Wikiaineisto

Fritiofin satu: 8. Jäähyväiset

7. Fritiofin onni 8. Jäähyväiset.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér 		9. Ingeborgin valitus


INGEBORG.
Jo päivä koittaa, eikä Fritiof saavu!
Ja sentään oli käräjät jo eilen
kummulla Beelen: oikea ol’ paikka;
siell’ onni tyttären jo päätettiin.
Kaikk’ kyynelet, jotk’ itkin Freija tietää,
ja kaikki hartaat pyynnöt, jotka tein,
ennenkuin talttui viha Fritiofin,
ja sain tuon ylvään suusta lupauksen,
ett’ taas hän tarjoaisi sovun kättä!
Oi, mies on kova! Kunniansa tähden,
(tuon nimen ylpeys saa) hän kysyy viis,
murtuuko siinä, hänen uhoillessaan,
yks sydän enemmän tai vähemmän.
On heikko nainen hänen rinnallaan
kuin sammal, joka kalliolla kukkii
vain värein kainoin: huomaamattomana,
ja vaivoin pysyin paadessansa kiinni,
se virvoitusta saa yön kyyneleistä.
Niin, eilen kohtaloni ratkaistiin,
ja illan aurinko sen jälkeen laski.
Ei Fritiof saavu vaan! Yön kalvaat tähdet
jo vähitellen katoaa ja sammuu,
ja joka tähti sammuessaan noin
vie kanssaan toivon rinnastani hautaan.
Miks toivoisinkaan? Eipä mua lemmi
Valhallan jumalat: ne vihoitin.
Ylevä Balder, jonka templiss’ asun,
on loukattuna, sillä mainen lempi
ei ole kyllin pyhä taivaisille;
ja ihmisriemu ei saa uskaltaa
sen kupukaaren alle, mihin vakaat,
ylhäiset vallat otti asunnon. –
Mut sentään, missä syyni on, miks vihaan
sai hurskaan jumalan tää immen lempi?
Se puhdas on kuin Urdan[1] kirkas laine
ja viaton kuin uni Gefionin![2]
Myös kirkas silmä ylhän auringon
kahdesta lempivästä pois ei käänny,
ja riemuin päivän leski, tähtiyö,
vaikk’ itse suree, lemmen valat kuulee.
Miks luvallinen taivaankannen alla
jäi rikolliseks alla tempiholvin?
Ma Fritiofia lemmin. Siitä saakka,
kuin muistaa voin, ma aina lemmin häntä;
tää tunne yhtä vanha on kuin Ingborg,
en tiedä, milloin syntyi, käsittää
en ajatusta voi, ett’ ois se poissa.
Kuin hedelmä, min keskess’ sydän piilee,
sen ympäri vain kasvaa, kehittyy
ja päivänhehkuun kypsyy punoittumaan:
niin immeks kasvoin, minut kehittymään
tää sydäntunne sai, ja olentoni
on ulkokuori vain nyt tämän lemmen.
Suo anteeks, Balder! Puhtain sydämin
ma astuin salihis ja puhtain lähden
ma sieltä pois: sen yli Biifrost-sillan[3]
vien kanssani ja koko lemmessäin
ma astun ylhäin Valhallaisten eteen.
Siell’ lempeni, myös Aasain laps, kuin he,
kuvastaa kilpiin itseään ja lentää
pois kyyhkyssiivin halki sinerväin
ja vaipuu niin jo Kaiken-Isän syliin,
mist’ on se tullutkin. – Miks otsaas noin
rypistät, Balder, mulle aamukoissa?
Mun suonissain on verta Oodenin,
kuin sinunkin. Mit’ tahdot, heimolainen?
En lempeäni uhrata voi sulle,
en tahdokaan; on taivaas arvoinen se.
Mut uhrata voin elämäni onnen,
sen heittää pois, kuin kuningatar heittää
pois vaipan luotansa ja yhtäkaikki
on sama kuningatar. – Olkoon niin!
Hävetä tytärtään ei Valhallan
lie tarvis: otan kohtaloni vastaan,
kuin urho omansa. – Tuoss’ saapuu Fritiof.
Niin hurja, kalvas! Kaikki poissa, poissa!
On vihastunut norna hänen kanssaan.
Nyt kestävyyttä! – Terve vihdoinkin!
On kohtalomme päätetty, sen selvään
nään otsaltasi.
