Fritiofin satu: 7. Fritiofin onni
6. Fritiof pelaa shakkia | 7. Fritiofin onni. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
8. Jäähyväiset |
- Käy Beelen poiat kiertäin maassa;
- he kalpain hakuun menkööt vain!
- Mun ei he saa; on Balderhaassa
- mun kilpakenttän’, maailmain.
- En siellä heidän kostoansa,
- en kaihoja ma muista maan,
- vaan kahden Ingeborgin kanssa
- ma taivaanriemut juoda saan.
- Kun vielä päivän hehku valaa
- tuoss’ säihkettänsä kukkihin,
- kuin kultaharsoa, mi salaa
- mult’ armaan poven Ingborgin, –
- niin kauvan jään mä toiseen rantaan
- ja ikävöin ja kaipaan vain,
- ja huokaillen ma piirrän santaan
- tuon armaan nimen miekallain.
- Niin verkkaan kuluu hitaat hetket!
- Miks viivyt, poika Dellingin?[1]
- Nyt ensi kerran teetkö retket
- sa vuoriin, salmiin, lehtoihin?
- Maill’ lännen eikö neittä sulla,
- mi menehtyy jo ikävään
- ja rinnoilles vain tahtois tulla
- ja haastaa, haastaa lemmestään?
- Mut vihdoin vaivut korkeuksilta,
- tien vaivoihin jo väsyen,
- ja punauutimen taas ilta
- luo eteen taivaan riemujen.
- Maat lempeä nyt kuiskii vainen
- ja ilmat, taivaan kaarivyö.
- Oi, terve, äiti jumalainen,
- sä helmin koristettu yö!
- Niin hiljaa hiipii tähdet taivaan,
- kuin rakastaja immen luo!
- Elliida, kiidä! Työnnä laivaa
- vain pois, vain pois, sa sinivuo!
- On pyhä lehto rantamalla,
- käy tiemme hyviin jumaliin, –
- On Baldertempli puiden alla
- ja lemmen jumalatar siin.
- Ma rantaan nousen riemurinnoin,
- sua suudella ma voisin, maa!
- Ma katson kukkasia innoin,
- jotk’ kirjoo tietä mutkivaa!
- Sa kuu, mi istut valovuossa,
- yli lehdon, templin kumottuin,
- niin kauniina sa uinut tuossa,
- kuin häissä Saaga haaveksuin!
- Oi, puro, miks ma solinastas
- saan kuulla omat tunnelmain?
- Miks laulussasi, salon rastas,
- soi kaihot minun rinnastain?
- Miss’ iltarusko vielä leijaa,
- ma Ingeborgin kuvan nään;
- ei kuva miellyttänyt Freijaa!
- pois kateissaan hän pyyhkii tään.
- Mut pyyhkiköön! Miss’ aukee puisto,
- hän itse tuolla saapuu luo,
- niin vienona kuin lapsuusmuisto,
- ja lemmen palkan mulle tuo.
- Oi, armahin! sua jumaloiva
- sun painaa rintaan lempivään!
- Sa elon onni, sielun hoiva,
- käy sylihini lepäämään!
- Kuin lilja olet hento vainen,
- kuin rusoruusu täyteläs!
- Sa puhdas oot kuin taivahainen,
- kuin Freija lämmin lemmessäs.
- Sa suukko suo! Tän lieskan annan
- nyt yhtyä sun lieskahas;
- oi, piirit maan ja taivaanrannan
- saa katoomaan sun suudelmasi
- Miks pelkäät? Eipä vaaraa tässä;
- Björn miehineen jäi purren luo.
- Jos tarvis, miekkoja on lässä:
- sua mailmaa vastaan suojaa nuo.
- Oi, eestäs taistella jos saisin,
- kun seisoisimme näin, me kaks!
- Tie Valhallaan ois ihanaisin,
- jos saisin sun valkyyriaks![2]
- Miks Balder vihastuis, sa kainoin?
- Ei vihasta hän tiedäkään;
- hän jumalist’ on armain, ainoin,
- ja käskee juuri lempimään.
- On kirkkaus hällä otsallansa
- ja rinnass’ usko ikuinen:
- hän itse lempi armastansa,
- kuin lemmin minä hehkuen.
- Hän tyynnä seisoo templiss’ siellä,
- oi, hymysuin mua katsoo hän!
- Tuon uhriks hälle ilomiellä
- tän sydämeni lämpimän.
- Nyt polvistumme! kalliimmaksi
- ei Balder katso mitäkään,
- kuin että uskollista kaksi
- näin vannoo hälle lempeään.
- Tää lempeni on tuskin mainen, –
- se ota! ei se halpa lie.
