Fritiofin satu: 23. Fritiof isänsä kummulla
| 22. Kuninkaanvaali | 23. Fritiof isänsä kummulla. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
24. Sovitus |
- ”Oi, kuinka päivä hehkuu puissa noissa,
- sen vienot säteet heittyy oksihin!
- Niin kirkas, sees on kastepisaroissa
- kuin valtameress’ silmä Oodenin!
- Se kultahan luo vuoret illan koissa, –
- ei: veriin uhrikivet Balderin!
- Pian koko maa jo öiseen hämyyn haipuu,
- pian päivän kultakilpi mereen vaipuu.
- ”Mut näytä ensin lapsuuspaikat vielä,
- nuo rakkaat, joita niin mä lemmin, oi!
- Ah, viel’ on sama tuoksu metsätiellä,
- ja samat lintuin laulut iltaan soi.
- Myös aalto vuorta lyö viel’ uhkamiellä, –
- miks poika koskaan rannall’ unelmoi!
- Veen lauluss’ soi vain urhotyöt ja maine,
- mut kauas pois vie kotimaasta laine.
- ”Ma virran nään, miss’ uin ma rohkein rinnoin
- niin usein yli aaltoin kuohuvain.
- Nään laakson, jossa vannoimme me innoin
- sit’ uskoa, jot’ turhaan maasta hain.
- Ja koivut nuo on siinä valkopinnoin,
- jotk’ kätkee kuoressaan mun riimujain.
- Niin vihreinä ne seisoo vieretyksin. –
- Kaikk’ on kuin ennen! minä muutuin yksin.
- ”Kuin ennen kaikki? Entä Framnäs sitten
- ja Baldertempli kesken pyhän haan?
- Oi, mailla lapsuuslaaksoin armahitten
- on tuli, miekka tehnyt tuhojaan,
- ja ihmiskostot, vihat jumalitten
- voit nähdä sysipuista palomaan.
- Pois hurskas matkamies käy täältä kammoin,
- sai metsänpedot Balderhaan jo ammoin.
- ”On kiusaaja, mi ihmisiä kohtaa,
- tuo julma Niidhögg[1] maasta pimeyden,
- vihaaja Aasavalon, jota hohtaa
- sees urhon otsa, miekkas tulinen.
- Työt hurjat, joihin äkkiviha johtaa,
- on tointa tuon, – yön kosto valolleni
- Kun onnistuu, kun templin tuleen saapi,
- hän nokimustaa kättään taputtaapi.
- ”Oi taivas, enkö pääse vihas alta?
- Sa Balder, etkö sakkoon suostu lain?
- Mies sakon ottaa veljens’ surmaajalta,
- ja uhri lepykkeeks on jumalain.
- Sa jumalista näytät laupeimmalta,
- sa käske, täytän, mitä vaadit vain.
- Ma templis poltin ilman aikomusta,
- oi, kilvestäin sa poista tahra musta!
- ”Oi, poista syy, en kestä tätä pulmaa,
- nää synkät haamut sydänjuurta syö;
- oi, eikö hetken vikaa, vaikka julmaa,
- voi sovittaa siis elon mainetyö?
- En kalpene, kun Toorin leimaus huimaa,
- en värjy, vaikk’ ois eessä Heelan yö.
- Sua yksin, Balder, kuudansilmääs lauhaa,
- sua, hurskas, pelkään, – vihas ei suo rauhaa.
- ”Tää isäni on kumpu. Mit’ on kuolla?
- Hän meni sinne, mist’ ei palaakaan.
- Nyt taivaanmailla simaa juo hän tuolla,
- ja kilpein kalske häll’ on riemunaan.
- Sa Aasain vieras tähtein yläpuolla,
- oi, isä, katso poikaas teillä maan!
- En riimutaioin, loitsuin luokses tulle,
- mut neuvo, miten Balder leppyis mulle!
- ”Vait onko hauta? Tytär pyysi kalpaa,
- ja Angantyyr jo haastoi kummustaan[2].