FRITIOF.
               Etkö myöskin nää
veririimuja, jotk’ kertoo häväistystä,
maanpakoa ja herjaa?
INGEBORG.
                    Fritiof, tyynny,
ja kerro kaikki! pahinta jo kauvan
ma aavistin ja olen kaikkeen valmis.
FRITIOF.
Kun käräjiin ma saavuin kummun luo,
sen kupehilla seisoi kilvetyksin
ja paljastetuin miekoin Pohjan miehet;
näin piirin siinä piirin sisäpuolla
sen huippuun saakka: lakikiven luona
kuin ukkospilvi oli veljes Helge,
tuo poppamies ja kalvas kaihisilmä,
mut vieress’ istui Halfdan huoletonna
ja lapsen lailla leikki miekallaan.
Ma astuin luo ja puhuin: ”Sota uhkaa,
rajoilla maan jo taistokilpiin lyövät;
maas vaarassa on, Helge kuningas:
suo mulle sisares, ja taisteluun
saat miekan multa, hyödyks voi se olla.
Tää viha väliltämme pois! En kantaa
ma tahtois sitä Ingeborgin veljeen.
Äl’ liikaa vaadi, kuningas; sa kruunus
yhtaikaa pelasta ja siskos sydän!
Käteni tässä. Kautta Aasa-Toorin,
ma viime kerran sovintoon sen tarjoon.” –
Nyt melske syntyi. Miekat tuhannet
tuhansiin kilpiin myönnytystä löivät;
soi huudot pilviin, jotka riemuin kuuli,
kuink’ oikeutta vapaat miehet puolsi:
”Suo hälle Ingeborg, suo hento lilja,
tuo ihanin, mi laaksoissamme kasvoi;
on Fritiof paras miekka meidän maan,
suo hälle Ingeborg!” – Myös vanha Hilding,
kasvattajani oiva, harmaapää,
jo piti puheen täynnä viisautta,
ja ydinlauseet soi kuin miekan iskut;
kuningasistuimeltaan itse Halfdan
nyt nousi, pyyntöön yhtyin suin ja katsein.
Mut turhaan kaikki; hukkaan meni pyynnöt,
kuin hukkaan päivänpaiste kalliolla,
min rinnasta ei ruohon terää nouse;
ja Helgen kasvoille jäi entisilme,
vain jyrkkä Ei, kun sula kohtuus pyysi.
”Jos talonpoika (halveksuin hän lausui)
ois vielä voinut saada Ingeborgin,
niin templinsaastuttaja varmaan ei
näy sopivan Valhallatyttärelle.
Rikoitko, Fritiof, rauhaa Balderin,
sä näitkö sisareni temppelissä,
kun päivä meni yhtyviä kätköön?
Nyt myönnä – kiellä!” Kajahti jo huuto
miesjoukosta: ”Sä kiellä! lausu ei!
Sun sanas uskotaan, ja puolestas
me kosimme, sa poika Torstenin,
kuninkaanpojan parhaan vertainen;
oi, lausu ei, ja Ingeborg on sun!” –
”Sanasta riippuu onneni”, ma lausuin,
”mut älä pelkää, Helge kuningas!
En valhein pyri riemuun Valhallan,
en riemuun maan. Näin siskos, haastanut
ma hänen kanssaan olen templin yössä,
mut rauhaa Balderin en rikkonut.” –
En jatkaa saanut. Kauhun häly nousi
ja kulki kautta joukon: likimmäiset
minusta poistuivat kuin ruttoisesta;
ja siinä näin, ett’ tuhma taikausko
mykisti kaikki kielet, kelmistytti
nuo posket, joissa äsken hehkui toivo.
Sai silloin voiton Helge. Äänin kolkoin,
niin kaamein, kuni Vegtamskviidan vaalan,[4]
kun haudastaan hän Oodenille lauloi
tuhosta Aasain Heelan voittaessa,
sai Helge lausumaan: ”Maanpakoon, kuoloon
lain mukaan rikoksestas saattaisin
sun tuomita; mut olen laupias,
kuin Balder, jonka templin häpäisit.
Tuoll’ länsimeressä[5] on saariryhmä,
min valtiaana on jaarl[6] Angantyyr.
Kun Beele eli, jaarli joka vuosi
veronsa maksoi, nyt se pois on jäänyt.
Sä sinne purjehdi ja vero vaadi!
