Kuva 48. Hämeen rykmentin lippu, 1686 vuoden mallia. Turun historiallisessa museossa. K. K Meinanderin mukaan.
VIII. Hämeen linnan valtiolliset ja sotavaiheet..
Onko Hämeen linnalle ensinkään myönnettävä poliittista ja sotilaallista merkitystä Ruotsin vallan alkuaikaisena tukikohtana Hämeessä, jää vastattavaksi XII luvussa, linnan ikäkysymystä käsiteltäessä.
Tässä esitettäköön lyhyin piirtein Hämeen linnan valtiollisia ja sotavaiheita siitä alkaen, kuin se esiintyy ensi kertoja asiakirjoissa mainittuna. Mitään kokonaiskuvaa ei ole aikomus antaa, eikä se ole mahdollistakaan muuten kuin Hämeen ja koko Suomen vastaavain vaiheiden yhteydessä. On vain tyydyttävä toistamaan yhteenkerättyinä nimenomaan Hämeen linnaa koskevat historialliset tiedot, saadaksemme samalla tarpeellisen taustan linnan rakennusvaiheiden esitykselle.
Aluksi on lausuttava muutama sana sen maakunnan alueesta, jonka keskuksena Hämeen linna historiallisella ajalla on ollut.
Kuva 49. Sinetti v:lta 1297, kuulunut «entiselle Hämeen voudille« Berlholdille. Hausenin mukaan (Medeltidssigiller).
Jo varhain esiintyy Häme sitä rajoittavista rannikko-alueista, nim. Satakunnasta, Etelä-Pohjanmaasta ja Uudestamaasta erillään olevana hallitopiirinä. Hämeen voudilla tiedetään vielä v. 1303 olleen määräysvalta myös Pohjanlahden rannikon metsäseutuihin, Merenkurkun tienoilta etelään päin, mutta myöhemmin ovat nämä seudut kuuluneet Satakuntaan. Kuva 40. Hämeen maakunnan sinetti v:lta 1326. Hausenin mukaan.Viimemainittu esiintyy eri maakuntana omine sinetteineen v. 1331. Se on kuitenkin ilmeisesti jo paljon aikaisemmin maakunnaksi muodostettu, koskapa se neljä vuotta myöhemmin eli 1335 on kahtia jaettuna, niinkuin saanee päättää asiakirjoissa silloin käytetystä Ala-Satakunnan nimestä (vastakohtana Ylä-Satakunnalle)[1].
Uudellamaalla oli jo Pähkinäsaaren rauhanteon aikana oma maakuntasinettinsä (painettu lopulliseen rauhakirjaan 1326)[2], joten maakunnan on täytynyt jonkun verran aijemmin olla hallinnolliseksi alueeksi muodostettuna. Suurimman osan keskiaikaa Häme siten käsitti jotenkin saman alueen, mikä uuden ajan alussa kuului Hämeen linnalääniin. Esimerkkinä mainittakoon, että siihen 1563 vuoden vaiheilla luettiin seuraavat kuninkaan karjakartanot, kihlakunnat ja pitäjät[3]:
Hämeen linna, Ojoisten ja Saaristen karjakartanot ynnä
Hattulan kihlakunta
Renko
Loppi
Lehijärvi (nyk. osa Hattulaa)
Mäskälä ( « « Vanajaa)
Hattula
Vihti
Mustialan tila ja karjakartano ynnä
Sääksmäen kihlakunta
Portaan pito (nyk. Tammela)
KaIvola
Saaristen pit (nyk. Urjala)
Sääksmäki
Pälkäne
Kulsiala (nyk. Tyrväntö)
Sairilan tila ' ynnä
Hollolan ylä-kihlakunta
Hauho
Tuulos
Lampi
Tennilä (nyk. Koski)
Hollolan tila ynnä
Hollolan kihlakunta
Hollola
Nyby (nyk. Uusikylä)
Asikkala
Padasjoki
Jämpsä
Sysmä
Maakunnat tai linnaläänit vaihtelivat vielä myöhemminkin joissakin määrin alueeltaan, ja niiden rajat olivat kauvan aikaa sangen epämääräisiä, kunnes ne 1700-luvun puolivaiheilla tulivat kartoitetuiksi.
Hämeen linnalääni on ollut ainakin jo 1200-luvun loppupuolella muodostettuna, mikä näkyy siitä, että erään asiakirjan todistajana Ruotsissa v. 1297 esiintyy Berthold «entinen Hämeen vouti». Asiakirjaan painettu sinetti (kuva 49) on hyvin kulunut, vaikka tietysti ei voida sanoa, onko se kulunut Hämeessä (Hämeen linnassa) käytettäessä. Sinetin kilvessä on kolme ihmisen tai pyhimyksenpäätä(?), ja kirjoituksesta on erotettavissa ainoastaan viimeiset kirjaimet NVE tai RV[4].
Vaikka Häme esiintyykin linnalääninä eli maakuntana jo näin varhain, ei sen sinetistä ole tietoa ennen vuotta 1319[5]. Ja vasta vuodelta 1326 on sinetistä säilynyt painanne, romaanilaistyylin tapaan esittäen ristiinnaulittua (kuva 50), jonka toisella puolella on kasvava kuu, toisella viisikantainen tähti; pohja on ruudutettu, ja joka ruudun keskellä on piste. Ympäryskirjoituksena on latinaksi: «Hämeen asukkaiden s(inetti)»[6].
