[s. 44]taas sisään veneesen ja aukaisi heti kontin. Se olikin eväskontti, ja siitä otti nyt Aallotar esiin ruokaa, söi itse ja tarjosi minullekin. Ja hyvää olikin ruoka. Keitettyjä ahvenia, tuoretta lohta, oivallista kalasoppaa kultaisesta kupista ja äyriäisiä päälle oluen kanssa. Söin, kun söinkin, minä vatsani täyteen ja sulimmat kiitokseni sanoin.
Syötyämme lähti vene liikkeelle taas ja kulki nyt kauheaa kyytiä edespäin, veden alla yhä ollen. „Minne nyt mennään”, kysyin minä.
„Nyt lähdetään tuota hukkunutta miestä Manalan joelle viemään. Niin isäni ja äitini käskivät. Mutta se kun on tehty, saat lähemmin tutustua Ahtoon, aaltojen kuninkaasen. Lupasi, näet, isäni, että kun hukkuneen miehen olemme perille vieneet, tulee hän. Ahto itse, kotijärvesi saaren päähän soittamaan kanteletta. Hänellä on, näet, hallussaan kannel, jonka muinoin maailmassa vaka vanha Väinämöinen, tietäjä ijänikuinen teki. Se on kummallinen se kannel, runossa lauletaan siitä:
„Kust’ on koppa kanteletta?
Hau’in suuren leukaluusta;
Kust’ on naulat kanteletta?
Ne on hau’in hampahista;
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista Hiien ruunan.”
Näin puhui innossaan Aallotar. Kysyin häneltä sitten minkälainen Ahtola, hänen vanhempainsa asunto, on. Kysyin, onko se yhtä komea ja kaunis kuin Tapiolan linnat. Ja Aallotar kertoi mulle matkaa tehdessämme Ahtolasta, että sielläkin on, kun tuon mainitun luolan suusta sisään menee, kolme linnaa kallion alla, mutta että muka kaikki nämä linnat ovat