Sen sakkotyökses määrään julkeudestas.
Sanotaan, – ilkeästi lisäs hän –
ett’ Angantyyr on kiivas mies ja hautoo
kuin Fafne-lohikäärme kultiaan,
mut meill’ on uusi Siigurd Fafnensurma![7]
Nyt miehevämpään työhön käydä saat,
kuin neitten viekoitteluun Balderhaassa!
Ens suvena sun näämme kunniassas,
mut muista, ett’ on vero mukanas.
Jollei, niin, Fritiof, olet julki herja
ja ikäs kaiken maassa rauhaton. –
Niin tuomitsi ja päätti käräjätkin.
INGEBORG.
Ja päätökses?
FRITIOF.
             En saanut valintaa!
On kunniani sidottuna sakkoon.
Sen vapaaks lunastan, vaikk’ Angantyyr
kultansa kurjan kätkis tuonen jokeen.
Mä lähden tänään jo.
INGEBORG.
                    Ja jätät mun?
FRITIOF.
Ei, en sua jätä, lähdet seurassain.
INGEBORG.
En voi!
FRITIOF.
       Mua kuule ensin, päätä sitten!
Ei muistaneen näy viisas Helge, että
isäni ystävä ol’ Angantyyr,
kuin Beelenkin; hän ehkä suosiolla
voi antaa, mitä vaadin; mut jos kieltää,
niin taivuttaja, tuima puhemies
on sivullani vasemmalla tässä.
Helgelle kullan rakkaan lähetän
ja vapautan niin meidät kruunupäisen
teeskentelijän uhriveitsen alta.
Mut itse, armas Ingborg, purjeet nostan, –
Elliida meidät yli aaltoin outoin
vie kohti jotain rantaa lempeää,
mi suojaans’ ottaa kodittoman lemmen.
En kysy Pohjaa enkä kansaa, jonka
saa kalvaaks sana templinesimiehen,
en miehiä, jotk’ käsin riettain ryhtyy
sydämen pyhäkköön ja sielun terhoon!
Ei, Freija auta! onnistu he siinä!
Vain orja turpeesen on kiinnitetty,
miss’ syntyi hän, ma tahdon olla vapaa
kuin vuoren tuuli. Kourallinen multaa
isäni kummulta, ja toinen Beelen,
saa laivass’ sijaa vielä; siinä kaikki,
mit’ isänmaasta enää tarvitsemme.
Oi, armas, onpa toinen aurinko,
kuin tämä kalvas meidän lumimaan,
ja toinen taivas, kauniimpi kuin meillä;
sen vienot tähdet tuikkii ihanasti
ja alas katsehen ne suviöinä
luo myrttilehtoon meihin lempiviin.
Isäni Torsten teki laajat retket
ja niistä kertoi usein talvisilloin,
kun loimus takkaroihu, kuvaillen
nuo Kreikan meret ynnä saaristot
ja lehdot vihreät ja sinilaineet.
Siell’ uljas kansa eli muinoin, asui
jumalat ylhät marmortemppeleissä.
Nyt autioina on ne, ruoho versoo
siell’ umpiteillä, kukat peittää riimut,
jotk’ entisajan viisautta kertoo,
ja pylväät solakat on kiedottuina
etelän köynnöskasvein vihantaan.
Mut ympäristö kasvaa kylvämättä,
ja maa tuo itsestään kaikk’ ihmistarpeet,
ja kultaheelmät hehkuu lehvistöissä,
oksilla lekkuu punarypäleet,
ja täyteläät ne on kuin sinun huules.
Siell’, Ingeborg, me rakennamme rantaan
pienoisen Pohjan, kauniimman kuin tää;
ja lemmellämme asutamme holvit
soreain templein, saattain ihmisonnin
taas riemuun unhotetut jumalat.
Kun joku silloin löyhin purjein liukuu
(ei myrsky siellä viihdy) sivu saaren
ja iltaruskoss’ iloisena katsoo
laineilta ruusuisilta kohti rantaa, –
niin silloin huomaa templin kynnyksellä
hän uuden Freijan (Afrodiite[8] siellä
sun nimes on) ja näkee ihmeissään
nuo keltakutrit, jotka liehuin lentää,
ja silmät, kirkkaammat kuin Kreikan taivas.
