Fritiofin satu: 24. Sovitus

23. Fritiof isänsä kummulla

24. Sovitus. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér

Muistutuksia ja sanaselityksiä

Ol’ valmis templi Balderin. Ei kiertänyt

sit’ enää pystyaita; suojus rautainen,

min kultanupit kiilsi, sulki piirihin

nyt Balderhaan: kuin sankka rivi soturein,

min välkkyy kypärät, ja uhkaa keihäänpäät,

se siinä uutta pyhäkköä vartioi.

Sen kupukaarta kattokivet kantamaan

ol’ pantu rohkein liitostaitein, ikityö

ja ulkonäöltään kuin templi Uppsaalan,

mi Pohjass’ oli mainen kuva Valhallan.

Se kohos vuorenkielekkeeltä uljain päin

ja siniaaltoon ylpeästi kuvastui.

Mut ympärillä, lailla kauniin kukkavyön,

ol’ laakso Balderin; siell’ lehdot huminoi,

ja lintuin laulut soi: ol’ rauhan koti tää.

Kun kautta vaskiportin kävit sisään, näit

kuink’ yli templin riippui holvikaarros tuo,

kuin kultakilpi kupera; sit’ alustain,

kaks pylvässarjaa seisoi jäykin hartioin.

Näit peräpäässä alttarin; mut ylhä tää

ol’ ehjä harkko Pohjan marmorlouhosten.

Sen ympärillä kiertyi riimukiemurat

miss’ sanat Völuspaan ja Haavamaalin^[1] luit.

Mut muuriss’ yläpuolla tän näit komeron,

min sinipohjustalla tähdet tuikkivat,

ja siinä hopeaisen kuvan Balderin

niin armaan lempeänä istuvan sa näit:

kuin sinitaivahalla hopeaisen kuun. –

Näin uljas oli templi. Sisään parittain

nyt kaksitoista impeä näit astuvan,

hopeaharsoiss’ sekä ruusut poskillaan

ja ruusut puhtoisissa sydämissä myös.

Luo alttarin, tuon äsken vihityn, he jäi

ja siinä eessä jumalan nyt karkeloi,

kuin kevättuulet liehuu yli lähteen veen,

kuin keijut pitkin kukkakenttää karkeloi,

kun aamukaste heinikossa kimmeltää.

Ja pyhää laulua he siinä lauloivat,

kuink’ armas Balder oli lempi kaikkien,

ja kuinka Hööder ampui hänet nuolellaan^[2],

ja taivas, maa ja meri itki. Laulun tuon

et ihmisrinnasta sa luullut helkkyvän,

se soi kuin sävel asunnosta jumalain,

kuin aatos immen, joka kaihoo armastaan,

kun kyntörastaan helke täyttää tyynen yön

ja yli Pohjan koivuin kumottavi kuu. –

Mut ihastuksin Fritiof miekkaan nojauten

nyt katsoi tanssia, ja lapsuusmuistot nuo

taas sivu lensi, hauska joukko, viaton,

min silmät siinsi taivaansiniset ja päät

ol’ kultakutrein saartamat; – niin viehkeään

nuo armaat lapsuusystävälleen viittoivat.

Kuin haamu verinen jo elo viikingin,

tuo hurja, seikkailuineen, taistoineen,

yön helmaan vaipui, ja hän näytti seisovan

vain muistokivenä nyt niiden haudalla.

Mut paisui laulu ja jo urhon sielu nous

maan alhan laaksoista päin linnaa Oodenin;

ja ihmiskosto, viha suli hiljalleen,

kuin kevätauringossa rinnalt’ tunturin

jääkuori sulaa; ja nyt meri hurmion

ja rauhan meri valui poveen sankarin.

