä mennä mihin ikinä tahtoi.

Kuinkahan Kortmanin rouvan silmät levenisivät.

Sukat olivat lauantai-illasta saakka valmiina ja kokoon käärittyinä. Tuon tuostakin hän käärön hajoitti, silitteli polvellaan suoriksi ja mittaili niitä mallisukalla. Sitten tyytyväisenä laittoi ne taas kokoon toistensa sisään niinkuin olivat olleetkin.

Riitta heitti niihin aina syrjästä silmäyksen. Ja häntä hytkäytti, kun Lopo oli niin mielissään, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kuinka hulluntekoiset ne olivat. Nilkan kohdalta liian leveät, kantapäätä tuskin ollenkaan ja – terän kavennus! Voi herra, sitä ei nauramatta katsellut.

Mutta Lopo se vaan mittaili ja tuumi itsekseen, että ihan olivat samanlaiset kuin mallisukkakin. Niinkuin sitä muka mittailemalla saisi selville, oliko muoto hyvä tai huono! Sen määräsi vaan tarkka ja tottunut silmä semmoinen kuin Riitan.

Keskiviikkoa vasten yöllä ei Lopo saanut unta vähän vähääkään. Oli se niin kummaa ajatella, että huomenna taas pääsi alkamaan elämää ikäänkuin uudelleen. Lähteä vapauteen tuonne, aivan kuin lintu häkistään...

Oikein tahtoi naurattaa. Hän veti nuuskaa nenäänsä ja katseli pimeyttä ympärillään. Riitta nukkui raskaasti omalla vuoteellaan toisella puolen huonetta. Ei tiennyt maailmasta mitään. Sirkka lauleli uunin takana, muuten oli kaikki hiljaa.

Ettäkö tämä tosiaankin oli viimeinen yö tässä majassa! Missä kummalla hän saisi kortteeria ensi aluksi? Huoli siitä! Ehkä saunassa, jossain kaupungin ulkopuolella. Siitä juohtui kylpy mieleen, vasta ja hyvä löyly. Nyt täytyi nauraa melkein ääneen!

Hän heitti itsensä selälleen, oikaisi toisen käsivartensa ulos sivullepäin, huokasi syvään, ei surun mutta nautinnon huokausta, ja painoi silmänsä kiinni. Tulkoon uni, jos tullakseen oli; ellei tullut niin sama se! Hyvällepä nyt tuntui sekä sielussa että ruumiissa.

Kello oli hiukkasen yli kahdeksan, kun hän sitten aamulla läksi. Riitta katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Siellä hän mennä tallusteli jalat sisäänpäin, kengät läntällään ja ruumis etukumarassa. Hame oli takaa lyhempi, mutta kupeilla molemmin puolin se viisti maata.

Nurkkaukselle tultuaan hän kääntyi katsomaan taakseen ja kun älysi Riitan ikkunassa, meni suu leveään hymyyn. Hän nyökäytti päätään ja katsoi vielä kerran. Riitta pani merkille, että Lopon kasvot olivat puolta kirkkaammat sen jälkeen kuin hän ne tän’aamuna pesi. Semmoista kummaa ei ollutkaan tapahtunut sinä kuukautena, minkä he molemmat olivat yhdessä asuneet.

Lopo pudisteli nyrkkiään ja venytti huuliaan nauruun niin, että ikenet näkyivät. Sitten käänsi hän selkänsä ja katosi. Riittakin poistui ikkunasta. Meni takaisin entiselle paikalleen, otti ompeluksensa ja alkoi neuloa. Yksinäisyys tuntui oudolle taas näin äkkiä. Hän koetti laulella:

»Tuulen tuimuudesta kuusen latvat retkahtelee,

Tuulen –»

---

Ei se käynyt. Oma ääni kuului vieraalta ja kummalliselta autiossa huoneessa. Hän vaikeni, kumartui vieläkin alemmaksi ompeluksen ylitse ja lennätteli neulaa tulisessa vauhdissa.

Lopo sillä välin oli jo ehtinyt portille. Siinä pysähtyi taas. Katseli ympärilleen, oikeaan ja vasempaan pitkin katua ja sitten eteensä yli tuon suuren, avaran torin, jonka toisella puolen oli vilkasta liikettä. Siellä maalaiset tavarakuormineen, leivän myyjät vakkoineen ja kaupunkilaiset häärivinä niiden ympärillä. Lopo veti huivinsolmua tiukemmalle. Rinta paisui ja selkä suoreni. Hän tunsi, että vapaana hän taaskin oli.

– Apteikin sivuitse, katua ylös harjulle saakka ... viimeinen talo oikeaan ... kertoi Lopo itsekseen Römperin sanoja. Tuolla se sitten mahtaa olla!