Ja vähitellen Freijan ympärille
pien’ alfiparvi[9] kasvaa, joiden posket
luo hehkua, kuin ruusut etelän
ois kaikki istutettu Pohjan hankiin.
Oi, Ingeborg, niin kaunis, läheinen
on mainen onni kahta lempivää!
Jos vain he kiinni siihen tohtii käydä,
se taipuu myöntyväks ja Freijan taivaan
pystyttää heille pilvein tälle puolen.
Sa tule, joudu! Joka sana hetken
onnellisuudestamme lyhentää.
On kaikki valmisna, Elliida laukoo
jo mustat kotkansiivet lentohon,
ja raittiit tuulet näyttää tien jo pois
näilt’ taikauskoisilta rantamilta.
Miks viivytkään?
INGEBORG.
                Sua seurata en voi.
FRITIOF.
Et seuraa?
INGEBORG.
          Olet onnellinen, Fritiof!
Et ketään seuraa, itse eessä käyt,
kuin laivas kokkapuu, mut perää pitää
sun oma tahtos sekä suuntaa ties
vain käsin vakain yli tummain aaltoin.
Niin toinen minun kohtaloni on!
Se muiden ohjiin jää, ja saalistaan
he eivät päästä, vaikka vertyy saalis;
vain uhrautua, valittaa saan murhein
ja verkkaan suruun riutua – kas, siinä
kuninkaantyttären on vapaus.
FRITIOF.
Jos tahdot, olet vapaa! – Kummussaan
on isäs.
INGEBORG.
       Isäni nyt Helge on,
on isän sijainen; hän määrää, kelle
käyn miehelään, ja Beelen tytär varkain
ei onneen käy, vaikk’ ois se läheinen.
Mit’ olis nainen, jos hän irtaantuisi
siteistä, joilla Kaiken-Isä liitti
tuon heikon olemuksen voimakkaasen?
Kuin lummekukka kalvakas hän on:
vain aallon mukana se nousee, vaipuu;
sen yli purjehtija käy ja siinä
ei huomaa, että vihloo hän sen vartta.
Niin, kukan kohtalo se on. Mut sentään,
kun vielä pohjassa on juuri kiinni,
on arvo kukalla, ja hohteen saa
kalvailta siskotähtösiltä taivaan
tuo kuulas tähti siniulappain.
Mut jos se irtaantuu, se ajelehtii,
kuin lehti kuihtunut, vain aavaa selkää.
Mä viime yönä – kauhea ol’ yöni –
sua vuotin, vuotin vain, mut et sä tullut,
ja raskaat ajatukset, lapset yön,
nuo tummapäiset, kulki pitkin jonoin
ohi kuivain silmieni polttavain,
ja itse Balder, ylhä, veretön,
mua uhkaavasti katsoi tuijottain, –
mä viime yönä onneani mietin
ja päätökseni tein: jään tänne uhriks,
jään kuuliaisna veljen alttarille.
Mut oli onni, etten silloin kuullut
saaristas, joita pilviin runoilet,
miss’ iltarusko aina laskeutuu
yli vienon tyynen lemmen kukkamailman.
Ken heikkoutensa tiennee? Lapsuusunet,
jo aikaa haipuneet, taas ilmi herää
ja korvihini kuiskii tutuin äänin,
niin tutuin, kuin jos ääni olis siskon,
ja hellästi kuin huokaus lempijän.
En teitä kuule! ei, en kuule teitä,
te viettelevät, ikirakkaat äänet!
Vai vielä etelään, ma Pohjan lapsi?
Lien liika kalvas sen maan ruusustoihin,
mun mieleni on väritön sen hehkuun,
ja tunteitani polttais päivän paahde,
mut kaihoisena silmä katseleis
päin pohjantähteä, mi paikallaan
vait seisoo vartiana isäin hautain.
Ei jalo Fritiofini jättää saa
maat’ isäin, jota puoltamaan hän syntyi,
ei mainettansa heittää luotaan pois
niin turhan syyn kuin tytön lemmen tähden.
Tuo elo, missä aurinkoinen kehrää
vuos vuodelta ja päivät pääksytyksin
yhäti samallaiset olomuodot,
tuo elo vaihtamaton, vaikka kaunis,
on naista varten vain; mut miehellen,
ja sulle etenkin, ois tyven vaivaks.
Sä viihdyt parhain, milloin myrsky pauhaa
ja raisuin ratsuin telmii ulapoilla,
ja itse laivassas sa vaaran kanssa
käyt henkes hinnoin taistoon kunniastas.
