Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa/5
| Neljäs luku | Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa Viides luku Kirjoittanut Tyko Hagman |
Kuudes luku |
Heräsin unestani viimein. Mutta mikä ihme olikaan tapahtunut! En herännyt samasta paikasta, johon nukahtanut olin. Kadonnut oli koko Tapion aitan kultakunnas, kadonnut koko Tapion kansa. Katselin ympärilleni, hieroin silmiäni ja katselin; mutta miten katselin, miten hieroin, poissa oli kaikki. Ja missä olin minä itse? Niin missä? Makasin kun makasin suurella kivellä, mutta ei se ollut Tapion kultakunnas; olipahan tavallinen kallio järvessä, sama kallio, jolta Tutto poika isänsä kanssa monta kertaa oli ahvenia onkinut. Kivi oli aivan erään pienen saaren lähellä. — Muistelin [s. 36] Mutta sekin oli kadonnut. Sen asemesta oli vieressäni onkivapa siimoineen, koukkuineen, pulloineen päivineen. Ihmettelin kovasti, mutta mulle oli jo niin paljon ihmeitä edellisinä päivinä tapahtunut, ett’en sentään aivan pyörälle joutunut. Otin ongenvavan, ja sen vieressä huomasin tuohiropeen täynnänsä onkimatoja. „No, oli miten oli”, tuumasi Tutto poika, „onkimaan tässä täytyy,” No, kiinnitin madon koukkuun ja rupesin kun rupesinkin onkimaan. Ja jo nykäsi heti, mutta mikä ihmeellinen kala siellä tuli, eikä se ollutkaan kala. Hyi, oikein vielä hirvittää muistaessani mikä ilkeä olento oli onkeeni tarttunut. Käärme se oli, ei mikään muu, käärme. Koin sitä huiskutella koukusta Pois. mutta ei lähtenyt, kiemuroitsi siinä vain ilettävästi kovin.
„Hyi, hyi!” huudahdin hädissäni siinä, „mistä sinä sen häijy itikka olet tullut?”
„Minun syljestäni, minun syljestäni”, kuulin yht’äkkiä kimakan äänen takanani vinkuvan, ja taakseni katsoessani, mitä näinkään? Hyi, hyi, hyi!!! Hirveän ilkeästi irvisteli ylös vedenpinnasta, painaen päätänsä kallion reunaa vasten, vanhan mustalais-akan naama. Mutt’ei Tutto poika niin pian peljästynyt. „Tellervo! Tellervo! tule avukseni!” huusin. Mutta ei näkynyt Tellervoa, ei, ei. Ongenvapa oli pudonnut kädestäni ja käärme kiemarteli kalliota ylös. „Mitä Herran tähden tämä on?” huusin minä, milloin tuijottaen irvistävää naamaa, milloin luikertelevaa itikkaa. Ja nyt huusin jo täyttä kurkkua, huusin avukseni milloin isääni, milloin äitiäni, milloin Tellervoa, milloin Tapioa. Kuitenkin jo vähän pelkäisinkin. Mutta jo oli mustalais-akka kämppinyt ylös kivelle, ja hyi! kuinka ruma hän oli: kauhistuttavat mustat hivukset hajallaan päässä, vanhat ränstyneet niinimattorepaleet vaatteina ja vaahtoavaa sylkyä vuotaen ulos suusta. Ja uskokaa pois! Nyt hän otti kiemuroitsevan [s. 37]käärmeen käteensä ja — suuteli sitä. Hyi! en ole häijympää, inhoittavampaa nähnyt.