Hän tunsi, miten luonnon sydän sykähtäin

löi vasten hänen rintaansa, ja innoissaan

hän koko maan ois veljelliseen syleilyyn

siin’ ottanut ja rakentanut rauhan niin

maan kaikkein luottiin kanssa eessä jumalan. –

Nyt templiin astui ylipappi Balderin,

ei kaunis, kuten jumala, mut ylhä mies,

min kasvoinpiirteiss’ oli taivaan lempeys,

ja jonka valkoparta valui vyötäisiin.

Nyt outo nöyryys valtas ylvään Fritiofin,

ja alas painui kotkansiivet kypärän

tuon ukon eessä; mut hän rauhan sanat toi:

”Sä terve, Fritiof! Poikani, sua odotin.

Näet voima usein maita, merta kiertelee,

kuin hurja berserkki, mi puree kilpehen,

mut väsyneenä viimein kotiin palajaa.

Väkevä Toor hän usein Jotunheimiin^[3] läks,

mut vaikka teräskintain käytti vasaraa,

Utgårdin Looke^[4] vielä istuu vallassaan.

Ei voimaa paha väisty, voima voimaa ei!

On lempeys voimaa vailla lapsenleikki vain;

se on kuin päivänsäde meren pinnalla,

vain kuva häilyvä, jot’ aallot keinuttaa,

ja ryhditön se on, kun puuttuu perustus.

Taas lempeydettä voima kalvaa itseään,

kuin kalpa syöpyy kummussa: se huumaa pään,

mut huumeen maljaa kaartaa unhon haikarat,

ja herätessään mies jo häpee tekoaan.

On voima maasta tullut, ruumiist’ Yymerin^[5];

sen suonia on vuolaat vesiväylät nuo,

ja malmista on taotut sen jäntäreet.

Mut autioks ja hedelmättömäks se jää,

jos päivä, taivaan lempeys, sit’ ei lämmitä.

Taas lämpö vihannoimaan, kukkimaan saa maan:

nyt puhkee ruoho, puut käy kultahedelmään,

ja emon rinnasta saa luodut ravinnon.

Noin Askerinkin^[6] lasten on. Kaks painoa

on Kaiken-Isä pannut elon vaakahan,

– kun elos oikea on, tasan painaa nuo, –

ja mainen voima, lempeys taivainen ne on.

Toor voimakas on kyllä, kun hän lanteilleen

saa vyönsä jumalaisen vyötetyks ja lyö.

Myös viisas Ooden on, kun Urdan laineesen

hän silmäilee, ja korpit, luokse lentäen,

jo Yli-Isälle tuo viestit maailman.

Mut kelmistyi he, loisto heidän kruunuistaan

jo himmeni, kun kuoli Balder lempeä,

näet side Valhallaisten piiriss’ oli hän.

Kellastui silloin uljas latva ajan puun,

sen juuriin Niidhögg^[7] iski hampain, vallat yön

pääs irti taas, löi pilviin myrkkypyrstöllään

Midgårdin-käärme^[8], Fenris-susi^[9] ulvoili

ja manalasta leimus lieska Surturin^[10].

Siit’ asti kaikkialla taistelua on,

ja luomakunnassa he sotakilpiin lyö:

tuo Valhallahan aamun kukko kultapää,

mut kukko veripunainen tuo taiston yön

maan päällä ja sen alla. Entisaikoihin

ol’ rauha, ei vain taivaassa, vaan maassa myös,

niin poviss’ ihmisten kuin ylhäin jumalain.

Mit’ täällä tapahtuu, se täydemmin jo on

tuoll’ yllä tapahtunut; ihmiskunta näet

on kuva Valhallan, ja valo taivahan

se Saagan riimukilpeen heijastustaan luo.

On Balderinsa kullakin. Kai muistanet,

kun oli rauha rinnassas ja elämäs

niin tyyni, riemuisa kuin uni leivosen,

min ruohovuoteen yli hiljaa tuudittaa

yön vieno leyhkä päitä kukkain unteloin?