Tuo sulo seutus autio se jäis
vain haudaks urhotöille aikomilles,
ja kilpes ruostuessa riutuis myös
sun vapaa henkes. Älköön käykö niin!
En pois saa riistää, Fritiof, nimeäs
lauluista Pohjan enkä sammuttaa
sun mainees loistetta sen aamukoissa.
Ei, ole viisas, Fritiof, väistykäämme
jo nornain alta; voimme pelastaa,
kun rikkui haaksi, edes kunniamme!
Et pelastaa voi onneamme enää.
Erota täytyy meidän.
FRITIOF.
                   Miksi täytyy?
Yö uneton vain apeaks sai mieles!
INGEBORG.
Mun arvoni sen vaatii sekä sun.
FRITIOF.
Toki miehen lemmessä on naisen arvo.
INGEBORG.
Ei lemmi mies, ket’ ei hän kunnioita.
FRITIOF.
Ei kunnioitust’ tuota turhat oikut.
INGEBORG.
On jalo oikku tunto oikeuden.
FRITIOF.
Jää lempi siis sen kanssa ristiriitaan?
INGEBORG.
Ei lempi tosin, mutta pako kyllä.
FRITIOF.
On pako välttämätön, tule pois!
INGEBORG.
Mik’ oikein on, on välttämätön myös.
FRITIOF.
Jo päivä nousee, hukkaan menee aika.
INGEBORG.
Oi, mennyt on se, mennyttä on kaikki!
FRITIOF.
Sä mieti, onko viime sanas tää?
INGEBORG.
Mä mietin jo, se viimeiseni on.
FRITIOF.
No niin, jää hyvästi, sä Helgen sisar!
INGEBORG.
Oi, Fritiof, Fritiof, näinkö eroamme?
Siis sanaa ystävällistä et antaa
voi lapsuusystävälles, etkö kättä
onnettomalle, jota rakastit?
Oi, enhän kukkasilla käymään jää,
tai hymyillen ma luovu onnestain,
en ilman tuskaa rinnastani riistä
sit’ toivoa, mi olentooni liittyi!
Olithan aamu-unelmani armas!
Jokainen riemuni sai nimen Fritiof,
mit’ oli eloss’ suurta, ylevää,
sai silmissäni sinun uljaat piirtees.
Miks tummennat tuon kuvan multa, miksi
niin jyrkkä olet heikolle, mi uhraa
osansa rakkahimman päällä maan,
osansa rakkahimman Valhallassa!
On uhri, Fritiof, raskas ilmankin;
se lohdun sanan ehkä sietäis sulta.
Mua lemmit, tiedän sen, sen tiesin jo,
kun ensin sarasteli lapsen aatos,
ja varmaan muisto Ingborgis sua seuraa
viel’ ajat pitkät, minne käykään ties.
Mut miekan melske huumaa murehen,
ja aallokossa tuuli pois sen vie,
ei tohdi istahtaa se urhon viereen,
kun juomingeissa voittoaan hän viettää.
Vain silloin tällöin rauhaisassa yössä,
kun jälleen sivutses käy entispäivät,
myös kuva kalvas silmääs haimentaa:
sen hyvin tunnet, terveiset se tuo
rannoilta rakkailta, sa siinä näät
taas kalvaan immen kuvan Balderhaassa.
Sit’ älä karkoita sa luotas, vaikka
se surusilmin katsoo; kuiski sille
vain sana lempeä, ja tuulet yön
sen uskollisin siivin mulle tuo;
se lohduks ois: en muuta voi ma saada! En
mitään nää, mi murhettani poistais,
sit’ elvyttää tää koko ympäristö.
Vain sinusta nuo templiholvit haastaa,
ja kuva Balderin, mi ensin uhkaa,
saa sinun piirtees kumottaissa kuun.
Jos merta katson, tuolla purtes ui,
kohisten lähestyi, kun istuin vuottain.
Jos lehtoon silmään, siell’ on moni puu,
min kuoressa on Ingeborgin riimut.
Nyt kuori kasvaa, nimi häviää,
ja kuoloa se tietää tarun mukaan.
Mä kysyn päivältä: miss’ on nyt Fritiof?
mä yöltä utelen, mut vait ne on,
ja meri, jota kynnät, kaukaa mulle
vain huokauksen tuo vastineeksi rantaan.
