Fritiofin satu: 2. Kuningas Beele ja Torsten Viikinginpoika

1. Fritiof ja Ingeborg 2. Kuningas Beele ja Torsten Viikinginpoika.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
3. Fritiof perii isänsä


Nojassa miekan Beele on valtasalissaan,
häll’ aseveikko Torsten on vieraanaan,
suurtalokas, min vuodet käy sataan varmaan,
kuin riimukivi[1] jäyhä ja talvenharmaa.
He on kuin uhrihuoneet, nuo muinaat vuorillaan,
jotk’ ammoin vihittyinä jäi raukeemaan;
mut viisausriimut kertoo nää muurit jylhät
ja holvein kätköksissä on muistot ylhät.
”Jo kallistutaan iltaan”, nyt Beele lausui näin,
”ei maistu sima, – raskaaks käy kypäräin.
Jo silmiltäni hämyyn jää ihmisretket,
mut likell’ loistaa Valhall,[2] ma luen hetket.
”Sai poikani jo kutsut, myös poikas tänne hain,
näet yhtehen he kuuluu, kuin mekin ain.
Nuo kotkat nuoret saakoot nyt ohjeet tielleen:
pian kätköön sanat jäävät jo vainaan kieleen!” –
Niin astuivat he saliin, kuin sanat saadut ties,
on etumaisna Helge, yösynkkä mies.
Hänt’ templist’ etsit parhain, tai tietäjöistä,
ja verikäsin saapui hän uhritöistä.
Senjälkeen nähtiin Halfdan, mies nuori, kutripää,
on kasvoinpiirteet puhtaat, mut hennot nää.
Hän vyöllään kantoi miekkaa kuin leikiks vainen,
kuin urhonpuvuss’ siinä ois neitokainen.
Mut heitä seuras Fritiof sinivaippa olallaan,
on päätä korkeampi kuin kumpikaan.
Hän siin’ on toisten kesken, kuin kirkkaus päivän
on väliss’ aamuruskon ja öisen häivän.
”Te poiat”, lausui Beele, ”mua yö jo odottaa.
Nyt veljessovuin maata te hallitkaa!
Yksmielisyys on kiinnin, on rengas peitsen,
jos poistit tuon, veit ponnen ja heikoks teit sen.
”Mut voima vartioimaan te pankaa portit maan,
ja rauha suojass’ siinä vain kukkikaan!
Ei miekkaa turmaks suotu, vaan turvaks sadon,
ja kilpi ulkolukko on rahvaan ladon.
”Ken omaa maataan sortaa, hän mies on taidoton:
se voima kuninkaalla, mi kansall’ on!
Kas, vihrein latva kuihtuu, kun puuss’ on kuivuus,
kun rungon elinvoiman vei pohjan nuivuus.
”Maan neljän pielen päällä on taivas seissyt ain,
mut valtaistuin nojaa vain pohjaan lain.
Kun vääryys tuomitseepi, maan perii hukka;
mut oikeus on sen onni ja kruunun kukka.
”Kai taivaanvallat, Helge, on Diisarsalissaan,[3]
mut siell’ ei raakun lailla vain kuoressaan.
Kuink’ kauas ääni sointuin soi valon tiellä,
kuink’ kauas aatos entää, on ylhät siellä.
”Voi keuhkoin merkit pettää, vaikk’ uhrihaukka huus,[4]
ja turhat monet riimut on arpapuus;[5]
mut suoraan mieleen, Helge, mi tahtoo parhaan,
piirs Ooden selvät riimut, jotk’ ei vie harhaan.
Ӏl, ole kova, Helge, sa ollos luja vain!
se miekka, joka pystyy, myös taipuu ain.
On lempeys vallan kaune, kuin kukka kilven,
ja laihot kevätlämmön, ei talvipilven!
”Mies ilman ystävittä, jos kuinka vahva ois,
kuin kelo kankaan santaan vain kuolee pois.
Taas hertas mies hän viihtyy, kuin koivu haassa:
säät siell’ ei käy, ja raitis on juuri maassa.
”Äl’ isäin töistä kersku, on arvos oma työs;
jos et saa jousta jänteen, se sun ei myös!
Miks menneit’ etsit esiin, käyt haudan mainein?
Vuo vankka halki merten käy omin lainein.
”Sa Halfdan, mielen hilpeys on viisaan voitoks vaan;
mut leikki ei oo miehen, ei kuninkaan.
Saa sima humaloita, jos mettä myöskin;
tee miekkas teräväksi, sa muista työskin!
”Ei liikaa mieltä kellään, jos kuinka viisas on,
mut mieltä vaille usein jäi tiedoton.
Miest’ tuhmaa pöydän päässä ei kuule kukaan,
mut oven suussa viisas muut tempaa mukaan.
”Luo ystäväsi, Halfdan, sun kasvinveljes luo,
on lyhyt tie, jos loitos jäi oloon tuo;
mut talo liian syrjäss’ on vihamiehes,
se kauas jäi, jos kuinka se sattui tiehes.
”Äl’ uskotukses etsi, ken tahtoo tulla vaan!
On auki tyhjä huone, täys suljetaan.
Yks etsi oiva: toinen jo liikaa lienee,
ja mailma tietää, Halfdan, min kolme tiennee.” –
Senjälkeen nousi Torsten ja sanan lausui niin:
”Ei kelpaa tuo, jos yksin käyt Oodeniin.[6]
Ain elon vaiheet, Beele, me jakaa koimme
ja, kuningas, me kuolon myös jakaa voimme.
”Sa Fritiof, mulle vanhuus on mieleen hyräillyt
myös varoitusta monta, sa saat ne nyt.
