Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa/6
| Viides luku | Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa Kuudes luku Kirjoittanut Tyko Hagman |
Seitsemäs luku |
Käännähti, näet, veneemme yht’äkkiä vasemmalle nyt ja seisahtui. Samassa väistyi vähäsen pimeää, jotta kolkonlainen hämärä oli. Suuren kiven kylkeen oli veneen keula laskenut. Näin nyt, miten Vellamon neidot vetivät hukkuneen miehen kiven päälle. Ja totta tosiaankin, mies nousi, kun nousikin, kivelle seisomaan ja ihan elävänä näkyi oleman. [s. 46]„Jo elää hukkunut jälleen!” huudahdin hämmästyksissäni Aallottarelle.
„Elää vainajan elämää”, vastasi hymyillen Aallotar.
En tätä oikein ymmärtänyt enkä vieläkään oikein ymmärrä. Mutta nyt pistihe Aallotar veneestään ulos ja astui kivelle. Ja samassa ilmestyi toinenkin vene kiven kyljelle. Siinä istui lyhytkasvuinen, kovin mustaverinen, ilkeän ja nurjannäköinen tyttö. Tämän tytön haltuun jätti Aallotar tuon hukkuneen miehen, joka nyt eli vainajan elämää, ja mies astui mustan tytön veneesen. Tätä juuri katsellessani särkyi yht’äkkiä Aallottaren venettä peittävä lasipullo — — — — Ja mitä tämän perästä tapahtui muistan melkein vain kuin unen-näköä, Muistan että Syöjätär, tuo ilkeän-näköinen mustalais-akka, joka käärmeitä sylki, piti minua kainalossaan ja ui mustan tytön venettä kohti. „Nyt annan sinut Tuonen tytölle, joka sinut Tuonelaan eli Manalaan, kuolleitten olopaikkaan, viepi”, kähisi akka irvistellen.
„Mutta enhän minä kuollut ole”, huusin siinä tuskissani, „tahdon takaisin Aallottaren veneesen.”
Mutta ei tässä auttanut rukoileminen. Syöjätär vei minut, kun veikin, tuon mustan Tuonen tytön veneesen ja pani minut istumaan hukkuneen miehen viereen, joka vainajan elämää eli. Itse hän, Syöjätär nimittäin, katosi veden alle.
„Missä minä nyt olen?” kysyin itkien hukkuneelta mieheltä, joka vainajan elämää eli.
„Olet Tuonen tytön veneessä, joka sinut ja minut Tuonelan joen poikki Manalaan kuljettaa; mutta älä pelkää, poika parka, ei sinua Tuonelassa pidetä. Ainoastaan ne, jotka vesi, tuli, rauta taikka taudit ovat tappaneet, jäävät ikuiseksi Tuonelaan. Sinut toi tuo ilkeä Syöjätär, mutta hänellä ei ole siihen oikeutta, ja kyllä mä Tuonelle kerron miten on asian laita. Hän ihan varmaan sinut päästää pois.” [s. 47]Näin puhui, muistaakseni, mulle hukkunut mies, ja hänen puheensa minua toki hieman lohdutti. Mutta nyt olemme jo tulleet vähän matkaa edespäin ja pian muuttuu joki, jota kuljemme, vihaiseksi virraksi, kauheaksi koskeksi, jonka kuohut näkyvät iskevän tulta. Palavissa pyörteissä vyöryy Tuonen tyttären mene huimaavaa vauhtia eteenpäin. — Ummistin silmäni; en juljennut tuota kauhistuksen koskea katsella. Mutta jo seisahtui veneemme rantaan, ja hukkunut mies, jota vainajan elämää eli, huokasi: „Jo ollaan Tuonelassa.”
Astuimme nyt maalle ja uskalsin katsoa ympärilleni. Jotenkin korkealla kukkulalla seisomme. Näen ympärilläni maita ja metsiä, peltoja ja niittyjä. Ihmisiä häälyy kaikkialla. Tuolla avonaisella aholla on joukko nuoria miehiä, miekat vyöllä, he näkyvät sotaisia temppuja toimittavan. Tuolla metsässä muutamat kesti-ikäiset miehet, keihäät kädessä, karhuja ja susia ajavat. Tuolla pellolla vanhat voimattomat ukot katselevat miten vaimot lyhteitä sitovat. Kaikki muistuttaa jonkinmoisesta kansan alkuperäisestä maa-elämästä. Mutta ihmeellistä tämä kumminkin on, sillä kaikki on kolkkoa ja kamalaa.
Nyt lähestyy kukkulaa, jossa seisomme, vanha ankarannäköinen ukko. Hän kättelee hukkunutta miestä ja sanoo hänelle tervetuliaiset. Sitten hän Tuonen tytöltä kysyy, osoittaen minua: „Onko tuon pojan tauti tappanut, vai onko hän tulen, veden tai raudan kautta tänne joutunut?”
„Hänet viskasi Syöjätär veneeseni”, vastasi musta Tuonen tyttö.
„Syöjättären on Aallotar ikuiseksi lähettänyt Tuonelaan, älkäänkö Syöjätär koskaan enää eläviä ihmisiä kiusatko. Mutta pojan vieköön Ukko ja antakoon eläville takaisin.”
Niin puhui vanha ankaran-näköinen mies. Mutta yht’äkkiä katosi hän näkyvistäni. Hukkunut mies, joka [s. 48] elämää eli, tarttui nyt käteeni ja talutti minut kukkulalta alas.