„Tämä on minun poikani, minun poikani”, kiljaisi rietas akka kimakalla äänellään ja suuteli vieläkin käärmettä. Ja nyt sylkäisi hän. Voi kauheaa petoa! Hänen suustaan tuli ulos käärmeitä, käärmeitä — todellakin, koko joukko. Ja samassa hän nauroi, nauroi kuin harakka, ja valkoiset hampaat itikalla oli ja hirveästi hän irvisteli. Hyi, hyi! Nyt jo pelkäsin minä, pelkäsin niin että tukkani pystyyn nousi, enkä häpeä sitä nyt tässä tunnustaakaan. Käärmeitä luikerteli jo kivellä kuin muurahaisia ja jo rupesivat nämä Tutto poikaa hätyyttämään. Rupesivat kiepuroimaan säärieni ympäri.
„Kukas käski mennä poikiani onkimaan?” kiljaisi mulle mustalais-akka ja nauraa irvisteli taas.
„Enhän minä tahtonut onkia muuta kuin kaloja”, itkin siinä hädissäni minä ja hosuttelin, minkä jaksoin, käärmeitä päältäni.
Mutta nyt mustalais-akka tuli itse kimppuuni, tarttui tukkaani ja tukisti minua,
„Nyt minä sinut syön”, sanoi hän samassa ja aukaisi jo vaahtosylkisen suunsa.
Mutta taaskin huomasiu sen, että kun hätä on suurimmillaan, silloin on Jumala lähinnä. yht’äkkiä ilmestyi, näet, kiven viereen, soutaen somassa veneessä, nuori ihana tyttö, hyvin kummallisesti puetettuna. Näytti siltä kuin koko hänen pukunsa olisi ollut meren valkoista vaahtoa, niin löyhää ja hienoa se oli. Lienee kai ollut jotain kummallista ulkomaan silkkiä. Kauniit helmet oli hänellä kaulassa, siniset simpsukat pohkeissa ja kirjavat näkinkengät kalvoimilla. Yksitotiselta ja juhlalliselta neito näytti. Ja nyt kun juuri mustalais-akka suunsa avasi, syödäkseen minut, laski nuori ueito veneensä keulan kivelle, hyppäsi itse perästä, sivalsi kerran airon-päällä [s. 38]akkaa päähän, hosui valkoisilla hameenhelmoillaan käärmeitä ja lausui: „Menkää matkoihinne, paholaiset!” Paikassa tuossa olivatkin kiusaajani kadonneet, minne lienevät pyörähtäneet, luultavasti meren syvyyteen.
„Kiitoksia, armas prinssessa, tuhansittain kiitoksia!” lausuin minä, ja rinnastani pääsi pelastuksen suloinen huokaus, vaikka hiki vielä tippui otsastani. „Ken oli tuo kauhea akka?”
„Syöjätär, ilkeä veden haltia hän oli”, vastasi tyttö, „mutta tämä on oleva hänen viimeinen pahantekonsa. Nyt on hän ijäksi päiväksi poissa. Niin on isäni määrännyt, että kun Syöjätär kerran vedestä nousee ihmisten lapsia hätyyttämään, silloin on hänen ilkiötoimensa maailmassa loppunut. Nyt on hän ollut ja mennyt, on Manalaan mennyt.”
„Mutta ken olette te, hyvä prinssessa?” kysyin neidolta.
„Olen Aallotar, Ahdon tytär, ja Ahto on aaltojen kuningas, veden ukko ruohoparta”, vastasi neito hymyillen.
„Enkös minä sitä”, sanoin mä, „siis kuninkaan tytär ja prinssessa.”
„Sano minua vain Aallottareksi,”
Taaskin olen siis joutunut kuninkaallisten pariin. Kerroin lyhyesti miten edellisen päiväni olin Tellervon, Tapion ja muiden metsän hallitsijain luona vieraillut, ja nyt sanoi Aallotar että minä saisin, jos tahtoisin, päästä tervehtimään meren kuningasta ja kuningatarta ja silmäilemään veden valtakuntaa. — No, mitäpäs mulla juuri tekemistä! Aallotar näytti suopealta, siivolta neidolta, aivan kuin tuttavani Tellervokin, ja päätin siis seurata häntä. Päätin käydä katsomassa aaltojen asukkaita. „Mutta eihän aalloissa ole muuta kuin kaloja”, virkoin kuitenkin Aallottarelle.
