Fritiofin satu: 3. Fritiof perii isänsä

2. Kuningas Beele ja Torsten Viikinginpoika

3. Fritiof perii isänsä. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér

4. Fritiofin kosinta

Pantuna kumpuun niin oli Beele jo ylhä ja Torsten,

minne he määräsi sen: kahapuolen lahtea kummut

kaartuivat, kaks toisistaan erotettua rintaa.

Helge ja Halfdan niin, kuni kansa jo päätti, nyt otti

yhteisvaltaan maan; mut Fritiof, ainoa poika,

istuvi yksin, hallussaan kotikartano Framnäs.

Kolmiapäin talon ulkosi maat penikulmia kolme,

laaksoja, vuoria näit, sivu neljäs kohtasi merta.

Koivuja kantoi harjanteet, mut päivikerinteet

kultia ohran toi sekä miehenmittoa ruista.

Järviin välkkyäviin loi siintoa tunturit ylhät,

siinteli metsän vyö, jota hirvet korkeasarvet

asteli uljain päin, puropaikkoja etsien illoin.

Laaksoja laajoja taas sekä laidunmaitapa kulki

läikkyvä karja, ja kiulua vain utar uhkuva vuotti.

Sielläpä myös eri ryhmin käy lukemattomat uuhet,

valkeavillaiset, kuni taivaan hattarapilvet,

kussa ne kiitää ryhmittäin suvituulien aikaan.

Sälköä kuustoist’ taas, kovasuista ja viuheajalkaa,

ryskivi pilttuissaan rivityksin rouskien lauhaa,

harjoissaan punavyöt sekä kengiss’ säihkyvä rauta.

Päätupa, huoneus itsessään, oli aimoa honkaa.

Joukkopa viidensa’an (kakstoista on kymppiä sa’assa)

täyttää ei sitä voi, kun juovat jouluna siellä.

Päästä ja päähän sen käy pöytä, ja tamminen on se,

kiiltävä, niinkuin luu; yläistuin pylvähin uljain

kunniapääss’ on tän, jumaloina ne kattoa kantaa:

Ooden valtijapäin, Frej^[1] otsassaan kehä päivän.

Tuossapa karhuntaljallaan (oli musta se talja,

ruskea kieli ja suu, hopeainen kynsien uurros)

Torsten on istunut ain ilokesteiss’ ystäviensä.

Siinä, kun ui läpi pilvein kuu, myös haasteli vanhus

nähtyjä kummia vieraan maan sekä viikinkiretket,

tiet Itäväyläin, Vienantiet sekä Läntisenaavan.^[2]

Miehet kuunteli vait; kuni ruusua mettinen, etsi

silmät huulia tuon; mut laulaja Braagea^[3] mietti,

missä hän istuvi, harmaapää, ikiviisaus suussaan,

pyökkien alla ja kertoilee tarumuistoja noita

kuohuun Miimerin^[4] aallon vuon, ikimuisto hän itse.

Permannolla sa oljet näit; siell’ loimuva lieska

suitsusi kiukaallaan; savuaukon kauttapa tähdet

tuikkivi huoneesen, nuo taivaan ystävät armaat.

Pitkin seiniä vaarnoillaan rivi ankara riippui

haarniskoita ja pääkypäröitä, ja täällä ja siellä

miekkaki säihkeen loi, kuin illoin lentävä tähti.

Mutt’ yli miekkain, haarniskain toki säihkyvi kilvet,

kirkkaat kuin kehä kuun, tai loistava pyöriö päivän.

Impi, kun astui pöydän luo sekä sarvia täytti,

katseen maahan loi punotuksin: kilpi se myöskin

ruskon sai, kuni hän: sepä mieliks juovien urhoin.

Riistaa puuttunut ei: jos minne sä silmäsi loitkin,

kaapit, kellarit on täpötäydet, on ahdetut aitat.

Sielläpä myös moni kalleus on, moni taistelusaalis:

kullat kirjaillut sekä huolitetut hopeatkin.

Kalleuksistapa arvattiin toki kolmea parhaaks:

miekka, min taatoltaan peri poika, se noista on ensi,

Angurvaadel, niin nimitetty, ja säihkyvä leimaus.

Kaukana tuon Itämaall’^[5] oli karkaisseet (taru kertoo)

kääpiöt ahjossaan: se ol’ ensin Björn Sinihampaan.

Björnipä miekan tään yhtaikaa heitti ja hengen,

kun tuli Grööningraumaan,^[6] miss’ oli valtava Viifell.

Poian Viifell sai, sepä Viiking. Valtija vanha

Upplanniss’ eli raihnaillen kera tyttären ainon.

Kas, nyt tuolta jo metsistään saa kauhea jätti,

– ihmisheimoll’ ei sitä mittaa – pörheä, hurja,

vaatien kaksintaisteluhun, tai maan sekä neiden.

Kenkään taistohon ei toki käy, terä pystyä ei voi

kalloon rautaiseen, nimi julman siks oli Järnhös.^[7]

Viiking vain, viistoistias äsken, ryhtyvi taistoon,

luottaen uljuuteens’ sekä miekkaans’. Yhtehen iskuun

halkasi hirviön uumeisiin, vapauttaen immen.