Tuonen tyttö katosi taas veneinensä Tuonelan jokeen.
„Ken on tuo vanha ankara äijä?” kysyin hukkuneelta mieheltä.
„Hän on Tuoni itse tahi Mana, joka täällä Tuonelassa vainajia hallitsee ja hoimii. Eikä hän koskaan päästä kuollutta takaisin.”
Astuimme nyt vähän matkaa eteenpäin. „Tuossa ovat itse Tuonelan tuvat”, sanoi hukkunut mies, joka vainajan elämää eli, osoittaen pientä kylää peltojen keskellä. Kävimme sinne, astuimme sisään erääsen suureen tupaan. Siellä istui Tuoni penkillä, ja ainoastaan kolme sormea oli hänellä kummassakin kädessä, huomasin nyt. Verkkoja kutoi tuoni, mutta mitä verkkoja olivatkaan? Rautaverkkoja kutoi hän ja vaskisia nuottia. Ja hänen vieressään istui vanha käykkäleukainen akka, vääntäen värttinää. Rautalankoja ja vaskilankoja hän kehräili, ja näistä Tuoni verkkojansa kutoikin. Ja sukkelasti näkyi työ vanhuksilta käyvän.
„Kuka on tuo vanha akka?” kysyin hukkuneelta mieheltä.
„Tuonelan emäntä. Tuonetar eli Manalatar hän on, ja hän kehrää rauta- ja vaskilankoja, joista Tuoni noita verkkoja kutoo, ja verkot laskee sitten Tuonen poika Tuonelan jokeen, estaäksensä vainajia täältä pois pääsemästä.”
Näin selitti mulle hukkunut mies, joka vainajan elämää eli. Mutta nyt nousi Tuonetar penkiltään, otti pöydältä tuopin ja tarjosi minun juoda. Tartuin kaksikorvaiseen tuoppiin ja olin juomaisellani. Mutta hyi, mitä juomaa oli! Olutta oli olevinansa, mutta sammakot siinä kutivat, todellakin sammakot, ja laidalla mateli matoja. Viskasin tuopin lattiaan. Mutta Tuonetar naurahti ja lausui: [s. 49]
„Oi, sä pikku poika parka,
Mitä sie tulit Manalle,
Kuta Tuonelan tuville,
Ennen Tuonen tahtomatta,
Manan mailta kutsumatta?”
Minä vastasin että Syöjätär syynä Tuonelaan tulooni oli.
„Ukko sinut vieköön!” sanoi Tuonetar ja istui jälleen värttinäänsä vääntämään.
Nyt tuli tupaan harteva nuori mies, jolla näkyi olevan rautaiset kourat.
„Kuka tuo on?” kysyin hukkuneelta mieheltä, joka vainajan elämää eli.
„Hän juuri on Tuonen poika, koukku-sormi, rauta-näppi”, vastasi mies, „ja käykäämme nyt hänen perästänsä, kun hän lähtee ulos, niin saamme nähdä mitä hän tekee.”
Heitti nyt Tuonen poika suuren taakan rautaverkkoja hartioilleen ja lähti. Me seurasimme häntä, hukkunut mies ja minä. Saavuimme Tuonelan joen rannalle taas. Ja näimme nyt miten Tuonen Poika verkkoinensa hyppäsi jokeen, uida uplakoi siinä kesken kuohuja, vetäen verkkojansa sekä poikki että pitkin, ristin rastin, suoraan ja vinoon Tuonelan jokea. Ymmärsin kyllä että Tuonelaan joutuneiden ihmisten nyt oli ihan mahdotonta sieltä päästä.
Kertoi sitten mulle hukkunut mies, seistessämme siinä Tuonelan joen reunalla, vielä yhtä ja toista tästä vainajain olopaikasta. Hän kertoi että tuo kohiseva joki kaikilta tahoilta ympäröipi Tuonen valtakuntaa eli Manalan saarta, kuten hän sanoi; että tämä virta on pyhä sekä että tämän virran kautta ovat lujimmat valat vannotut. Kertoi niinikään mies että Tuonelan metsät ovat petoja täynnä, että Tuonelan [s. 50]oraista käärme oli hampaansa saanut, että ihmisvainajat täällä ovat Tuonen alamaisina, hänen käskyläisinänsä ja palvelijoinansa, että ennen muinoin nuo kuuluisat uroot Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen elävinä olivat täällä matkoja tehneet. Ja lopuksi kertoi hukkunut mies, joka vainajan elämää eli, että hyvien ihmisten on Tuonelassa hyväkin olla, että he saavat kaikki mitä tarvitsevat ja mitä maan päällä ovat rakastaneet, mutta että pahat ihmiset Tuonelaan tultuansa kovin surkeassa ja kauhistavassa tilassa asuvat. Ja päätti mies, joka vainajan elämää eli, puheensa seuraavalla varoituksella, jonka hän käski minun maan päälle jälleen päästyäni ihmislapsille kertoa:
„Elkätte imeisen lapset
Sinä ilmoisna ikänä
Tehkö syytä syyttömälle
Vihoa viattomalle!
Pahain palkka maksetahan
Tuolla Tuonelan koissa:
Sia on siellä syyllisillä,
Vuotehet viallisilla.
Alus kuumista kivistä,
Palavoista paateroista,
Peitto kyistä, käärmehistä,
Tuonen toukista kuottu!”