Aallotar hymyili. „Aalloissa on kuningaskunta, niinkuin metsässäkin. Ja Ahtola on valtakuntamme nimi. Tiedä siis, Tutto, että Ahto on veden hallitsija ja Vellamo hänen [s. 39]puolisonsa, Aallotar heidän tyttärensä. Mutta on heillä muitakin lapsia ja paljon palvelijoita, veden väkeä kaikki. Pian saat nähdä vanhempani. Astu nyt tähän veneeseni, niin soudetaan tuonne saaren päähän.”
Tein kuten Aallotar käski. Itse hän istui soutamaan, ja minä istuin perään.
Ongen, jonka olin löytänyt kiveltä, ja matoropeen oli Aallotar jo viskannut veneesen.
No, istuimme siinä nyt, ja Allotar rupesi soutamaan tuon sanotun saaren päähän. Ja pian olimmekin perillä. Laskimme veneemme seipäästä kiinni pari, kolme syltä rannasta, ja nyt kehoitti Aallotar minua onkimaan. Heitin onkeni veteen, ja mitäs ollakkaan! Kaloja tuli, tuli niin ett’en moista ennen ole nähnyt. Sain suuria haukia, suuria ahvenia, suuria silakoita ja suuria salakoita vain. Oikein olin ihastutsissani. Mutta hetken aikaa ongittuani tarttui onki pohjaan, kuten usein tapahtui, eikä lähtenyt irti.
„Nyt ei ole muu neuvona”, sanoi Aallotar, „kuin lähteä pohjasta irroittamaan itse.” Ja mitäs teki nyt taitava tyttö? Järvestä otti hän vettä suuhunsa, pullisti hieman poskiansa ja rupesi puhaltamaan vesipulloa, aivan kuin mekin olkipillistä saippuarakkoja puhallamme. Ja Aallottaren vesipullo tuli kauhean suureksi, pian oli se suuren ammeen suuruinen, pian vieläkin suurempi, nyt se tuli pitkänsoikeaksi, nyt näkyi halkeevan altapäin, ja laidat tarttuivat kiinni veneen laitoihin. Siten oli se ikääskuin toisena veneenä pantuna pohja ylöspäin meidän veneemme päälle. Ja siinä istuimme pullon sisässä, ja tuossa paikassa katosi, kun katosikin, koko vene pulloineen päivineen veden alle. Vesipullo oli niin vahva, niin kummallisen vahva, ett’ei särkynyt, ei liikahtanutkaan. Oli kuin olisimme istuneet veneessä, jonka kantena on holvikas lasikatto. Ja tämän katon kautta voin nyt [s. 40]helposti nähdä kaikki mitä veden alla oli ja tapahtui. Olin nyt todellakin veden väen valtakunnassa. Aallotar pisti sormensa vesipullon läpi ja irroitti onkeni pohjasta, ja hänen vedettyään sormensa takaisin, meni reikä, joka täten oli syntynyt, itsestänsä kiinni. Silloin rupesi vene kulkemaan edespäin veden alla, meidän yhä vesipullon hyvissä turvissa istuen. Aallotar kertoi minulle, että veden väen työnä muun muassa on suosia kalastajia ja saattaa kaloja heidän verkkoihinsa. Vähän matkaa kuljettuamme huomasimmekin vedessä verkkoja siellä täällä, mutta ei yhtään kalaa niissä näkynyt. Rupesi nyt Aallotar laulamaan kummallista laulua, josta en mitään ymmärtänyt, sillä sanoja ei siinä ollut, säveleitä vain. Ja katsos ihmettä! Vesi rupesi täyttymään ihmisillä, jotka olivat veden alla.
„Herra hallitkoon!” huusin minä, „järvi on täynnänsä hukkuvia ihmisiä.”