Viel’ eli silloin Balder puhtaass’ sielussas,

sa Aasain lapsi, pienoiskuva Valhallan!

Lapsessa asuu Balder. Heela takaisin

suo aina saaliinsa, kun syntyy ihminen.

Mut ihmissieluun kera Balderin käy myös

tuon veli sokea, yön Hööder; paha näet

kuin karhunpentu syntyy sokeena, ja yö

sen verho on, – mut valoon hyvä pukeutuu.

Käy yhä Looke, kiusaaja, ja liehakoi

hän murhaan ohjaa sokeaa, ja keihäs käy

Valhallan lempeen, rintaan nuoren Balderin.

Nyt viha herää, väkivalta rosvoaa,

kuin susi nälkäinen käy miekka samoomaan,

ja yli aaltoin purret veririnnoin ui.

Näet voimatonna varjoin maassa lempeys

(nyt varjo vain ja vainaa) Heelan luona on,

ja tuhkaks poltettu on pyhyys Balderin. –

Noin elo ylhäin Valhallaisten kuvailee

maan alhaisempaa elämää: on molemmat

mietteitä Kaiken-Isän, eivät muutu nuo.

Mut tulevat ja menneet Vaalan lauluss’ soi,

se ajan kehtolaulu on ja draappa myös.

Maan ajantiedoiss’ sama sävel humisee,

ja kukin siinä tarinansa kuulla voi!

Vai ette tajuu vielä? Vaala tiedustaa. –

”Sa halaat sovintoa. Mik’ on sovitus?

Mua silmiin katso, nuori mies. Miks vaalenet?

Maan päällä sovittaja käy, se kuolo on.

On kaikki aika hämmennetty ikuisuus,

maan elo luopumus on salist’ taivahan,

on sovitus, kun sinne puhdistunna käyt.

Myös itse Aasat lankesi; on Ragnarook

sovituspäivä Aasain, päivä verinen,

kun satapeninkulmaisella kentällä

he siinä kaatuu: toki paha palkkans’ saa,

näet paha häviää, ja hyvä nousee niin

jo mailmanpalon lieskast’ eloon puhtaampaan.

Kai taivaan ohimoilta lankee lakastuin

sen kalvas tähtivyö, kai mereen uppoo maa,

mut ihanampana se syntyy uudestaan

ja kukkapäänsä riemuin nostaa aalloista,

ja nuoret tähdet, joissa ihmehohde on,

vait, tyynnä tuikkii yli uuden luomisen.

Mut kukkamailla puhdas ihmiskunta käy

ja uudet Aasat, joita Balder hallitsee;

myös riimutaulut kultaiset, jotk’ kateesen

jäi ajan aamukoissa, lapset Valhallan

nyt Iidakentän^[11] heinikosta löytää taas. –

Kun hyvä lankes, kuolo noin on sovitus,

sen tulikoe, synty eloon ehompaan;

se kiirastunna entää alkusijoilleen

ja palaa viatonna isän polvelle.

Oi, kaikki paras tuolla puolen haudan on

ja tuolla puolen taivaanportin; halpaa on

ja saastunutta kaikki alla tähtien. –

Mut täällä elossakin jo on sovitus,

pien’ alkukoitos heikko tämän ylemmän.

Se on kuin runoniekan harpunnäppäys, kun

sen kieltä virittää hän sormin taitavin

ja sääntää säveltään, vain hiljaa koitellen,

siks kunnes valtavasti kultakieltä lyö,

ja uljaat muistot haudasta jo esiin käy,

ja taivaan loisto säihkyy silmiin kaikkien.

Näet maa on toki taivaan varjo, elo tää

on esipiha taivaan Baldertemppelin.

Aasoille kansa uhraa, ratsun suitsipään

ja kultasilan tuo se eteen jumalain.

On syvä tällä merkitys, näet veri on

sovintopäivän alku ja sen aamukoi.