- Ol’ oiva tuo, mut pyydä en niin halpaa,
- kuin Tirfing-miekkaa: miekan itse saan;
- sen taistelussa ottaa voin, mut salpaa
- ma taivaan vihaa vastaan kysyn vaan.
- Sa viittaa tie, mi sovintoon vois viedä,
- ei jalo mieli ikivihaa siedä.
- ”Et vastaa! Kuule aaltoin säveleitä,
- suo, että mulle lausees tuovat nuo!
- Oi, myrskyn siiville sä itses heitä,
- ja ohi kiitäin kuiski sanas tuo!
- Nään lännenmailla kultaseppeleitä,
- niist’ yhden mulle sanas saattaa suo! –
- Ei poikas hätään vastausta sulla?
- Oi, niinkö köyhäks kuoltuaan voi tulla!” –
- Jo päivä sammuu; iltatuuli kantaa
- maan lapsille jo kehtolaulut veen,
- ja iltarusko pitkin taivaanrantaa
- jo ajaa ruusuisine pyörineen,
- ja sinilaaksot, sinikunnaat antaa
- tuo taivaannäyn kiitää edelleen.
- Luo liekki silloin väikkeen lännenvesiin,
- ja suhahtain käy kirkas kuva esiin.
- On kangastus. (Tuo vanha nimi säilyy,
- mut taivaass’ ihmeen nimi toinen on).
- Se liitää Balderlehtohon ja häilyy
- kuin kultakruunu yli koivikon.
- Se päilyy yltä ja se alta päilyy,
- ja tenholoiste siin’ on verraton.
- Se templin vanhaan paikkaan maahan kiintyy
- ja niin nyt templinä jo silmään siintyy.
- Kuin Breidablick[3] se on: sen uljas muuri
- luo kalliolta kultasäihkettään.
- On alttari kuin kirkas kide suuri,
- kuin teräs siintää pylväät templin tään;
- mut kupu on kuin tähtitaivas juuri,
- niin kuulas, sees, ja kantaa itseään.
- Siell’, yllään vaipat taivaansinerväiset,
- on Valhallaiset kultakruunupäiset.
- Mut ylhät nornat seisoo oven eessä
- vait riimukilpiin siinä nojautuin;
- nuo kolme siskoa on silmät seessä
- ja vakavin, mut sentään viehkein suin.
- On templiss’ Urdan[4] katse hävinneessä,
- mut uuteen Skulda[5] viittaa haaveiluin.
- Kun Fritiof parhaiks tajuntaansa taipuu
- ja riemuin katselee, jo näky haipuu.
- ”Oi, tajuun, immet aian aamukoista!
- Sä isä oiva, merkkis oli tää!
- Ma templin pystytän taas raunioista,
- taas nostakoon se kaartaan ylpeää.
- Oi, rauhantöin saan maksaa syyni noista,
- joit teki kaltoin nuori hurjapää!
- Mies tuomittu nyt toivoa voi jällen,
- jo Balder anteeks suo ja leppyy hällen.
- ”Oi, terve, tähdet taivahalla tuolla!
- Taas kulkuanne katson tyynin päin.
- Ja terve, revontulet pohjan puolla!
- Ma templipalon muinoin teissä näin.
- Käy, kumpu, vihreäksi ja sinivuolla
- sa laula, laine, mieltä viehättäin!
- Ma nukun kilvellen nyt, unelmoiden
- sovusta ihmisten ja jumaloiden.”
- ↑ Lohikäärme, joka jäytää »ajan puuta».
- ↑ Eräs urho, joka kaaduttuaan pantiin miekkansa Tirfingin kanssa kumpuun. Hänen tyttärensä pyysi ja sai sen häneltä haudasta jälleen. (Tämä Angantyyr ei ole sekoitettava 11:nen laulun Jaarli Angantyyriin).
- ↑ Balderin linna; Valhallan ihanin paikka.
- ↑ Entisyyden norna.
- ↑ Tulevaisuuden norna.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.