Samassa yhteydessä esitettäköön myös Hämeen vaakuna, vaikkakin poiketen syrjälle itse aineesta[7].
Maakuntavaakunat tulivat käytäntöön vasta uudella-ajalla, jolloin niitä käytettiin erinäisissä ruhtinaallisissa ja ritarillisissa huvi- ja vakavissa tilaisuuksissa sekä rahoissa, sineteissä, koruissa, muotokuvissa, lipuissa, kilvissä j.n.e. valtakunnan eri osain tunnuksina. Kustaa Vaasan kannettiin m.m. Hämeen lippua, jossa oli Hämeen vaakuna. Varhaisimmat säilyneet Hämeen vaakunat ovat kuitenkin Juhana III:n korurahassa (v:lta 1576) ja Kustaa Vaasan hautapatsaassa Upsalan tuomiokirkossa.
Kuvat 51-53. Hämeen vaakunoita. 51 on 1500-luvun lopulta oleva malliluonnos, Hildebrandin mukaan (Antiqvarisk tidskrift).Kuva 52. (huom. hertluakunnan kruunu) iaKuva 53. (kreivikunnan kruunu) ovat otetut Kustaa Adoliia perintöruhtinaana ja kuninkaana esittävistä muotokuvista (Kansallismuseossa).
Näissä ja eräissä muissa vaakunoissa (kuva 51) on, paitsi kävelevää Hämeen ilvestä ja sen yläpuolella kolmea tähteä, alapuolella neljä ruusua. Vuoden 1594 jälkeen neljättä ruusua ei enää esiinny (kuva 48, 52, 53). Aluksi oli vaakuna herttuakunnan kruunulla koristettu (kuva 52; tässä ruusut ovat väärin ymmärretyt ja tähdiksi piirretyt). Vain tämän arvoasteensa vuoksi lienee vaakuna saanut sijansa Kustaa Vaasan ja Katariina Jagellottaren hautapatsaissa. Seuraavilla vuosisadoilla on se alennettu arvoltaan, saaden vain kreivikunnan kruunun koristeekseen (kuva 53). Nykyaikana on Hämeen vaakuna malliteltu alkuperäisellä kruunullaan -kuin myös neljällä ruusulla (kuva 56) -ja maakunta on siten uudelleen korotettu herttuakunnaksi.
Aikaisimmin on Hämeen linna asiakirjoissa mainittuna v. 1308, jolloin kuningas Birger Maununpoika teki sovinnon veljiensä Erik ja Valdemar herttuan kanssa, luovuttaen heille läänitykseksi kaikki Suomen linnat, nimittäin Turun, Hämeen[8] ja Viipurin linnan niihin kuuluvine maineen[9].
Toistuneiden riitain jälkeen tekivät veljekset uuden rauhan v. 1310, jolloin kuningas sai haltuunsa m.m. Viipurin linnan ja läänin, mutta muu osa Suomea ja osia Ruotsista jäi herttuain haltuun. Vuonna 1315, 9 p:nä syysk., herttuat Erik ja Valdemar jakoivat keskenään alueensa viideksi vuodeksi siten, että m.m. Turun ja Hämeen linna alueineen joutui Valdemarille[10]. Tunnetuissa Nyköpingin vieraspidoissa v. 1317 yllätti kuningas herttuat ja pisti heidät vankeuteen, jossa molemmat kuolivat v. 1318, luultavasti nälkään.
Unionin ajan alkupuoleltakaan ei Hämeen linnasta vielä ole paljon tietoja. Kuningas Maunu Erikinpojan alaikäisyyden aikana (1319-32) oli Matti Kettilmundinpoika († 1326) jonkun aikaa koko Suomen päämiehenä. Sittemmin linnan vouteina mainitaan Pietari Postoll 1327 ja Laurentius 1332 Vuonna 1340 Daniel Niilonpoika sai kuninkaalta neljäksi vuodeksi läänityksekseen Turun, Hämeen ja Viipurin linnat alueineen, ollen velvollinen kuninkaalle suorittamaan niistä tulevan nahka-, raha-, voi-, karja-ja viljaveron, mutta saaden itse pitää muut tulot, joilla hänen tuli kustantaa miehistön ylläpito ja tarpeelliset linnan parannukset[11].
Kuningas A1brekt Mecklenburgilaisen aikana kuuluivat, vuodesta 1371 alkaen, Viipurin ja Hämeen linna alueineen sekä sittemmin koko Suomi ja suurin osa Ruotsia mahtavan Bo Juhonpojan panttilääneihin. Hänen loppuaikanaan Hämeen linnalääniä hallitsi Maunu Kase[12].
Bo Juhonpojan kuoleman jälkeen (1386) syntyi riita Ruotsin kuninkaan ja ylimysten välillä hänen avaroista alueistaan. Hädässään ylimykset kääntyivät Margaretan, Tanskan ja Norjan hallitsijattaren puoleen, jättäen 1388 Ruotsin valtakunnan hänen haltuunsa. Maunu Kase sai seuraavana vuonna kehotuksen luovuttaa Hämeen linna ja lääni Margaretalle, jonka puolesta Tord Bonde ja Jaakko Diekn ottivat linnan vastaan[13]. Poliittisista syistä Margareta ei uskaltanut antaa useita linnaläänejä samalle miehelle. Hänen ja Erik Pommerilaisen aikuisista Hämeen linnan päälliköistä tiedetään Niilo Tavast (1396-1421 ?)[14], Olavi Niilonpoika Tavast (1405, 1418)[15], Pentti Lyytikänpoika Diekn (1410, 1416, 1418, 1438-39[16], Jönkke Hampmos tai Hennepmos (1410, 1418; sama, joka kauvan oli Raaseporin voutina)[17] Valdemar Diekn (1410, 1411, 1419, 1420)[18] sekä Jaakko Niilonpoika (1426)[19].
