Fritiofin satu: 23. Fritiof isänsä kummulla

22. Kuninkaanvaali 23. Fritiof isänsä kummulla.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
24. Sovitus


”Oi, kuinka päivä hehkuu puissa noissa,
sen vienot säteet heittyy oksihin!
Niin kirkas, sees on kastepisaroissa
kuin valtameress’ silmä Oodenin!
Se kultahan luo vuoret illan koissa, –
ei: veriin uhrikivet Balderin!
Pian koko maa jo öiseen hämyyn haipuu,
pian päivän kultakilpi mereen vaipuu.
”Mut näytä ensin lapsuuspaikat vielä,
nuo rakkaat, joita niin mä lemmin, oi!
Ah, viel’ on sama tuoksu metsätiellä,
ja samat lintuin laulut iltaan soi.
Myös aalto vuorta lyö viel’ uhkamiellä, –
miks poika koskaan rannall’ unelmoi!
Veen lauluss’ soi vain urhotyöt ja maine,
mut kauas pois vie kotimaasta laine.
”Ma virran nään, miss’ uin ma rohkein rinnoin
niin usein yli aaltoin kuohuvain.
Nään laakson, jossa vannoimme me innoin
sit’ uskoa, jot’ turhaan maasta hain.
Ja koivut nuo on siinä valkopinnoin,
jotk’ kätkee kuoressaan mun riimujain.
Niin vihreinä ne seisoo vieretyksin. –
Kaikk’ on kuin ennen! minä muutuin yksin.
”Kuin ennen kaikki? Entä Framnäs sitten
ja Baldertempli kesken pyhän haan?
Oi, mailla lapsuuslaaksoin armahitten
on tuli, miekka tehnyt tuhojaan,
ja ihmiskostot, vihat jumalitten
voit nähdä sysipuista palomaan.
Pois hurskas matkamies käy täältä kammoin,
sai metsänpedot Balderhaan jo ammoin.
”On kiusaaja, mi ihmisiä kohtaa,
tuo julma Niidhögg[1] maasta pimeyden,
vihaaja Aasavalon, jota hohtaa
sees urhon otsa, miekkas tulinen.
Työt hurjat, joihin äkkiviha johtaa,
on tointa tuon, – yön kosto valolleni
Kun onnistuu, kun templin tuleen saapi,
hän nokimustaa kättään taputtaapi.
”Oi taivas, enkö pääse vihas alta?
Sa Balder, etkö sakkoon suostu lain?
Mies sakon ottaa veljens’ surmaajalta,
ja uhri lepykkeeks on jumalain.
Sa jumalista näytät laupeimmalta,
sa käske, täytän, mitä vaadit vain.
Ma templis poltin ilman aikomusta,
oi, kilvestäin sa poista tahra musta!
”Oi, poista syy, en kestä tätä pulmaa,
nää synkät haamut sydänjuurta syö;
oi, eikö hetken vikaa, vaikka julmaa,
voi sovittaa siis elon mainetyö?
En kalpene, kun Toorin leimaus huimaa,
en värjy, vaikk’ ois eessä Heelan yö.
Sua yksin, Balder, kuudansilmääs lauhaa,
sua, hurskas, pelkään, – vihas ei suo rauhaa.
”Tää isäni on kumpu. Mit’ on kuolla?
Hän meni sinne, mist’ ei palaakaan.
Nyt taivaanmailla simaa juo hän tuolla,
ja kilpein kalske häll’ on riemunaan.
Sa Aasain vieras tähtein yläpuolla,
oi, isä, katso poikaas teillä maan!
En riimutaioin, loitsuin luokses tulle,
mut neuvo, miten Balder leppyis mulle!
”Vait onko hauta? Tytär pyysi kalpaa,
ja Angantyyr jo haastoi kummustaan[2].
Ol’ oiva tuo, mut pyydä en niin halpaa,
kuin Tirfing-miekkaa: miekan itse saan;
sen taistelussa ottaa voin, mut salpaa
ma taivaan vihaa vastaan kysyn vaan.
Sa viittaa tie, mi sovintoon vois viedä,
ei jalo mieli ikivihaa siedä.
”Et vastaa! Kuule aaltoin säveleitä,
suo, että mulle lausees tuovat nuo!
Oi, myrskyn siiville sä itses heitä,
ja ohi kiitäin kuiski sanas tuo!
Nään lännenmailla kultaseppeleitä,
niist’ yhden mulle sanas saattaa suo! –
Ei poikas hätään vastausta sulla?
Oi, niinkö köyhäks kuoltuaan voi tulla!” –
Jo päivä sammuu; iltatuuli kantaa
maan lapsille jo kehtolaulut veen,
ja iltarusko pitkin taivaanrantaa
jo ajaa ruusuisine pyörineen,
ja sinilaaksot, sinikunnaat antaa
tuo taivaannäyn kiitää edelleen.
Luo liekki silloin väikkeen lännenvesiin,
ja suhahtain käy kirkas kuva esiin.
On kangastus. (Tuo vanha nimi säilyy,
mut taivaass’ ihmeen nimi toinen on).
Se liitää Balderlehtohon ja häilyy
kuin kultakruunu yli koivikon.
Se päilyy yltä ja se alta päilyy,
ja tenholoiste siin’ on verraton.
Se templin vanhaan paikkaan maahan kiintyy
ja niin nyt templinä jo silmään siintyy.
Kuin Breidablick[3] se on: sen uljas muuri
luo kalliolta kultasäihkettään.
On alttari kuin kirkas kide suuri,
kuin teräs siintää pylväät templin tään;
mut kupu on kuin tähtitaivas juuri,
niin kuulas, sees, ja kantaa itseään.
Siell’, yllään vaipat taivaansinerväiset,
on Valhallaiset kultakruunupäiset.
Mut ylhät nornat seisoo oven eessä
vait riimukilpiin siinä nojautuin;
nuo kolme siskoa on silmät seessä
ja vakavin, mut sentään viehkein suin.
On templiss’ Urdan[4] katse hävinneessä,
mut uuteen Skulda[5] viittaa haaveiluin.
Kun Fritiof parhaiks tajuntaansa taipuu
ja riemuin katselee, jo näky haipuu.
”Oi, tajuun, immet aian aamukoista!
Sä isä oiva, merkkis oli tää!
Ma templin pystytän taas raunioista,
taas nostakoon se kaartaan ylpeää.
Oi, rauhantöin saan maksaa syyni noista,
joit teki kaltoin nuori hurjapää!
Mies tuomittu nyt toivoa voi jällen,
jo Balder anteeks suo ja leppyy hällen.
”Oi, terve, tähdet taivahalla tuolla!
Taas kulkuanne katson tyynin päin.
Ja terve, revontulet pohjan puolla!
Ma templipalon muinoin teissä näin.
Käy, kumpu, vihreäksi ja sinivuolla
sa laula, laine, mieltä viehättäin!
Ma nukun kilvellen nyt, unelmoiden
sovusta ihmisten ja jumaloiden.”


  1. Lohikäärme, joka jäytää »ajan puuta».
  2. Eräs urho, joka kaaduttuaan pantiin miekkansa Tirfingin kanssa kumpuun. Hänen tyttärensä pyysi ja sai sen häneltä haudasta jälleen. (Tämä Angantyyr ei ole sekoitettava 11:nen laulun Jaarli Angantyyriin).
  3. Balderin linna; Valhallan ihanin paikka.
  4. Entisyyden norna.
  5. Tulevaisuuden norna.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.