Mut yksin vertauskuva ei voi sovittaa,

sun rikostas ei toinen maksa puolestas.

Sovitus vainaan Kaiken-Isän syliss’ on,

mut elävän vain oma rinta sovittaa.

Mä tiedän uhrin, jumalille rakkaamman,

kuin uhriteuraan sauhun, – uhriks heille tuo

sun kostos sekä hurja viha sydämesi

Jos hillitä et niitä voi, jos anteeks et

voi antaa, nuorukainen, mitäs täällä teet?

mit’ tahdoit temppelistä, jonka pystytit?

Et kivilläs voi Balderia lepyttää;

ei, turha oli työs; näet sovintoa on,

niin täällä kuten tuolla, missä rauha on.

Sa vihamiehes sekä itses lepytä,

ja sinuun leppyy Balder keltakutrinen. –

On ollut joku Balder mailla etelän,

niin kerrottavan kuulin, poika neitsyen

ja Kaiken-Isän lähettämä neuvomaan

nuo nornain mustain kilpein riimuongelmat.

Ol’ sotahuuto rauha, rakkaus miekka tuon,

min kypärässä viattuuden kyyhkyn näit.

Julistain lempeä hän kuoli, anteeks soi,

ja palmuin alla hänen hautans’ säteilee.

Tuo oppi, sanotaan, nyt maasta maahan käy,

sulattaa korskat rinnat, kädet yhdistää,

ja rauhan vallan maahan sovitettuun tuo.

Jäi oudoks mulle oppi tää, mut hämärään

sit’ unelmissani ma joskus aavistin;

sit’ aavistaa noin joka sydän toisinaan.

Se kerran saapuu, tiedän sen, ja liehuttaa

myös Pohjoismailla herkkää kyyhkyssiipeään.

Mut mitään Pohjaa emme silloin enää nää,

ja haudoill’ unhotettuin tammi huminoi.

Te onnekkaammat suvut, sädemaljasta

jotk’ uuden valon juotte, teitä tervehdin!

Oi, hyvä on, jos pois se pilvet karkoittaa,

jotk’ usviin meiltä peitti elon auringon.

Mut halvaks ei jää hänkään, joka hartain päin

ja tähystävin silmin, mielin hehkuvin

sen taivaankirkkautta koki etsiä!

On Kaiken-Isä yks, mut monet airuet.

”Sa vihaat Beelen poikia. Miks vihaat siis?

Ei talonpojalle he suoneet sisartaan,

kun on hän verta itse uljaan Seemingin,

tuon poian Oodenin, ja sukujohtoaan

he johtaa Valhallaan; tuo mielen ylvääks saa.

Mut väittää voit: se onni on, ei ansio!

Ei ansiostaan, Fritiof, ole ylväs ken,

mut kyllä onnestaan; näet parhain kuitenkin

on lahja jumalain. Sä itse ylväs liet

sun urhonvoimastas ja uljuudestas myös!

Vai itseltäs sait voimas? Totta Aasa-Toor

se käsivartes jänteet raudanlujiks loi?

Kai jumalan on uljuus tuo, mi sykähtää

sun rintakehäs kilpilinnassa? Kai myös

lie Toorin leimaus tuo, mi säihkyy silmässäs?

Jo kehdollasi ylhät nornat lauloivat

kuningaslaulun retkestäs; ei ansios

lie siitä suurempi kuin Helgen suvustaan.

Kun muita ylvääks soimaat, sua soimataan!

Nyt kaatunut on Helge.” – Fritiof keskeyttää:

”On kuollut Helge? Milloin, missä?” – ”Tiedät sen,

kun täällä muurailit, hän kulki retkeillen

ja soti Kainuun^[12] tuntureilla. Vuorellaan

siell’ oli ikivanha templi Jumalan^[13].

Se suljettu ol’ ammoin ja jo kylmillään,

mut yli portin muinaiskuva muodoton

siin’ nojas vielä, melkein kaatumaisillaan.