Viha Tanskaa ja unionia vastaan oli Ruotsissa ollut syynä Engelbrektin vapautusliikkeeseen ja Erik Pommerilaisen karkoittamiseen (1439). Suomalainen Kaarle Knutinpoika oli jo aikaisemmin valittu valtionhoitajaksi, mutta unionipuolueen vaikutuksesta täytyi hänen luopua toimestaan, ja kuninkaaksi valittiin Tanskan kuningas Kristoffer Baijerilainen. Kaarle Knutinpoika sai silloin Suomen ja Ölannin läänityksekseen. Itse hallitsi hän Viipurissa; hänen . käskynhaltioinaan Hämeen linnassa mainitaan Olavi Niilonpoika Tavast, Porkkalan herra (1441, 1444)[20] ja Kort Svart (1445)[21].
Vuonna 1448, jolloin Kaarle Knutinpoika ensi kerran valittiin kuninkaaksi, hallitsi Hämeen lääniä ja linnaa Engelbrekt Jaakonpoika[22] Sittemmin oli Olavi Niilonpoika Tavast linnan päällikkönä (1452, 1455, 1458; kuollut 1460 ja haudattu Turun tuomiokirkkoon — hautakivi on nähtävänä kuvassa 54)[23].
Kuva 55. Posse-suvun vaakuna Tuuloksen sakastin ulkoseinässä. Vesimaalauksen mukaan (Kansallismuseossa).
Jo ennen kuin Tanskan kuningas Kristian I oli kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi Kaarle Knutinpojan sijaan (1457); oli silloinen valtionhoitaja, tanskalaissukuinen Erik Akselinpoika Tott lähtenyt sotajoukon keralla Suomeen, jonka linnat olivat Kaarlen puoluelaisten käsissä. Suomen herrat antoivat suostumuksensa uuden kuninkaan valitsemiseen, ja linnat siirtyivät Kristian I:lle. Tott sai Viipurin linnan läänityksekseen ja oli Kristianin aikana (1457-64) sekä sittemmin valtionhoitaja Sten Sturen kymmenenä ensi vuotena (1471-81) myös Hämeen linnan päällikkönä. Hänen vouteinaan Hämeen linnassa olivat m. m. Jaakko Pietarinpoika Ille (1460, 1462, 1463), Björn Ragvaldinpoika (1470, 1471) ja kuuluisaksi tullut Knut Posse (1474, 1479)[24].
Erik Akselinpojan kuoleman jälkeen v. 1481 joutuivat hänen suomalaiset läänityksensä, Viipurin, Savon ja Hämeen linna, vastoin valtionhoitajan tahtoa nuoremman veljen Lauri Akselinpojan huostaan, jolla ennestään oli Raasepori lääninään[25]. Kun jälkimäinen kuoli (1483), otti kolmas veli Ivar, jolla m.m. Gotland oli läänityksenä ja joka harjoitti laajaa merirosvoilua Itämerellä, kaikki mainitut linnat haltuunsa. Valtionhoitaja sai kuitenkin aikaan sopimuksen, jonka mukaan muut linnat, paitsi Raaseporia, luovutettiin kruunulle.
Knut Posse sai nyt Hämeen linnan läänityksekseen 1000 markan vuotuista maksua vastaan, joka oli tilitettävä Sten Sturelle. Hänet mainitaan linnan päällikkönä vielä v. 1487[26]. Vuosina 1490 ja 1496 oli linnan voutina Jaakko Niilonpoika, mutta kenen puolesta, on tuntematonta[27].
Saman vuosisadan loppupuolella ilmaantui Ruotsille idässä vaarallinen vihollinen ja kilpailija, sittekun Moskovan suurruhtinas Ivan III oli·kukistanut ennestään jotenkin itsenäiset Venäjän pikkuruhlinaskunnat sekä Novgorodin y.m. Pohjois-Venäjän tasavallat ja liittänyt ne kaikki mahtavaksi vallaksi, joka uskollisena päämäärälleen pyrki Europan yhteyteen sekä lännen että pohjoisen kautta.
Ensimäinen huomattavampi hyökkäys Suomeen tapahtui 1495. Tällöin venäläiset ryhtyivät piirittämään Viipuria, mutta peräytyivät pian (tarumainen Viipurin pamaus). l\lkuvuodesta 1496 he tekivät ankaran hävitysretken Karjalaan, Savoon ja Hämeeseen, piirittivät Hämeen linnaa, vaikka ilman menestystä[28] 25, ja etenivät lähelle Turkua. Sten Sture saapui kyllä sotajoukon keralla, mutta sitä ennen oli jo Karjala, Savo ja puoli Hämettä paljaaksi ryöstetty kahdeksankymmenen penikulman laajuudelta ja tuhansia ihmisiä surmattu.
Huonon sotaonnen johdosta Sten Sture oli pakotettu v. 1497 luopumaan valtionhoitajan toimesta ja tunnustamaan Tanskan kuninkaan Hannu I Ruotsin hallitsijaksi. Hän sai sen sijaan läänitykseksi m.m. koko Suomen 2000 markka-aurtuan vuotuisesta maksusta. Hämeen linnassa oli hänen voutinaan (1497) Folke Gregorin poika[29].