Hän astui tanakasti määrättyyn suuntaan. Lumi narisi jalkain alla, pakkanen pisteli kasvoja oudoksesta, – vai lieneekö pistellyt sen tähden, että hän ne aamulla kasteli vedessä. Päivä paistoi, ilma oli raikas. Savu nousi piipuista vaaleanharmaana kohtisuoraan ylös. Lopon toinen käsi liikkui edes takaisin kuin kellon heiluri, ja siinä kädessä ne sukat olivat.

Ei hän nyt malttanut jäädä torielämää katsastamaan, sivumennen vaan hiukan vilkaisi sinnepäin. Mutta ei pysähtynyt lainkaan, vaikka siinä juuri kadun vierustalla oli pitkä jono tavaraa jos jonkinlaista. Mieli, näet, niin paloi tuonne Kortmanin rouvan luokse.

Talo jo näkyi. Pihan sisässä oli asuinrakennus, vaaleanharmaa, seitsemällä ikkunalla. Ja nyt hän seisoi säiläportin edessä. Eipä se tahtonut mielellään aueta, mutta kun hän piteli kiinni toisesta puolesta ja sitten työnsi, niin täytyi se totella yhtäkaikki. Ei suinkaan näistä ensimmäisistä portaista... Näyttivät siltä, että sisähuoneisiin ne veivät. Tuolla toisessa päässä varmaankin kyökin puoli mahtoi olla. – Ei ristittyä sielua ikkunoissa. Hiljaista kaikki kuin haudassa.

Oikein arvattu! Siellä oli nurkan takana toinen käytävä. Ja alhaalta päin tulla kapusteli ryytimaan polkua pieni punaposkinen tyttö, joka veti kelkkaa perässään.

– Herran terttu, onko hän tämän talon lapsia? E’ mamma hem? Ruotsiako hän puhuu vai suomea? E’ mamma hem?

Ei vastannut tyttö mitään. Pysähtyi vaan ja katsoi häneen toimessaan suurilla sinisillä silmillään.

Lopo ei malttanut jäädä häntä kauvemmin puhuttelemaan. Pyyhki jalkojaan havunoksiin, nousi portaita ylös ja astui ovesta sisään. Olivat heittäneet kyökin itsekseen. Mutta ovi oli auki toiseen huoneeseen, eikä Lopo arvellut vähääkään, vaan meni rohkeasti sitä kohti.

– No, herra hyvästi siunaa, tuossahan se nyt on. Mutta voi yhtäkaikki, kuinka muuttunut! Hyvää päivää! Tunnetteko? Ha, ha, ha, Kauppa-Lopo, muistattehan minua? Totta vissiin –

– Kyllä –

Rouva nousi tuolilta, katseli pitkään ja epäilevästi.

– En ihmeekseni olisi teitä enää tuntenut entiseltä näöltänne. Niin olette nuojaantunut. Näkee, että huolta teilläkin on ollut ja kovia päiviä. – Eipähän se maailma säästä. Eipä, eipä se säästä. – Oliko tuo edes hyvä teille?

– Kuka?

Rouva hiukan naurahti.

– Miehenne. Riitta sanoi, että seitsemän päivää teillä oli viikossa sen kanssa. Ei valtaa missään. Ruoatkin yksin määräsi.

– Hyi, kuinka Riitta viitsi valehdella. Mistä tietää. Kun se oli juuri päinvastoin. Toista niin hyvää miestä ei olekaan.

– Ihanko totta? No, jo minä ajattelin, että kuinka hän olisi hennonut. – Mutta missä nyt ovat teidän lapsenne? Että saisin antaa nämä sukat.

– Ai, oletteko neulonut? Kiitoksia! Ja mitä olen näistä velkaa?

– Ei toki mitään, ei ollenkaan mitään. Vanhan tuttavuuden vuoksi minä ne neuloin. Ei maksusta puhettakaan.

– Mutta, hyvänen aika, enhän minä millään tavalla voi –

– Kyllä voitte, ihan huoletta. Olen minä niin monta kahvikuppia saanut teiltä ... ja vaikka emme niistäkään lukua pitäisi, niin ... hyvä jumala, käyhän teitä niin sääli...

– Eipä kaikkien käy. Toiset kohtelevat kylmästi ja vieraasti. Usein juuri semmoiset, joilta olisi toivonut myötätuntoisuutta ja ystävyyttä.

Hän lausui tämän matalalla äänellä, enemmän niinkuin itsekseen. Lopon sydän oli sulaa.

– Semmoisia ne ovat ihmiset. Täällä varsinkin. En teidän sijassa jäisikään mokomaan kylään. Eihän tämä ole kuin susien pesä. Minkätähden ette muuta Kuopioon? Siellä takaan, että ottaisivat teitä vastaan avosylin, ja onhan siellä kaikin puolin ihan toista kuin täällä. Muistatte kait sen itsekin vielä entisiltä ajoilta.