Mut kaikki paikkaa karttoi. Taru kulki näet

suvusta sukuun kansan suussa, että ken

käy ensimmäisnä templiin, näkee Jumalan.

Tuon Helge kuuli; silmitönnä vimmassaan

hän vuoristoihin vihattua vastaan läks.

Hän tahtoi templin kukistaa. Kun pääsi luo,

ol’ portti kiinni, avain lukkoon ruostunut.

Hän silloin tarttui portinpieleen, ryskyttäin

lahoja pölkkypuita: kuultiin rytinä,

ja maahan kuva suistui, alleen ruhjoen

Valhallapoian; niin hän näki Jumalan.

Mies yöllä saapui, tuoden nämä sanomat.

Nyt Halfdan yksin Beelen istuimella on;

sä kätes hälle tarjoo, kostos uhriks tuo!

sen Balder vaatii, vaadin hänen pappinaan.

Nyt nähdään, pilkkasitko rauhan jumalaa!

Jos kiellät, turhaan hälle templin rakensit,

ja turhaan puhuin.” – –

                    Astui sisään Halfdan nyt,

hän vaskikynnykseltä tuli empien

ja loitos jäi hän peljätystä, seisten vait.

Nyt Fritiof tuliterän riisui kupeeltaan,

hän kultakilven laski nojaan alttarin

ja aseetonna astui vihamiehen luo.

”On riidassamme”, leppeästi lausui hän,

”se jalompi, ken ensin tarjoo sovinnon”.

Punehtuin Halfdan riisui teräshansikkaan,

ja kädet, kauvan erotetut, yhdistyi;

he vuorenvankkaan ystävyyteen kättä löi.

Nyt vanhus poisti kirouksen kamalan,

jot’ templin häpäisijä kantoi rauhatoin.

Ja samass’ silloin astui sisään Ingeborg

puvussa morsion ja immet seurassaan,

kuin kuuta seuraa tähdet tiellä taivahan.

Ja kyynel sinisilmissään hän heittäytyi

vait veljen sylihin, mut liikutuksin tää

jo siskon laski vasten rintaa Fritiofin.

Ja kätens’ Ingborg antoi yli alttarin

nyt lapsuusystävälleen, ikiarmaalleen. –

1. Völuspaa, Vaalan ennustus, Eddan merkillisin runo. Laulu tekee selkoa maailman synnystä, jumalien ja ihmisten kohtaloista maailman loppuun saakka, jonka jälkeen sukeutuu uusi ja parempi maailma. Haavamaal, kts. 2:nen runo, siv. 13, muist. 1.
2. Vrt. 13:s runo muist. 1. – Hööder oli sokea ja ampui vahingossa Balderin Looken suunnatessa nuolta.
3. Jättiläisten ja pahan voiman, Looken asunto maailman ääressä.
4. Utgårdin Looke = maailman ääressä asuva Looke.
5. Tavaton jättiläinen, jonka jumalat tappoivat ja jonka ruumiista he loivat maailman.
6. Asker = ensimmäinen mies.
7. »Ajan puuta» jäytävä lohikäärme.
8. Looken sikiö, jonka Ooden heitti mereen. Se kasvoi täällä koko maailmaa ympäröiväksi sepikäärmeeksi.
9. Looken sikiöitä.
10. Tulen jumala, joka asui manalassa.
11. Jumalien kokous- ja oikeuspaikka.
12. Suomensukuinen Kainuun kansa häviää satujen hämärään. Kansa asui Pohjois-Ruotsissa, ja sen valta ulottui Kölin tuntureilta kummallekin puolen Pohjanlahden perukkaa. – Tegnérin käyttämä nimitys Finnit vastaa oikeastaan Lappalaisia, joita kuitenkaan ei runossa ole tarkoitettu.
13. Muinaissuomalaisten ylijumala.

Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.