Sten Sturen kuoltua 1503 sai hänen puolisonsa Ingeborg Aakentytär Tott eläkkeekseen Hämeen ja Satakunnan. Tämä asui Hämeen linnassa kuolemaansa asti (1507). Tosin oli huhuillu, että Erik Turenpoika Bjelke, Viipurin mahtava isäntä, tulisi kuninkaalta läänikseen saamaan Hämeen linnan ja että hän aikoi tulla sitä piirittämään. Mutta Turun linnanvouti väittää kirjeessään valtionhoitaja Svante Sturelle (1505) vääriksi sellaiset huhut eikä sano edes kuulleensa niitä[30]. Erik Turenpoika liittyi vihdoin valtionhoitajan puolelle kuningasta vastaan. Ingeborgin voutina Hämeen linnassa mainitaan Henrik Steninpoika (1502, 1503)[31].
Ingeborgin kuoleman jälkeen Hämeen sai läänikseen ensin Yrjö jAakenpoika ja sitte (1508[32]) Aake Yrjönpoika Tott (Ingeborgin veljenpoika), jonka hallussa se oli vuoteen 1520 asti (Tottien voutina mainitaan 1507, 1509, 1510 Olavi Gregorinpoika)[33] Tällöin tunnustettiin, kuten tiettyä, Tanskan kuningas Kristian II Ruotsin kuninkaaksi, sittekun hän oli voittanut Sten Sture nuoremman johtaman Ruotsin sotajoukon (Sten itse kuoli haavoistaan), lyönyt avuksi rientäneet talonpoikaisjoukot ja saanut Sten Sturen lesken Kristina Gyllenstjernan luovuttamaan Tukholman.
Kristian II antoi silloin Kristina Gyllenstjernalle Hämeen linnan ja Kokemäen kartanon läänitykseksi ja lupasi samalla jättää Kristinan puoluelaiset Suomessa, m.m. Aake Yrjönpojan, rauhaan. Samana vuonna sai kuitenkin Kristinan vouti Hämeen linnassa, Pietari Huid, käskyn luovuttaa linna Kristianin voudille Juho Matinpojalle. Kristina itse vangittiin Tukholman verilöylyn yhteydessä ja vietiin Tanskaan. Aake Yrjönpoika mestattiin Hämeen linnassa, muista Suomessa täytäntöön pannuista verituomioista puhumatta[34].
Seuraavana vuonna alkoi sitte Kustaa Erikinpoika Vaasan johdolla taistelu Ruotsin vapauttamiseksi unionista ja Tanskan vallasta. Kahden vuoden perästä oli vapautustyö suoritettuna, Kristian II hyljättynä, yksinpä Tanskassakin, ja Kustaa Vaasa valittuna Ruotsin kuninkaaksi.
Suomessa oli vapautustaistelu alkanut Turun linnan piirityksellä. Keväällä 1522 Tanskan amiraali Söyrinki Norby tuli laivastollaan avuksi, ja piiritysjoukon täytyi peräytyä (Janakkalaan asti?). Tanskalaiset olivat siten taas herroina maassa. Söyrinki Norby sai syksyllä 1522 Kristianilta läänityksekseen Turun, Hämeen ja Raaseporin linnaläänin ynnä Pohjanmaan, sitoutuen pitämään valtakunnan tarkoituksiin 400 hevos-ja jalkamiestä[35]. Vasta elokuussa 1523 lähetettiin veljekset Erik ja Ivar Fleming suuren sotavoiman kanssa Suomeen. Turun linna ja Kuusiston piispanlinna valloitettiin pian. Tanskan sotajoukko peräytyi Hämeen kautta Viipuriin. Ennen vuoden loppua antautui Viipurin linna ja koko maa oli jälleen voitettuna Ruotsille.
Uuden ajan alkupuolella Hämeen linnaa hoitivat, niin kauvan kuin se edelleenkin oli maakunnan hallintolinnana, kuninkaan asettamat voudit eli käskyläiset (befallningsman) eli, niinkuin niitä Juhana III:n ajalta asti myös nimitettiin, käskynhaltiat (ståthållare). Linnanhoitajista ovat 1500-luvulta ja 1600-luvun alulta tiedossa ainakin seuraavat:
Vuosina 1616-34 Hämeen maakunta kuului Turun linnan hallintopiiriin[62]. Viimemainittu vuosi on käännekohtana m.m. Hämeen linnan historiassa, sillä sinä vuonna säätyjen hyväksymän valtiomuodon mukaan tuli siviili-sotilashallinto erotetuksi toisistaan. Linna joutui komentajain (Hoppmannein) tai rykmentinpäälliköiden haltuun, ja Hämeen ynnä ajoittain siihen liitetyn Uudenmaan siviilihallinto jätettiin maaherralle (landshöiding).
Palataksemme takaisin valtiollisiin tapahtumiin, on mainittava Kustaa Vaasan hallituksen loppuaikana sattuneet ja lähinnä seuraavain hallitsijain aikana uudistuneet Ruotsin ja Venäjän väliset sotaisuudet. Vaikkeivät ne ulottuneetkaan Hämeeseen, olivat ne kuitenkin syynä siihen, että Kustaa Vaasa ja Juhana kiinnittivät huomiota myös Hämeen linnan varustamiseen, mistä etempänä erikseen.