– On minulla täällä ystäviäkin sentään. Oikein hyviä ystäviä.

– Mutta parempia ystäviä teillä toki on siellä. Vai niinkö pelkäätte, että ovat unohtaneet? Eivät ole, saatte uskoa. Ja siellä aina jotain neuvoa keksitte, suurempi kaupunki kun on ja enemmän liikettä. Pitäisitte koululaisia, niinkuin muutkin leskirouvat.

– Sehän tuo olisi. Elämä ehkä myöskin on huokeampaa siellä...

– No jopa tok’! Monta vertaa huokeampaa. Ja sitten vielä saa joka tahoa, mitä ikinä haluaa...

– Olen minä väliin tuumannut muuttaa täältä. Mutta kun minulla on tämä talo.

– Sen myötte.

– Ei osta kukaan nyt, kun on huono aika.

– Hyyräätte sitten. Siksi kuin ilmaantuu ostaja.

– Sekin on vaikeata. Pitäisi korjata ensin ja laittaa. Mistä saisin siihen rahaa.

– Vaan olettekos oikein kaupitellut tätä? Antaahan olla, kun minä lähden käymään maalla ja pääsen puhuttelemaan rikkaita talon isäntiä. Koetellaanpas, vieläkö on Kauppa-Lopo entisellään.

– Paljonko tällä on hintaa?

– Pitäisihän sillä saada kaksitoista tuhatta.

– Pyydetään neljätoista, että on tinkimisen varaa.

Rouva nauroi. Lopoko talonkaupalle? Hassumpaa, ei voinut ajatella.

– Oletteko jo muuttanut rahaksi kaikki, mitä teillä on tarpeetonta?

– Jotakuinkin.

– Päästäkää minua vinnille katsomaan.

– Voi, eihän siellä ole kuin romua.

– Semmoista juuri tahdonkin. Semmoista, jolle ette itse pane mitään arvoa ja josta luulette, ettei kukaan anna penniäkään.

– Mutta ihan totta –

– Olkaa vaiti, kyllä minä tiedän. Sanokaa vaan tytöllenne, että tulee viemään minua.

Rouvaa taaskin hytkähytti. Mutta ei hän tahtonut enää panna vastaan, kun se kumminkin oli turhaa. Menihän vaan toisen huoneen ovelle ja puhui sinne:

– Riikka hyvä, viekää tätä Kauppa-Lopoa vinnille katselemaan meidän romuja.

Sieltä tuli iloisen näköinen tyttö, luuta, siipi ja kihveli kädessä. Hän heitti sivumennen pitkän ja oudoksuvan silmäyksen Lopoon.

– Tulkaa jälessäni.

He menivät. Rouva sill’aikaa purki sukkakäärön.

– Voi, voi! Tämmöisiäkö ne olivatkin.

– Mamma, mamma, kuka se oli?

Pari pientä tyttöstä juoksi kilvassa hänen luokseen.

– Kauppa-Lopo.

– Kuka on Kauppa-Lopo?

– Hän on Kuopiosta.

– Niin ruma! Mamma, näittekö että hän nuuskasi?

– Nuuskasiko?

Rouva nauroi.

– Saattoipa kyllä.

Vinnin portaista kuului jyskettä, hän meni katsomaan. Lopo komusi alas, kantokuorma tavaraa sylissä. Siinä oli rikkinäisiä padanjalkoja, reikäisiä ja ruosteisia läkkivormuja, mattotilkuiksi hyljätyitä vaaterepaleita ja sen semmoista.

Lopo oikein huohatti, kun viskasi kuormansa porstuan lattialle.

– Katsokaapa, onko tässä mitään tarpeellista.

Riikka nauroi täyttä kurkkua. Oliko ihminen viisas, kun luuli tuommoisilla kaluilla rahaa saavansa.

Rouva oli yhtä mieltä.

– Elkää ainakaan sanoko kenellekään, mistä ovat. Häpeisin silmäni maalle, jos kuka tietäisi, että lähetän noita tarjolle.

– Korjaamalla tulee kalu jokaikisestä. Ei teidän tarvitse olla millännekään. Takaan, että nämä kyllä kelpaavat ihmisille.

– Vaan ette te saa sanoa kenen ovat.

– Ka’, onko minun pakko sitä kuulutella. Lopo teki lähtöä.

– Tulkaa juomaan kuppi kahvia ensin. Mutta ei hän malttanut. Kauppainto oli herännyt.

– Torille pitää joutua, ennenkuin väki hälvenee.

Rouva ja Riikka jäivät katselemaan, kun hän mennä hamppuili portille päin kuormineen.

– Niinkö luulette, että hän penniäkään noista tuo. Sen on näköinenkin, sanoi Riikka.

– Yhdentekevä. Tuo tai on tuomatta. Eipähän niistä vahinkoa liene, arveli rouva.