Ma sulle aina iltaruskon myötä,
kun aaltoihis se sammuu, laitan viestit,
ja pilvi, taivaan purjehtija, saa
mukaansa valituksen hyljätyltä.
Ma neitikammiossain murhein istun,
vait viettäin elonriemun leskeyttä,
ja kudon huntuun liljat taittuneet,
siks kunnes kevät kudotuksi saa
paremmat liljat peitteeks hautani.
Mut jos käyn harppuun, laulaakseni kerran
sydämen pohjasta sen tuimaa tuskaa,
niin itkuun purskahdan, kuin nyt – –
FRITIOF.
Sa voitat, Beelen tytär, älä itke!
Suo anteeks vikani; vain mielen murhe
se hetkeks vihan asuun pukeutui;
ei kauvemmin se tuota kantaa saata.
Oi, hyvä nornani sa olet, Ingborg,
näet jalo mieli neuvoo jaloon työhön.
Min tehtäväksi määrää täytymys,
sa osottaa voit selvemmin kuin muut,
sa sorja tietäjätär, rusohuuli!
Niin, väistää tahdon täytymyksen tieltä,
sinusta eroon, mut en toivostain;
sen otan mukaan yli lännen aaltoin
ja kanssani sen hautaan saakka vien.
Kun kevät joutuu, olen täällä taas;
ma toivon, Helge nähdä saa mun jälleen.
On silloin työni tehty, sakko suora,
ja sovitettu valherikos myös;
ma silloin pyydän, ei, sua vaadin silloin
keskellä kilpein julkikäräjissä,
en Helgeltä, vaan Pohjan kansalta;
se naittajas on, tytär kuninkaan!
Ma sanan tiedän sille, joka kieltää.
Hyvästi siks, mua uskollisna vuota
ja ota muistoks lapsuuslemmestämme
tää rannerengas, Vaulund-sepon työ,
miss’ ihmeet taivaan kuvatut on kultaan:
on parhain ihme sydän uskollinen.
Niin kauniisti se rannettasi sepii,
kuin kiiltomato valkoliljan vartta!
Hyvästi, morsioni, lemmittyin, –
vain harvat kuukaudet, ja kaikki muuttuu!
(Menee).
INGEBORG.
Niin uhmaa täynnä, uljas toivossansa!
Hän laskee Angurvaadelinsa kärjen
päin nornan rintaa, lausuin: Väisty tieltä!
Oi, Fritiof raukka, eipä norna väisty,
hän tietään käy ja hymyy vain sun miekkaas.
Et toki tunne veljeäni tuimaa!
Ei tajuta voi avoin sankarmieles
sisua syvää Helgen, eikä vihaa,
mi kiehuu kateen rinnass’ synkeässä.
Hän siskonsako sulle sois? Ei, ennen
kruununsa, henkensä hän alttiiks antaa
ja minut Oodenille uhraa, taikka
Ring vanhukselle, jota vastaan sotii. –
Jos minne katson, toivo poissa on,
mut sinun toivos ilon mulle antaa.
Tän tuskani ma yksin tahdon kantaa,
mut hyvät henget kanssas olkohon!
Toki rannerenkaastas voin nähdä tälleen
nuo murheen kuukaudet, kun taa ne jää;
kaks, neljä, kuus, – liet silloin täällä jälleen,
mut Ingeborgias et enää nää.


  1. ↑ Urdan lähde, Ajan lähde.
  2. ↑ Neitsytjumalatar.
  3. ↑ Maasta taivaasen johtava silta; sateenkaari.
  4. ↑ Vegtamskviidan-runossa mainittu tietäjänainen ennusti Oodenille Jumalanillan, Ragnarookin, saapuvaksi, joka oli oleva Aasalaisten häviö ja maailman loppu.
  5. ↑ Pohjanmeressä.
  6. ↑ Jaarl, jaarli oli arvonimi, joka annettiin kuninkaan korkeimmalle käskynhaltialle.
  7. ↑ Siigurd, joka tappoi Fafne nimisen lohikäärmeen, on skandinaavilaissatujen mainioin urho.
  8. ↑ Kreikkalaisten lemmenjumalatar.
  9. ↑ Alfit olivat luonnonolentoja, keijuja.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Fritiofin_satu:_8._Jäähyväiset&oldid=25599”