Puheenaolevan vuosisadan lopulla kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan ynnä Ruotsin säätyjen välisessä taistelussa oli kuninkaalla viimeiseen asti tukensa Suomessa. Turun ja Viipurin linna valloitettiin piirittämällä (1599). Hämeen linna antautui arvatenkin ilman vastustusta, sillä siinä oli vähää ennen sattunut tuhoisa ruutiräjähdys ja tulipalo. Linnan päälliköistä tulivat Sten Fincke ja Olavi Klaunpoika mestatuiksi Kaarle herttuan käskystä.
Ruotsin suuruuden aikana, jolloin valtakunnan itäraja oli siirtynyt Laatokalle asti ja Venäjä aivan suljettu Itämeren rannoilta, jäi Suomi miltei kokonaan syrjälle ajan sotaisista tapahtumista. Sen linnoilla ei katsottu olevan strategista merkitystä, mitä paraiten kuvaa se seikka, että ne näyttävät olleen ilman varusväkeä suuren pohjoismaisen sodan puhkeamiseen asti[63]. Tätä tilaisuutta ja Ruotsin sotaa Puolan kanssa käyttivät hyväkseen v. 1656 venäläiset, hyökäten suurin joukoin Suomeen ja Liivinmaalle, julmasti hävittäen maata. Parin sadan miehen suuruinen joukkokunta ulotti vähää myöhemmin retkeilynsä Hämeeseenkin, aina Ruovedelle asti. Hämeen linnan se nähtävästi jätti rauhaan; linnaa olikin sillä välin ehditty «paljon parantaa»[64]. Ruotsi suoriutui sodasta ilman alueen menetystä.
Käänne Ruotsin voittoisalIe pyrkimykselle itää kohti ja Itämeren herruuteen tapahtui, kuten tunnettua, Kaarle XII:n aikana. Suuren pohjoismaisen sodan alkupuolella piti mainittu hallitsija koko Europaa jännityksessä. Odotettiin yleensä, että hän olisi sekautunut Espanjan perintösotaan, auttaakseen liittolaistaan Ranskaa. Mutta Kaarle suuntasikin kulkunsa Venäjälle, ja Pultavan taistelutantereella ratkaistiin sitte Ruotsin kohtalo. Yhdellä iskulla Ruotsin näennäisesti niin mahtava valtiorakennus romahti hajalle, ja Venäjä sen sijaan laski perustan europalaiselle suurvalta-asemalleen sekä avasi itselleen tien Itämerelle.
Pala palalta valtasi Venäjä nyt Ruotsin alueita Itämeren rannikolla, ja pian seurasi Suomenkin vuoro. Vuonna 1710 antautui Viipurin linna ja kaupunki. Vuonna 1713 oli koko etelärannikko, m.m. Helsinki ja Turku, valloitettuna, ja syysk. 20 p:nä käänsi amiraali Apraksin armeijansa Hämeenlinnaa kohti.
Vähää ennen oli Lybecker erotettu Ruotsin sotajoukkojen ylipäällikkyydestä ja Armfelt asetettu sijalle. Jälkimäinen oli alkanut varmuuden vuoksi panna kuntoon Hämeen linnaa sekä varustaa linnoitettua asemaa etäämmälle sen varalle, että vihollinen lähenisi ennenkuin linna olisi kuntoon saatu.
Heinäkuun lopussa eversti Stjernschantz oli Hämeenlinnasta kirjoittanut Lybeckerille, että puolen penikulman päässä sieltä kaakkoiseen oleva Miemalan saari voitaisiin tehdä kymmentä kertaa lujemmaksi linnoitukseksi kuin Hämeen linna, jonka helposti voisi ampua raunioiksi. Viidellä sadalla miehellä ja kuudessa viikossa hän panisi saaren sellaiseen kuntoon, että sitä olisi vaikeampi valloittaa kuin Viipuria, eikä puolustamiseen tarvittaisi enempää kuin 200--300 miestä. Ei Lybecker eikä myöskään Armfelt hyväksyneet ehdotusta. Jälkimäinen valitsi sen sijaan Pälkäneellä olevan Kostianvirran peräytymis-asemakseen [65].
Hämeen linnassa oli kapteeni Wolfrath miehistöineen suorittanut linnoitustöitä. Mutta niitä ei ehditty päättää ennenkuin venäläiset lähenivät. Linna hylättiin «puolustukseen sopimattomana». Paaluvarustukset, joita oli alettu pystyttää, poltettiin, samoin linnan kohdalla ja Mierolassa oleva silta. Apraksin otti hylätyn linnan haltuunsa 25 p:nä syysk. – Kun sitte Armfelt venäläisten kiertoliikkeen takia oli pakotettu peräytymään Pälkäneeltä ja samasta syystä myös Tampereelta, ja kun hän vihdoin seuraavana vuonna Napuen taistelussa oli auttamattomasti joutunut tappiolle, jäi koko Suomi vihollisen valtaan.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 sai Ruotsi takaisin Suomen, paitsi Karjalaa. Muuttuneet raja- ja voimasuhteet panivat tämän jälkeen hallituksen kiinnittämään erityistä huomiota Suomen Iinnoittamiseen. Hämeen linna sai nyt jommoisenkin merkityksen, ei tosin suoranaisena linnoituksena vaan maa-armeijan muonä- ja ampumavarojen päävarastona.