Viikingiltä jo miekan sai, tän poikana, Torsten,

hältäpä sen peri Fritiof: kun sen tempasi vyöstään,

loisti se välkähtäin kuni leimaus tai palo pohjan.

Kahva se kultaa on, mut säiläpä riimuja näyttää,

outoja, jotka jo unhoss’ on, mut tuttuja muinoin

maill’ esivanhempain, jost’ Aasat tänne ne toivat.

Himmeäloistoiset oli nuo, kun maass’ oli rauha,

mut kun Hildur^[8] leikkiin käy, heti hehkua loi ne

niinkuni heltanpäät, kun otteli kukko; ja myyty

mies, joka taistelun yöss’ sen riimuin lieskoja kohtas.

Miekkapa, kuuluja maan, oli parhain miekkoja Pohjan.

Arvoon jälkeen sen tuli rengas, mainio maassa,

min teki Pohjoismaan ikiseppo, – ontuva Vaulund.^[9]

Naulaa kolme se painoi, työ oli tehtynä kultaan.

Siinä sä taivaan näit sekä linnat kuolematonten,

huonehet auringon: kakstoistapa, niinkuni kuuta.

Alfhem^[10] siin’ oli myös, koti Frejn, eli päivä, mi jälleen,

jouluna ilmestyin; mait’ taivaan kiivetä alkaa.

Siinäpä Sökvabäck^[11] on, miss’ Saagan^[12] luona nyt Ooden

maistavi maljaa loistoisaa: meri siintävä tuo on

väikkeess’ aamun koin, mut Saaga se on satu kevään,

vihreä tuo, min riimuna on vain haipuva kukka.

Balder on istuimellaan myös, suviaurinko armas,

runsauttaan joka vuodattaa, hyvän oikea vertaus;

näet hyvä loistava valkeus on, paha synkeys yön on.

Päivä se uupuvi noustessaan, hyvä uupuvi myöskin,

korkeuksiltaan huimautuu; jopa kumpiki Heelaan

vaipuu varjoihin: roviolle jo joutuvi Balder!

Vieläpä Glitner-linnaki^[13] siin’ on: riitoja ratkoin

Forsete^[14] vaakoineen siell’ istuvi syyskäräjissä.

Nää sekä muut kuvavertaukset, joiss’ ilmeni taisto

yön sekä päivän, – taivaallai kuten inhimisessä taituri

siihen piirtänyt on. Kivi hohtava säihkyi

kantana kaaress’ sen, kuni taivaan kantana päivä.

Rengas tää sukukalleuksiin oli kuulunut aikaa,

Vaulundiin kävi näet suvun äidinpuolinen alku.

Kalleuden toki rosvonneeks sai ryöväri Soote,

rantoja Pohjan kiertäissään, ja se jäi sitä tietä.

Kulkipa niin huhu Sooten Bretlannissa^[15] jo hautaan

laivoin, saalihineen elävältään mennehen itse;

rauhaa ei muka kummuss’ saa, vaan peikkona kulkee.

Torsten kuuli jo tän: kera Beelen purtehen astui,

halkoin kuohuja veen, osotettuun paikkahan ohjas.

Laajana kuin joku kartano, tai kuni temppeliholvi,

jos sitä peittäis maa sekä turpeet, tuoss’ oli kumpu.

Tulta he huomasi sieltä: he vait rakoloista jo portin

katseli kurkistain, ja se siin’ oli viikinkilaiva,

mastoin, purjehin, ankkurineen; peräpäässäpä purren

hirviö julmin päin sekä yllään liekkivä viitta

tuimana istui hankaillen veritahroja miekan;

pois toki niit’ ei saa: nuo kullat rosvoamansa

häll’ oli vieressään, mut ranteellaan oli rengas.

”Käymmekö holvikkoon sekä taistoon”, kuiskasi Beele,

”peikkoa vastaan kaks?” Puol’äissään vastasi Torsten:

”Yhtäpä vastaan yks meni ennen, lähtenen yksin.”

Kauvan kiisteli nää nyt, kumpiko pääsisi ensin

vaaraa koittelemaan; kypärinsäpä sieppasi Beele,

arpaa kahta jo puisteli vait, ja jo tähtien alla

Torstenin arpa se tunnettiin. Hän töytäsi peistään, –

aukeni salpa, ja hän läks kumpuun. Jos joku urkki

nähtyjä hirmuja varjoiss’ yön, hän vait oli kammoin.

Beelepä ensin laulun kuuli, se soi kuni loitsu;

kohtapa kuului melskeki myös, kuni kalskisi kalvat,

viimein karjaus; niin oli vait. Ulos urho jo syöksyi

valjuna, kaamein päin: oli taistellut kera kuolon!

Renkaan hän toki toi. ”On kallis”, tuumi hän aina,

”kerran värjyä taisin, – tein sen, konsa ma sain tuon”.