„Älä ole milläsikään”, Tutto poika, „ei ne ihmisiä ole, ei oikeita ihmisiä, veden väkeä vain, veden valtoja, meren haudan haltioita, siskojani, Vellamon neitoja, Ahdon lapsia. Katsos kuinka kummalliset vaatteet heillä on.”
Ja jo huomasinkin, ett’eivät Vellamon neidot ainakaan tavallisia ihmisiä ole. Hivukset oli heillä, näet, tavattoman pitkät, aivan viheriät, meriruohoa, kokelmusta olevan näkyivät, kantapäihin saakka ulottuivat. Ja hivukset näkyivät olevan heidän ainoana pukunansa. Nyt kokoutui heitä veteen kymmenittäin, sadottain, mistä lienevät tulleetkin. Mutta Aallottaren laulun vaikutuksesta ilmestyivät he. Näin nyt, miten nämät oudonpuoliset neidot, jotka kaikki olivat somat ja soreat kuin Aallotarkin, tuontuostakin sukelsivat alas syviin hautoihinsa, joita järven pohjassa näkyi olevan, ja miten he sieltä hosuivat liikkeelle kaloja pitkillä hivuksillaan. Toiset taas ajoivat niitä verkkoihin, tehden kaikellaisia somia [s. 41]kuperkeikkoja vedessä. Ja pian kyllä näin verkkojen kiiltävän kaloja vain. Kohta kai oli jokaisessa silmässä kala. Katsoin nyt vesipuollo-katostamme järven pinnalle, joka päällämme päilyi. Veneitä souti siellä ristin rastin, joka veneessä pari kolme miestä. Aallotar selitti että nyt tulevat ihmiset verkkojansa kokemaan. Ja jo näinkin, miten miehet vetivät verkkonsa ylös ja kuinka iloiselta he näyttivät, kun niin paljon kaloja saivat. — Tällä tavoin siis suosi Vellamon väki kalastajia, ja somaa oli tätä katsella.
Mutta kun verkot oli koettu, näkyi veden pinnalla syntyvän kova myrsky. Kuului veden allekin asti kuinka aallot pauhasivat ja veneiden laitoja pieksivät. Ja kova näkyi hätä olevan kalastajilla. Soutivat, soutivat minkä jaksoivat, mutta myrsky näkyi heidät voittavan. Ja jo tuolla kaatui vene, ja kaksi kalamiestä joutui veden valtaan. Toinen osasi uida ja pääsi erääsen toiseen veneesen, mutta toinen upposi syvyyteen.
„Voi, voi”, hundahti Aallotar, „jo tuossa hukkui mies!” Mutta samassa rupesi tyttö taas laulamaan, tällä kertaa toisella nuotilla. Ja nyt uivat kaikki Vellamon neidot hyvin lähelle veden pintaa, kääntyivät selin siihen päin, ja heidän pitkät tuuheat hivuksensa levenivät pitkin pintaa. „Jo nousee vesiruoho”, kuulin huudettavan kalaveneistä, „jo asettuu kai tuuli.” Ja niin kävikin. Vellamon neitojen hivukset kun kohta peittivät melkein koko järven pinnan, eivät aallot enää niin korkeina kohonneetkaan.
„Ihmiset sanovat”, lausui Aallotar, „että vesiruohon noustessa pintaan aallot asettuvat, mutta he eivät tiedä, että tämä heidän vesiruohonsa on ainoastaan Vellamon neitojen hivusta. Sillä tavoin veden väki ihmislapsia merihädässä usein auttaa. Ja Aallotar nämä neidot laulullansa työhön ohjaa. Nyt omat pelastetut nuo kalastajat.” [s. 42]„Mutta tuossa hukkui kuitenkin yksi”, uskalsin minä muistuttaa.
„Se oli Jumalan tahto, ylimmäisen Jumalan, kosk’ei hän suonut, että Aallotar olisi mies-paralle voinut avuksi ennättää.”