Nuo lintus, Ooden,[7] aina luo kumpuin lentää,
mut ukon kieleen lauseet moniviisaat entää.
”Suo arvo jumalille! näet hyvät, pahat nuo
ja myrskyt, päivänpaisteet vain taivas tuo.
He sydänsopet näkee, nuo salatuimmat,
ja pitkät vuodet maksaa voit hetken huimat.
”Sa kuule kuningasta! Yks tarmoin hallitkoon;
on yöllä monta silmää, yks päivän on.
Niin helppo hyvän myöntää on parempansa,
ja miekkaan terä tarpeen, mut kahva kanssa.
”On voima taivaan lahja; mut, Fritiof, muista tää:
ei ruumiinvoimat riitä, jos vajaa pää.
Kakstoista miest’ on karhu: eess’ yhden horjuu;
on miekaniskuun kilpi, lait sorron torjuu.
”Mies harva korskaa pelkää, mut vihaa kaikki vaan,
ja ylpeys, Fritiof, usein vie lankeemaan.
Lens moni korkealle, mut kaatui ojaan:
jää vuosi sään, ja onni jää tuulen nojaan.
”On hyvä päiväs vasta, kun päähän sen jo veit,
ja olut juotu, – neuvo, min mukaan teit.
Mies nuori luottaa vahvaks myös asian heikon,
mut taisto näyttää miekan ja hätä veikon.
”Äl’ usko kevätlunta, äl’ lujuutt’ öisen jään,
äl’ uinuvata kyytä, tai neittäkään;
naisrinnat muovaeltu on sorvaamalla,
ja vaihemieli pyörii siell’ liljain alla.
”Sa itse kuolet, kuolee, mit’ ikään sulla lie,
mut yhtä, tiedä, kuolo ei koskaan vie,
ja se on kuolleen maine; siis, Fritiof, nähkös:
vain jaloa sa tahdo, vain oikein tehkös!” –
Ja vanhukset he siinä nyt varoitteli näin,
kuin Haavamaal[8] se lauloi nuo jälkeenpäin.
Soi kautta polvein lauseet; ja ääni vakaa
se kumpuin yöstä vielä soi aikain takaa.
Ja ukot hartain mielin nyt kertoi muistojaan,
myös ystävyyttään lujaa, maan kuuluaan,
kuink’ uskollisna kuoloon ain yhteisesti
he ilot otti vastaan ja murheet kesti.
”Me seljityksin seistiin, ja miltä puolen vain
jos norna sai, niin vastaan soi kilpi ain!
Valhallaan käymme, poiat, nyt edellänne,
mut teihin isäin henki se jääköön tänne!”
Ja paljon kiitti Beele nyt voimaa Fritiofin,
kuink’ ylempää on uljuus kuin verikin.
Ja paljon haasti Torsten, kuink’ kuninkaissa
tuo Aasain[9] ylhä loisto on Pohjoismaissa.
”Ja niin, te poikaa kolme, vain yhtä pitäkää,
ja teidän voittajaanne ei Pohja nää;
kun kuninkuutta, voimaa on liitossanne,
kuin kultakilpeen juottu on teräsvanne.
”Ja tytär-terttuselle nyt terveiseni vain!
Hän suotuisasti kasvaa sai tyyness’ ain;
te myrskylt’ turvatkaatte nyt nuorta kukkaa,
niin ettei töyhtöhönsä se riistäis rukkaa!
”Ma sulle, Helge, lasken nyt isän huolet nää;
oi, Ingborgille aina sa helläks jää!
Saa pakko herkän kiihkoon, mut lempeys johti
niin naisen, kuten miehen, ain hyvää kohti. –
”Te meidät hautaan pankaa, mut kummut tehtäneen
tuon lahden kahapuolen luo siniveen;
sen laulu armas kuulla on mailla vaineen,
ja draapan[10] lailla siellä soi loiske laineen.
”Kun kuu jo valon kalvaan luo takaa vuorten vyön,
ja hautakiviin vihmoo jo kaste yön,
niin kummuillamme, Torsten, me poikki lahden
taas tulevista haastaa nyt saamme kahden.
”Ja hyvästi nyt, poiat! Te meidät jättäkää!
Käy Kaiken-Isään[11] tiemme ja kaipuu tää,
kuin meren helmaan vihdoin käy virtain uomat;
mut taivaisilta teille kaikk’ onnensuomat!”


  1. Muistokivi, johon riimuja hakattiin.
  2. Valhall, Valhalla, jumalien ja autuasten taivaallinen asunto.
  3. Jumalainsali, temppeli.
  4. Uhrieläinten keuhkoista ja sisälmyksistä koitettiin saada tietoon jumalien tahto.
  5. Lastuja, joihin riimuja oli merkitty, ja jotka eri asennoissa ilmaisivat jumalain tahtoa. Käytettiin ennustettaessa.
  6. Mennä Oodeniin = kuolla. Etupäässä taistelussa kaatuneet, tai väkivaltaisesti kuolleet urhot pääsivät Oodenin luo Valhallaan.
  7. Oodenilla oli kaksi korppia, jotka toivat hänelle tietoja maan tapahtumista.
  8. Eräs laulu muinaisskandinaavilaisten runokokoelmasta Eddasta. Sisältää keräelmän Oodenin viisausohjeita.
  9. Aasat = Aasiasta Skandinaaviaan ylijumalan Oodenin johdolla saapunut kansa, joka polveutui jumalista. Tästä nimitykset Aasajumalat, Aasakuninkaat.
  10. Laulu sankarivainajan ylistykseksi
  11. Kaiken-Isä, Ooden.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.