Fritiofin satu: 4. Fritiofin kosinta
| 3. Fritiof perii isänsä | 4. Fritiofin kosinta. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
5. Kuningas Ring |
- Kai salissa Fritiofin soitot soi,
- ja mainetta isäin he laulaa voi,
- mut lauleloita
- ei kuuntele Fritiof, ei huomaa noita.
- Ja jälleen vihreäks muuttui maa,
- taas purret ui siniselkäin taa;
- mut aatos muissa
- käy urho nuori vain haaveiluissa.
- Toki äsken niin oli riemuissaan,
- kun hilpeä Halfdan ol’ vieraanaan
- ja Helge karmas,
- ja heill’ oli kanssansa sisko armas.
- Luo immen hän istui, ja kättä tän
- vait hyväillen, myös sai hyväilyn hän,
- ja hän hurmoksissa
- sulo piirteissä riippuvi rakkahissa.
- Oli puheena riemuiset päivät nuo,
- kun ruskoa aamu viel’ eloon luo,
- ja lapsuusmuistot,
- nuo mielen puhtahan ruusupuistot.
- Nimikoivuilta terveiset Ingeborg toi,
- siell’ laaksot ja lehdot nyt vihannoi,
- ja jo tammet nousi:
- yli urhojen kummun jo latvat sousi.
- ”Talo kuninkaan, oi, miten riemuton,
- laps Halfdan ja ankara Helge on.
- Siell’ liehakoitaan
- he kuulevat vain ja rukoilijoitaan.
- ”Ei ketään, (kuin ruusu hän punehtuu)
- min haltuhun kaihoja uskois suu.
- On kuninkaissa
- niin toisin kuin Hildingin laaksomaissa!
- ”Ja kyyhkyt, jotka he kesyiksi sai,
- oli poissa, ne haukka on vienyt kai.
- Yks pari mulle
- vain jäi; jätän niistä nyt toisen sulle!
- ”Kai kotiinsa lentävi kyyhky tuo,
- kuin muutkin se kaipaa ystävän luo.
- Pien’ riimu mukaan
- Sido siipehen sen! sit’ ei huomaa kukaan.”
- Noin päivän he kuiskivat rinnakkain;
- tuli ilta, ja vielä he kuiskii vain,
- kuten keväin kuulet,
- kuink’ kuiskii lehdossa iltatuulet.
- Nyt impi on poissa ja poissa on
- ilo Fritiofin myös. Veri vallaton
- kuin laine läikkyy,
- ja hän hehkuu, huokaa ja salaa säikkyy.
- Jo huolet kaihonsa kirjoitti hän,
- ja jo kyyhky se kiidätti kirjeen tän;
- oi, ei se palaa,
- vain puolison luokse se jäädä halaa.
- Ei Björniä miellytä käytös tää.
- Hän virkki: ”Miks painossa kotkan pää?
- Niin vait, niin arka!
- Mikä rinnassa, poikkiko siipiparka?
- ”Mitä tahdot? Puutetta tääll’ ei lain;
- on keltaista ihraa ja simaa ain!
- Myös laulajoita,
- vaikk’ aamusta iltaan kuulisit noita!
- ”Tosin juoksija polkevi pilttuussaan,
- ja haukkakin saalista kirkuu vaan.
- Mut retket taivaan
- teki Fritiof yksin ja riutui vaivaan.
- ”Elliida ei aalloilla rauhaa saa,
- se ankkuritouvia tempoaa.
- Elliida, viihdy!
- on rauhaisa Fritiof, ei taistoon kiihdy.
- ”Ois kuolo! jos kuolisi pahnoilla[1] näin:
- kuin Ooden jo viiltänen itseäin.
- En usko muuta,
- pian Heelassa[2] kuulemme: ’paina puuta’!” –
- Sai Fritiof jo purtensa valloilleen,
- ja purje se paisui kuohuissa veen.
- Hän poikki lahden
- luo Beelen poikien suuntas hahden.
- He kummulla Beelen päivän sen
- nyt kansaa kuunteli tuomiten;
- mut Fritiof haasti,
- soi ääni kaikuen voimakkaasti.
- ”Te kuninkaat, Ingeborg lempeni on,
- ja teiltä nyt pyydän mä morsion;
- tää liitto varmaan
- kai myös oli tarkoitus Beelen harmaan.
- ”Luo Hildingin jouduimme kasvamaan,
- kuni koivut, jotk’ yhtyvät latvoistaan.
- Miss’ ilmat siinsi,
- punarihmalla latvat Freija kiinsi.
- ”Isä kuningas ei ollut, ei jaarlikaan,
- mut laulut soi hänen mainettaan.
- Ja aikain yöstä
- kivet kummuilla kertovat isäin työstä.
- ”Kai helposti voittaisin kruunun ja maan,
- mut jään kotiseutua suojaamaan,
- niin köyhän majaa,
- kuin kuningasta ja maamme rajaa.
- ”Miss’ seison ma kummulla, Beele voi
- joka lauseen kuulla, mi suustani soi.
- Nyt Fritiofin kieleen
- myös yhtyvi vanhus: se pankaa mieleen!” –
- Nous Helge ja ilkkuen virkahtaa:
- ”Ei Valhallatytärtä moukka saa.
- Vain ruhtinaissa
- on vertainen kosija Pohjoismaissa.
- ”Ole Pohjassa parhain jos kuinka ja kuin,
- käsin miehet sä voita ja naiset suin!
- Mut verta Aasain
- ei röyhkälle alttiiksi anneta maassain.
- ”Ei maastani tarvis huolia sun,
- sitä suojelen itse, mut miehiks mun
- jos tahdot tulla,
- pihamiehen paikka on joutilas mulla.” –
- ”En miehikses tulle”, Fritiof ties,
- ”kuten taattoni, lien oman itseni mies.
- Jo säiläs näytä,
- sa Angurvaadel, sa toimes täytä!”
- Terä siinsi, päivässä leimahtain,
- ja riimut ne hehkui lieskana vain.
- ”Toki et lie halpa”,
- hän haasti, ”sa oiva aateliskalpa!
- ”Ja jos kummun rauhaa en häiritseis,
- pääs, noitakuningas, kohta se veis.
- Toki näytän sulle,
- niin ettet taas liki miekkaani tulle.” –
- Vain isku, ja kilven hän kuninkaan,
- tuon kultaisen, halkasi oksaltaan.
- Nuo kaistaa kaksi,
- löi kumpuun, mi kuultiin kumahtavaksi.
- ”Hyvin kalpani! Uljaammat vasta on työs;
- siks kätkien lieskas ja riimus myös
- nää unta maineen!
- Nyt lähdemme pois yli synkän laineen.”
- ↑ Vanhat skandinaavilaiset pitivät vuoteella eli »pahnoilla» kuolemisen häpeällisenä kuolemana. Siksi he Oodenin tavoin vanhuudessaan piirsivät »kuolemanriimuja» rintaansa.
- ↑ »Pahnoilla kuolleet» joutuivat etupäässä Heelan luokse.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.