„Niin lienee”, arvelin minäkin, „Jumalassahan onnen ohjat ovat.”
„Mutta nyt”, Tutto poika, „lähdemme tervehtimään isääni ja äitiäni, Ahtoa ja Vellamoa, veden kuuluisaa kuningasparia, jolle tämä hukkunut mies myöskin on näytettävä, ennenkun haudataan eli Tuonelaan saatetaan,”
Nyt nostivat muutamat Vellamon neidot hukkuneen miehen järven pohjasta, asettivat hartioilleen ja rupesivat uimaan. Meidän ihmeellinen veneemme heitä yhä veden alla seurasi. Näin nyt, kulkeissamme täällä veden väen valtakunnassa, jos jotakin. Näin taloja jos jotakin lajia, suuria ja pieniä, näin hylkeitä, näin rumia ilettäviä vesikäärmeitä, näin äyriäisiä ja muita. Tuossa ottaa ahven kiinni särjen ja syöpi sen suuhunsa, ahvenen ottaa kiinni hauki ja syöpi sen suuhunsa, hau’en ottaa kiinni hylje ja syöpi sen suuhunsa. Hylje ui edespäin, ui pitkät matkat. Ja yhä kuljemme mekin edespäin. Nyt on yhden aikaa aivan pilkkoisen pimeä, mutta pian näemme taas vettä ja taivasta, yhä aukenevat laajemmat selät, ja vesi, joka matkamme alussa oli järven sinistä ollut, on nyt viheriää. Aallotar sanoo että jo olemme suuressa valtameressä. Veden pinta on korkealla päämme päällä, kirkon tornin korkeudella ainakin. Jo näkyy suuria laivoja siinä purjehtivan. Juhlalliselta näyttää, kamalalta oikein, näin veden alta katsoen. Uh! tuolla tulee kauhean suuri olento uiden aivan meitä vastaan. „Se on valaskala, selittää mulle Aallotar. Ja hylje, joka on edellämme uinut, joutuu valaskalan saaliiksi, sen kauheaan kitaan katoaa. [s. 43]Uh! Oikein minua hirvittää tuo, enkä ymmärrä miten kotijärvestämme olemme saattaneet joutua suureen valtamereen. Mutta Aallotar selittää, että tuon hetkisen pimeän aikana olimme kulkeneet maanalaisen joen kautta, olimme kulkeneet järvestä meren. Nyt seisoi veneemme suuren kallion reunalla keskellä valtamerta.
„Jo ollaan Ahtolassa”, lausui tässä Aallotar. Katselin tarkemmin kalliota. Sen reunalla loikoi joukko Vellamon neitoja, päät kivellä, jalat vedessä, näkyivät korjaavan pitkiä hiuksiansa. Mutta yhdestä paikasta kallion reunalla näkyi luola vievän sen sisään, ja luolan suussa maata venysteli vanha ukko, jolla oli pitkä parta ruohoista, pelkistä ruohoista, ja hänen vieressään venyi eukko, sininen lakki päässä, rytinen paita päällä ja merenvaahdon kaltainen vaippa hartioilla. Molemmat, sekä ukko että eukko, olivat kuitenkin pulskan kauniit mielestäni, luonnoltaan vakavat, mutta kuitenkin lempeät ja hyvänsuovat.
„Tuossa makaavat isä ja äiti”, selitti mulle Aallotar, „siinä on nyt Ahto, aaltojen kuningas, veden ukko ruoho-parta, ja Vellamo, veden emäntä, veden eukko ruoko-rinta, sinilakki, hienohelma. Ja katsos äidin vaahtoista vaippaa, sen olen minä, Aallotar itse, hänelle antanut.”