Pahimman tainnostilan ohimentyä ajettiin Ruotsissa kumminkin unelmoida kadotettujen alueiden takaisin valloittamista. Vuoden 1738 valtiopäivillä pääsi sotaisa hattupuolue valtaan ja ryhtyi pian valmistaviin toimiin, sopivan tilaisuuden tullessa aiottaakseen sodan Venäjää vastaan. Tällainen tilaisuus näytti tulleen silloin, kun Venäjän keisarinna Anna kuoli v. 1740, ja keisariksi määrätty Ivan VI oli pienoinen lapsi, sekä vielä lisäksi vallankumous oli odotettavissa Elisabetin, tsaari Pietarin tyttären puolelta. Kaikenlaisten muidenkin vaikuttimien johdosta sota julistettiin 28 p:nä heinäkuuta 1741.
Mutta Ruotsin asekunto oli mennyttä. Puutteellinen valmistus, kykenemätön johto, huono henki ja puuttuva kuri koko armeijassa, väestön vastahakoisuus itse sotaa kohtaan y.m. seikat aiheuttivat sodalle viheliäisen ja nolon lopun. Sodan päätapahtumat kesällä 1742 — Savonlinnan antautuminen, Lewenhauptin peräytyminen rajalta Helsinkiin sekä pääjoukon joutuminen venäläisten saarrokseen ja häpeällinen antautuminen — ovat tunnettuja asioita, joihin ei tässä ole syytä kajota.
Hämeen linnan ennenaikainen antautuminen ansaitsee sen sijaan tulla tarkemmin esitetyksi, varsinkin kun se räikeästi kuvaa ruotsalaista sodan johtoa, ja muuten on laadultaan sellainen tapaus, jonka vertaista saa hakea koko sotahistoriasta. Esitys siitä nojautuu K. E. F. IGNATIUKSEN tutkielmaan[66].
Lewenhauptin tarkoituksena oli, että linna olisi ollut lujana turvana sisämaahan mahdollisesti tunkeutuvaa vihollista vastaan. Niin kauvan kuin pääarmeijat pidättelisivät toisiaan rannikolla, arveli hän linnan hiljakkoin vahvistettuna voivan pitää puoliaan pienempiä joukkoja vastaan. Linnan komentajaksi Lewenhaupt nimitti everstiluutnantti von Büttnerin.
Viimemainitun saapuessa linnaan 15 p:nä heinäk. 1742, oli siellä puolustusväkeä kaikkiaan 289 miestä, joista tykki- ja linnoitusväkeä 35 miestä ja upseereja 9. Tykistöä oli 19 kanuunaa, niistä 18-naulaisia 4, 12-naulaisia 2, 6-naulaisia 4 ja 3-naulaisia 9; lisäksi oli eri kokoisia mörssäreitä lisätarpeineen 8 kappaletta. Enimmäkseen olivat kanuunat asetettuina linnaa ympäröiville tenaljivalleille, joita oli alettu rakentaa jo v. 1740. Ampuma-ja ruokavaroista ei näytä puutetta olleen.
Biittnerin tultua jatkettiin ja täydennettiin linnoitustöitä kiireesti. Mutta pian alkoi sekä päällystön että miehistön into laimeta pääarmeijaa koskevain tietojen johdosta. Ilman miekaniskua oli luovuttu asemasta toisensa jälkeen, ja viime päivinä heinäkuuta oli armeija hajaannustilassa, tautien ja karkauksien heikontamana, peräytynyt Helsingin lähelle. Toivoton mieliala oli vallannut väestön ja tarttui myös linnan miehistöön. Sotamiehiä karkaili joka yö, aluksi yksittäin, sitte ryhmittäin niin että karanneiden lukumäärä lopuksi oli 178. Eikä päällystö näytä yrittäneen ainakaan tehokkaasti estää karkaamisia.
Linnan komentaja menetti rohkeutensa, samoin hänen lähin miehensä, tykistökapteeni Daniel Ehrenadler. Molemmat olivat entisiä kaarlolaisia. Nyt he olivat muuttuneet pelkureiksi, mihin kenties vaikutti vaara joutua Venäjälle vankeuteen. Kumpikin oli jo ennen kokenut tätä kohtaloa, Büttner pitkällistä Siperiassa-oloa.
Jälkimäinen tahtoi saada vahvistusta sille käsitykselleen, että linnaa oli muka mahdotonta puolustaa. Tässä tarkoituksessa hän kutsutti luokseen tunnetun sissipäällikön Tapani Löfvingin, jota säilytettiin vangittuna hänen vartioitavanaan kaupungissa. Löfvingiä oli pääarmeijassa käytetty tiedustelijana, mutta syytettynä väärien tietojen antamisesta venäläisten armeijan miesluvusta ja liikkeistä oli hän lähetetty Hämeenlinnaan.
Hänelle komentaja kertoi, että 8000 miehen suuruinen venäläinen armeija muka oli tulossa Hämeenlinnaa kohti, ja kysyi Löfvingin mieltä, mitä olisi tehtävä. LöIving neuvoi heti lähettämään kruunun rahavarat Tukholmaan ja tiedustelijain kautta ottamaan selkoa vihollisen liikkeistä. Vasta sittekun tämä olisi saapunut kahden penikulman päähän linnasta, oli hänestä aika ryhtyä neuvottelemaan antautumisesta.
Tiedusteluja pantiinkin heti toimeen, mutta vihollista ei näkynyt eikä kuulunut muualla kuin ylipäällystön mielikuvituksessa. Siitä huolimatta Büttner ja Ehrenadler päättivät, että linna olisi jätettävä ilman taistelua. He saivat samaan juoneen linnoitusupseeri Maunu Otto Nordenbergin. Kuitenkin katsoivat kaikki parhaaksi saada muutkin upseerit päätökseen yhtymään.