Rengas, kuuluja maan, koru arvokkain oli Pohjan.

Pursipa myös, Elliida, on yks sukukalleuksista.

Viiking (kerrotahan), kun retkiltään tuli kerran,

luovien pitkin rantamiaan, näki hylkiöpurren;

siinäpä huoleti keinui mies, kuni aaltoa ilkkuis.

Mies oli korkeakasvuinen, jalo kasvojen ilme,

hilpeä, vaihtuva myös, kuni päivän paistama selkä.

Vaippa se siinsi ja väikkyi vyö merihelmiä täynnä,

vaahdinvalkea parta ja hius sinivihreä hällä.

Viiking ohjasi purren luo ja jo korjasi raukan,

vei tuon kartanohon sekä vieraan syötti ja juotti.

Mut kun maata ol’ aika, jo mies hymysuisena virkkoi:

”Tuuli on oiva, ja purteni myös on laatusa kyllä,

kai penikulmia jonkun sa’an tänä iltana pyyhkin.

Kaikite kiitän suopeuttas! Jos vain olis antaa

muistoa sulle nyt ees! mut riistani vetten on alla.

löynnet rannaltas toki lahjan huomenen aikaan.”

Rantaan Viiking käy ani varhain: kas! kuni kotka

etsien saalistaan, nyt lahteen liitävi pursi.

Miehiä siin’ ei näy, perämiestäki puuttuvi ruori,

mutta se löytävi mutkat tien sivu kallioluotoin,

kuin jos kuulisi henkeä tuo: kun luontihe rantaan,

purjehet itsestään kävi kääröön, ankkuri vaipui,

myös kuni ihmein vain, sekä kynsi jo pohjahan iski.

Viiking katseli vait, mut lauleli leikkivä laine:

”Eegir^[16] velkaans’ unhota ei, saat lahjana purren.”

Lahja on uhkea tää, näet palkkein tammiset uurteet

liitetyt ei ole, vaan limi toiseen kasvanut yhteen.

Muodoltaan lohikäärme^[17] se on: etukeulana päätään

nosti se ylvästäin, kita leimusi ruskoa kullan.

Rinta sen on sinikeltainen, mut taaksepa ruorin

mahtava pursto se kiemurtaa, min välkkyvi suomut.

Mustat siivet sen, punareunat; kun se ne laukoi,

myrskyn kanssa se kilvata voi, mut kotka jo jäikin.

Jos taas purren näit asemiehiä täynnä, sä luulit

valtijakaupungin tai linnan vastahas uivan.

Pursipa, kuuluja maan, oli parhain pursia Pohjan.

Nuo, sekä muutaki myös, isävainaaltaan peri Fritiof.

Tokkopa Pohjoismaiss’ oli arvokkaampata miestä,

jos joku ruhtinas ei, näet arvo se seuravi valtaa.

Vaikkei poikia ruhtinahan, oli ruhtinamainen,

herttainen, jalo, hellä, ja myös yhä maine se karttui.

Kakstoist’ urhoa näit asetöissään harmaunutta,

taaton taisturit ankarapäät, siin’ arpisin otsin.

Penkillään alipääss’ ikäkumppali Fritiofin istui,

– ruusuna haan, min puut repi syys – Björn, vetreä veikko,

hilpeä, niinkuin laps, mut mieli ja maltti on urhon.

Yhtenä varttui nuo, ja he myös veren yhtyä suoneet

Pohjan miesten laill’ oli, kasvinveljinä vannoin

seisoa rinnan ain sekä toisen kuoloa kostaa.

Kestiten urhoja nyt sekä peijaisvierahiansa,

Fritiof haikeamielin, vait vain, kyynelesilmin

taaton muistoa joi, kuni kohtuus käski, ja kuuli,

kuinka jo vainaallen soi jyhkeä draappa; ja niin hän

nous isän istuimeen, sen haltuuns’ otti ja istui

Oodenin alle ja Frejn: sija taivaiss’ on tämä Toorin.

1. Vuosikasvun jumala.
2. Itäväylän teillä tarkoitettiin retkeilyä Itämerelle ja sen lahdelmiin sekä Suomenlahteen. Läntinenaava, Pohjanmeri.
3. Runouden jumala.
4. Miimer oli salaisen viisauslähteen omistaja.
5. Itämaa, Suomi.
6. Seelannin, Falsterin ja Möenin välinen salmi.
7. Järnhös = Rautakallo.
8. Sodan jumalatar.
9. Tarumainen urho, joka oli mainio taidollisuudestaan ja kuuluisa seppä.
10. Frejn asunto; hyväin keijujen koti.
11. Saagan asunto.
12. Saaga, historian jumalatar (suomeksi Satu).
13. Forseten asunto.
14. Forsete, oikeuden jumala, Balderin poika.
15. Englannissa.
16. Meren jumala.
17. Viikinkilaivojen korkeat etukeulat, olivat tavallisesti leikatut lohikäärmeenpään muotoisiksi. Ne kutsuttiinkin draakkeiksi, joka merkitsee lohikäärmettä.

Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.