- Sen synty taivaasta on vainen,
- ja kotiin taas sen kaipuu vie.
- Oi, nyt jos saisin tuonne liitää,
- – niin kaunis kanssas kuolla ois! ja
- voitollisna maasta kiitää
- kanss’ immen kalvaan tähtiin pois!
- Hopeaporteista kun sotiin
- käy toiset urhot ratsastain,
- ma uskollisna jäisin kotiin
- ja katsoisin sua, kulta, vain.
- Kun simasarvin vaahtipäisin
- jo saapuu immet Valhallan,
- sun kanssas vain ma kilistäisin
- ja saisin hymyn armahan.
- Mut lehtimajan istuttaisin
- ma niemeen sinivetten luo.
- Siell’ illoin kanssas olla saisin,
- miss’ säihkyy kultaheelmät nuo.
- Kun Valhallaan taas päivä palaa,
- (niin kirkas on sen ylhä tie!)
- me käymme jumaliin, mut salaa,
- meill’ yhä majaan kaipuu lie.
- Siell’ otsas kultakiharoissa
- ois sulla tähdet tuikkivat,
- ja Freijan salin karkeloissa
- sais ruskon poskes kalpeat.
- Mut piiristä jo kaunotarta
- taas veisin lemmen majaan niin,
- miss’ soittaa Braage valkoparta
- häälaulut uusiin unelmiin.
- Yörastas laulaa lehdon puussa!
- on Valhallasta sävel tuo.
- Kuu tyynnä välkkyy salmen suussa!
- Se kuolon mailta hohteen luo.
- Tää laulu, hohde aamuin, illoin
- tuo mieleen: siell’ on lemmen maa!
- Ma aina halaan sinne silloin
- sun kanssas, Ingborg, matkustaa.
- Äl’ itke! vielä veri kiitää
- mun suonissain, äl’ itke niin!
- Mies usein unten mailla liitää
- ja häipyy taivaan sinerviin.
- Oi, sylissäs kun tarjoot hoivan,
- ja minuun silmäs luot sa vain,
- saat kohta mielen unelmoivan
- taas luokses mailta jumalain! – –
- ”Vait, leivo laulaa.” Ei, se varmaan
- vain kyyhky on, mi kuhertaa;
- viel’ leivo lepää luona armaan
- ja uinuu unta rauhaisaa.
- Oi, eipä noita onnekkaita
- Saa päivän vaiheet eroomaan,
- vaan vapaina ne taivaanmaita
- voi kahden kiitää riemuissaan.
- ”Kas, aamu koittaa.” Ei, sä siellä
- näät tulta idän vartioin.
- Oi, armas yö ei lopu vielä,
- sun kanssas vielä haastaa voin.
- Jää uinumaan vain, päivä kulta,
- ja herää silmin unteloin!
- Oi, Ragnarookiin[3] asti multa
- sa nukkua nyt saisit noin.
- Mut turha toivo! Henkii tuolla
- jo aamutuuli vesihin,
- ja rusko hehkuu idän puolla
- kuin ruusut poskill’ Ingborgin.
- Jo ilmaan leivoin laulut helkkyy,
- (niin varhain toit jo päivä, kois!)
- ja elo virkoo, laineet välkkyy,
- ja lempijän on lähtö pois.
- Hän tuoss’ on itse kunniassaan!
- Suo anteeks, päivä, lausunton’!
- Niin uljas on hän purppurassaan,
- oi, jumalahan läsnä on!
- Ois onnen mies, ken käydä voisi
- noin mahtavana maailmaan,
- ken elämänsä riemuin loisi,
- kuin sinä, valoon, voittoon vaan!
- Näät eessäs ihanimman tässä,
- min Pohjan laaksot koskaan loi.
- Tää kuvas maassa vihreässä
- sa ota suojaas, päivä, oi!
- Kuin sätees häll on sielu seijas,
- kuin taivaas silmä sininen,
- ja oman otsas säihke leijas
- jo lasna kutriin neitosen. –
- Hyvästi, armas! Puiston tiellä
- taas ensi yönä kohtaat mun.
- Vain suukko otsallesi vielä
- ja suukko huulillesi sun!
- Nyt uinu keskipäivään, kulta,
- ja minusta sa uneksi;
- lue hetket, leimu lemmen tulta,
- kuin minäkin! Jää hyvästi!
- ↑ Dellingin poika, päivä.
- ↑ Valkyyriat olivat taivaallisia impiä, jotka johtivat taistelua ja veivät kaatuneet Valhallaan.
- ↑ Ragnarook, Jumalienilta. Maailman loppu.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.