Koko päällystö kutsuttiin neuvotteluun. Jotkut vaativat linnan puolustamista viimeiseen asti. Ehrenadler kehotti ottamaan selkoa vihollisarmeijan liikkeistä. Nordenberg ehdotti laadittavaksi kirjelmän antautumisen varalle. Tällainen kirjelmä hyväksyttiinkin äärimmäisessä hätätilassa käytettäväksi, ja sen alle kirjoitti koko upseerikunta. Myös päätettiin panna toimeen tiedusteluretki, jonka tuli ulottua 4-5 penikulman päähän linnasta. Sen suorittajiksi tarjoutuivat Ehrenadler ja Nordenberg viimemainittu oli ainoa tykistö- ja linnoitusupseeri koko linnassa! Tarjoukseen suostuttiin, vaikka vastahakoisesti, kuin myös siihen, että antautumiskirjelmä annettiin mukaan sille varalle, että vihollinen yllättäisi tiedustelijat.
Ehrenadler ja Nordenberg lähtivät liikkeelle 16 p. elokuuta. Vihollista he eivät tavanneet, mutta jatkoivat sittekin matkaansa Mäntsälään, saaden tiellä kuulla, että Ruotsin armeija oli saarrettu Helsinkiin. Mäntsälästä tiedustelijat ratsastivat yhä eteenpäin aina Huopalahteen, Helsingin lähelle suoraa päätä venäläisen sotamarsalkan Lacyn päämajaan. Siellä he saivat nähdä Ruotsin armeijan luopuvan aseistaan ja itse he jättivät mukanaan olevan nöyrämielisen antautumiskirjelmän Lacylle sekä vannoivat Venäjän keisarinnalIe uskollisuudenvalan. Ehrenadler lisäksi ilmoittautui Venäjän palvelukseen.
Sotamarsalkka saattoi nyt hallitsijattarelleen ilmoittaa 120 km matkan päässä armeijastaan olevan linnoituksen antautumisesta.
Ehrenadler palasi 24 p. elokuuta Hämeen linnaan, jossa jo oli saatu tietää tiedustelijain toimista. Upseerit näkivät tulleensa perinpohjin petetyiksi, mutta pitivät linnan pelastamista enää mahdottomana.
Kruunun varastot olivat kuitenkin korjattavat vihollisen käsiin joutumasta. Linnoituksen kassa jaettiin upseerien kesken. Komentaja pelasti m.m. vaunut parihevosineen. Ehrenadlerin poika antoi salaa viedä linnasta ison arkullisen plooturahoja, ja isä itse anasti 5-6 kanuunahevosta. Asevaraston hoitaja avasi ilman komentajan määräystä asehuoneen ovet ja viskeli sotatavaraa linnalle kerääntyneeseen väkijoukkoon.
Lacyn puolesta oli eversti Rjasanov määrätty ottamaan linna haltuunsa. Kun hän 26 eIok. saapui 200 miehen keralla, ilman yhtäkään kanuunaa, otettiin hän vastaan tavalla, jota enemmän tuskin mikään antautuva linna on voinut nöyrtyä. Ojoisten pellolla oli neljä upseeria Rjasanovia vastassa, onnitellen häntä. Venäläisten lähetessä linnaa, ammuttiin kaikilla kanuunilla useita tervehdyslaukauksia. Komentaja jätti linnan avaimet everstille ja kutsui hänet seurueineen, johon myös Nordenherg kuului, juhlapäivällisille.
Nordenbergin piti avustaa Rjasanovia maakunnan siviilihallinnossa, mutta luopui tehtävästä pian. Hän oli sitte muissa Venäjän hallituksen toimissa, kunnes omituisen luonteensa vuoksi joutui epäluulon alaiseksi ja jätettiin Ruotsin viranomaisten huostaan, jotka panivat hänet heti vankeuteen.
Linnan ylipäällystö asetettiin rauhan jälkeen syytteeseen linnan antautumista koskevan menettelynsä takia.
Asia otettiin ensin tutkittavaksi säätyjen vartavasten asettamassa valiokunnassa. Tälle antamassaan kertomuksessa koetti Büttner lykätä syyn kokonaan Ehrenadlerin ja Nordenbergin niskoille. Tarpeellisen selvityksen puutteessa asia siirrettiin rykmentin sotaoikeuteen, joka kokoontui Hämeenlinnaan lopulla vuotta 1748.
Tekeytyen sairaaksi Büttner koetti päästä henkilökohtaisesta kuulustelusta, mutta kun se ei onnistunut, yritti hän puhdistautua kaikesta syyllisyydestä. Nordenberg puolusti ankarasti itseään, näyttäen, kuinka ristiriitaisia Büttnerin väitteet ja teot olivat, ja kuinka Büttner kyvyttömyytensä takia oli ollut syypää kaikkien puolustustointen kehnouteen.
Syyttäjä vaati Büttnerin ja eräiden muiden upseerien vangitsemista, kunnes ylisotaoikeus julistaisi tuomionsa. Oikeuden jäsenten enemmistön mielestä ei vaatimuksen täyttämiseksi kuitenkaan ollut esitetty riittäviä todistuksia, minkä vuoksi syytetyt jätettiin vapaalle jalalle, lukuunottamatta Nordenbergiä, joka jo ennestään oli ollut vangittuna.