Tämän sanottuansa kuplahti Aallotar vesipullon läpi mereen, siten syntynyt pullon reikä meni kiinni kohta, ja minä istuin yksinäni veneessä. Aallotar uiskenteli luolan suuhun ja näkyi puhuvan jotain äitinsä ja isänsä kanssa, kävi sitten sisään luolaan ja katosi sinne. Tosin tuntui mulle vähän kamalalta tämä yksikseni-jäänti, mutta arvelin kuitenkin, ett’eihän minua nyt tähän jätetä yksin istumaan ijäksi, ja turvasin muuten Aallottaren hyvyyteen.
Vähän aikaa olikin vain Aallotar poissa, niin jo palasi takaisin, suuri, kaisloista tehty kontti kainalossa. Pullahti [s. 44]taas sisään veneesen ja aukaisi heti kontin. Se olikin eväskontti, ja siitä otti nyt Aallotar esiin ruokaa, söi itse ja tarjosi minullekin. Ja hyvää olikin ruoka. Keitettyjä ahvenia, tuoretta lohta, oivallista kalasoppaa kultaisesta kupista ja äyriäisiä päälle oluen kanssa. Söin, kun söinkin, minä vatsani täyteen ja sulimmat kiitokseni sanoin.
Syötyämme lähti vene liikkeelle taas ja kulki nyt kauheaa kyytiä edespäin, veden alla yhä ollen. „Minne nyt mennään”, kysyin minä.
„Nyt lähdetään tuota hukkunutta miestä Manalan joelle viemään. Niin isäni ja äitini käskivät. Mutta se kun on tehty, saat lähemmin tutustua Ahtoon, aaltojen kuninkaasen. Lupasi, näet, isäni, että kun hukkuneen miehen olemme perille vieneet, tulee hän. Ahto itse, kotijärvesi saaren päähän soittamaan kanteletta. Hänellä on, näet, hallussaan kannel, jonka muinoin maailmassa vaka vanha Väinämöinen, tietäjä ijänikuinen teki. Se on kummallinen se kannel, runossa lauletaan siitä:
„Kust’ on koppa kanteletta?
Hau’in suuren leukaluusta;
Kust’ on naulat kanteletta?
Ne on hau’in hampahista;
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista Hiien ruunan.”
Näin puhui innossaan Aallotar. Kysyin häneltä sitten minkälainen Ahtola, hänen vanhempainsa asunto, on. Kysyin, onko se yhtä komea ja kaunis kuin Tapiolan linnat. Ja Aallotar kertoi mulle matkaa tehdessämme Ahtolasta, että sielläkin on, kun tuon mainitun luolan suusta sisään menee, kolme linnaa kallion alla, mutta että muka kaikki nämä linnat ovat [s. 45]täynnänsä vettä, jott’ei ihmisen siellä käy olla. Kyllä muka sielläkin on kultaa ja hopeaa suuret kirstut täynnä, mutta kaikki näyttää viheriältä, vesi kun viheriää on. Ei sanonut Aallotar veneellään sinne sisään pääsevansä. Tämän johdosta jäi multa Ahtolan linnat katsomatta.
No, oltiin nyt matkalla Manalan joelle, jonne Aallottaren piti saattaa hukkunut mies. Katselin ulos vesipullosta ja huomasinkin taas miten muutamat Vellamon neidot, samaa miestä hartioillansa kantaen, vedessä uivat. Meri oli muuten samankaltainen kuin tullessammekin; laivoja pinnalla, hylkeitä, valaskaloja ja muita kaloja ympärillämme ja pitkää metsänkaltaista kaislao pohjalla. Pian olimme saapuneet tuohon pimeään paikkaan, joka on maanalaista jokea ja jonka kautta olimme tulleet järvestä valtamereen. Tästä joesta laski Manalan eli Tuonelan joki itse Manalaan. Näin selitti Aallotar, lisäten, että nyt vain jättäisimme hukkuneen miehen Tuonen tytön huostaan, niin olisimme valmiit palaamaan mun kotijärvelleni. Mutta tässä tehtiin Tutto pojalle pahat tepposet. Kerron siitä uudessa luvuissa, joka jo on