Samaa ilmeistä puolueellisuutta Büttneriä ja muita syytettyjä kohtaan osotti myöskin ylisotaoikeus, joka kokoontui Helsinkiin v. 1749. Sen jäsenet olivat arvatenkin suurimmaksi osaksi myssypuolueeseen kuuluvia. Ennenkuin tuomiota ehdittiin julistaa, kuoli Büttner huhtikuussa 1750, eikä hänen syyllisyydestään annettu mitään päätöstä. Muut syytetyt tuomittiin kaikesta vastuusta vapaiksi, mutta Nordenberg tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.
Ennen tuomion puhtaaksikirjoittamista löydettiin Büttnerin jälkeenjääneistä papereista linnan antautumista koskeva Lacyn kirjelmä, jonka olemassaolon Büttner oli kieltänyt, mutta joka täydellisesti todisti Büttnerin rikollisuuden. Siltä ei kuitenkaan katsottu olevan aihetta tuomion tarkistamiseen. Kuningas vahvisti tuomion sellaisenaan muussa suhteessa, paitsi että Nordenbergin kuolemanrangaistus lieventäväin asianhaarain vuoksi muutettiin kolmen viikon vesikoppivankeudeksi.
Sota oli niin suuressa määrässä paljastanut yhteiskunnallisia vikoja ja upseeriston syyllisyyttä kurittomuuteen ynnä pelkuruuteen, että tietoisuus tästä lienee osaltaan saanut sotatuomareita katsomaan sodassa tehtyjä rikoksia läpi sormien.
Rauhanneuvottelujen kautta Ruotsi sai, kuten tunnettua, takaisin muun osan Suomea, paitsi Kyminjoen ja Saimaan itäpuolella olevaa aluetta ynnä Savonlinnan seutua. Kun entiset rajalinnat — Savonlinna ja Viipurinlinnan sijaan perustettu Haminan linnoitus — olivat menetetyt, tuli Hämeen linna sotilaallisessa suhteessa entistä vielä tärkeämpään asemaan. asiaintilaa kuvastaa Hämeen linnan vastainen varustaminen, niinkuin etempänä saamme nähdä.
Kun sitte puoli vuosisataa jälkeenpäin Aleksanteri I Napoleonin vaikutuksesta oli päättänyt riistää Ruotsilta lopunkin osan Suomea ja alotti sodan helmikuussa 1808, tuli Hämeenlinnan seutu ohimennen sotaliikkeiden paikaksi. Sinne oli kerätty, kuten tiettyä, Suomen sotajoukkojen päävoima ja siellä aikoi Klercker ryhtyä taisteluun vihollista vastaan. Linnaa itseä oli edellisillä vuosikymmenillä melkoisesti vahvistettu. Sillä oli joltisenkin suuri tykistö (ks. XIV lukua) ja puolustajinaan kaksi komppaniaa Suomen kanuunarykmentistä. Suomen armeijan toiminnan tai toimettomuuden tällä hetkellä määräsivät kuitenkin muut asianhaarat eikä linnan vähempi tai suurempi puolustuskyky.
Maaliskuun 1 p:nä saapui kuninkaan nimittämä uusi ylipäällikkö Klingspor, joka päätti taisteluun antautumatta peräytyä pohjoista kohti, koska hän oli saanut liioitellun käsityksen venäläisten sotavoimista ja pelkäsi heidän suunnittelevan laajaa kiertoliikettä. Heti ei kuitenkaan voitu jättää linnaa, osaksi siitä syystä, että sinne oli kerätty useampain päiväin ruoka-ja rehuvarat, osaksi syystä, ettei ollut saatavissa hevosia kuljettamaan pois tykistöä ja varakiväärejä ynnä ampumatarpeita[67]
Vasta 6 p:nä maaliskuuta muutettiin päämaja Toijalan kestikievariin, ja seuraavan päivän illalla marssivat venäläiset Hämeen linnaan.
Kuva 56. Hämeen nykyinen <normaali> vaakuna. K. A Bomanssonin mukaan (Historiallinen arkisto, X).
↑Linnan ruotsalainen nimi Tavaslehus kirjoitetaan keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella, miten milloinkin sattuu, esim. Tauestahus (1308), tawistahuus (1340), tawistaehws (1389), Tawisthe hwss (1416), Tawastesz Hwssz (1529), Taiiwestehuus (1559), Taiueste Hwsz (1601) j.n.e. Sen ohella esiintyy nimi Tavasteborg (Erikin kronikassa «Taiiwesta borg» kaupungin nimenä 1729 j.n.e.) sekä keskiajan lopulta alkaen nimi Kronoborg, Kruununlinna (Kruneborgh 1418, Kroneborgh 1508, saksaksi Chronenburg 1760) sekä kaupungin perustamisen jälkeen Tavastehus slolt. Linnan nimi latinaksi on ollut Tavasliae domus, Arx Tavaslus, castrum Thauastie, Tavasteburgum, Cronoburgum j.n.e. ja suomeksi kai aina Hämeen linna (Hemelinda 1413, Hemme linna 1802).
↑Hildebrandin mukaan (Sveriges medeltid II, s. 819) olisi Hämeen linna v. 1508 annettu hoidettavaksi jollekulle voudille ynnä muutamille linnan miehistöstä «år 1508 talas det om slottsiogden på Tavastehus, dannesvennerna som med honom i den slotlslofven stå, och alle andre der nu liggande äro»).
