Aliina: III. luku
| II. luku | III. luku Aliina Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
IV. luku |
Päivä alkoi olla lyhimmillään. Aurinko kävi tekemässä ainoastaan matalan kaaren eteläisellä taivaanrannalla, ikäänkuin salaa pilkistääkseen, vieläkö ihmiset ovat säilytelleet itsensä sulana paukkuvan pakkasen käsissä. Mutta kun aurinko oli ihmiset hylännyt, pakottivat nämä kivien heitä lämmittämään. Aamuin ja illoinkin he lämmittivät huoneittensa uuneja, ajaen pakkasta pois ja tuprutellen sille savua vasten silmiä. Ulkona liikkuvat pukivat vahvasti vaatetta ylleen ja varustivat jalkansa monilla sukilla ja suurilla kengillä.
Lahnaniemeen oli kutsuttu suutari Naulanen tekemään talvikenkiä, ja Auvisen päähän pisti hakea räätälikin tekemään vaatteita. Ensin oli kaupungista haettava tarpeita, ja lähtönsä edellisenä iltana hän hyvitellen mainitsi Aliinalle, että kohta tämä saa uuden turkin.
Aliina oli pienestä pitäen oppinut iloitsemaan isänsä lupauksista, sillä ne oli aina täytetty, eikä ollut nytkään epäilemistä. Mutta ennen hän ei ollut saanut mitään näin arvokasta kuin nyt oli odotettavissa. Isä tuntui taas niin hyvältä ja rakkaalta kuin ennenkin, jolloin oli ollut luvassa uusi huivi taikka esiliinavaate. Ja nyt saisi uuden, verkapäällyksisen turkin! Mieli tuli sitä ajatellessa niin iloiseksi, ettei unikaan tahtonut osua silmiin, ja aamusella heräsi hän jo isän lähtöä katsomaan.
– Tarkenisikohan Aliina käydä päivän tultua kutsumassa räätäliä mökiltään työhön? arveli Auvinen lähtiessään. – Saisi jo huomenna tulla.
– Kyllä minä tarkenen, kun panen jalkaani äidin suuret kengät, vakuutti Aliina iloissaan.
Hän oli niin hyvillään, ettei aamiainenkaan oikein maistunut. Kuppi jäi melkein koskematta, kun hän pani lusikan pois ja meni kangaspuiden taakse penkille pitkälleen odottelemaan päivän valkenemista ja ajattelemaan, missähän asti isä mennee, jokohan olisi perillä.
Vaimoväen poistuttua jäivät suutari ja rengit tupaan tupakoimaan ruuan päälle. He luulivat olevansa yksin tuvassa eivätkä huomanneet Aliinaa, vaikka renki Lassi jo kerran kurkistikin katsoakseen.
– Siinäkö se on Kovatar sinun mökilläsi? kysyi Lassi suutarilta.
– Siinähän tuo on ollut siitä pitäen, kun kesällä sai siihen lapsen, kertoi suutari.
– Miten se siinä elää, onko sillä työtä?
– Mitäpä työtä sillä... On tainnut elää tästä saamillaan palkkarahoilla, vaan jo valitti puutetta.
– Entäs nyt eteenpäin? uteli Lassi.
– Totta isältä, vastasi suutari naurahtaen.
– Sitäpä minä, sanoi Lassi ja vähän kiivastuen jatkoi: Onko se totta, kun joku puhui, että se olisi syyttänyt minua lapsensa isäksi?
– Ei minun kuulten ole syyttänyt ketään, vakuutti suutari. – Vaan tottapahan tiedoksi tulee: viime viikolla kävi heittämässä Kosken lautamiehelle manuun eläkkeestä.
– Mutta jos se minut manuuttaa, niin se ei lopukaan siihen, siitä syntyy kummat jupakat, uhkaili Lassi.
– Elä pelkää, lohdutteli suutari, – ei se sinua manuuta. Pahimmassa tapauksessa vieraaksimieheksi.
– Mutta mitenkä se uskaltaa itseänsä asianomaistakaan manuuttaa? Sakkoahan siitä saapi Kovatar niinkuin toinenkin.
– Mitä se Kovatar sakosta välittää, selitti suutari. – Se syöpi sakkonsa vetenä ja leipänä ja ottaa vaan eläkkeen.
Lassi hiljensi ääntään ja virkkoi:
– Eipä palvelija kelpaa vieraaksi mieheksi isäntäänsä vastaan.
– Elä niin liika suoraan, huomautti suutari. – Etkö sinä ole kuullut, että puhu miehestä päiväkaudet, vaan elä sano nimeä.
– Ei se mitään näin meidän kesken, puolusti Lassi.
– Vaikka, sanoi suutari ja lisäsi: Niinkö sinä luulet, että siitä käräjäasia tulisi ... ei veikkonen. Raha ja rukiit sen painaa kuulumattomiin.
Aliinalle tuli hyvin vaikea tämän keskustelun kuultua. Hän oli jo talven alussa saanut katkeran huomion, ja nyt siihen sieltä ja täältä tipahti uutta karvautta. Jokohan tämäkin on totta? Hän värähteli vihasta tuotakin suutaria kohtaan, kun se niin nauraen puhuu ja on peittelevinään. Sen ruoja... Aliinalle muistui mieleen suutarin kesälliset sanat sipulipenkin luona lapsista, ja nyt hän sen ymmärsi, vaikkei silloin. Hän muisteli, oliko muilta kuullut samanlaisia viittauksia isästä, ja monta semmoista johtui mieleen. Häpeä ja viha raivosivat rinnassa. Jos hän olisi isompi ja voimakkaampi, niin ihan löisi niitä akanrutaleita; löisi ja ajaisi koko kylältä korpeen kuolemaan.
Päivän hämärtäessä lähti Aliina räätälin mökille, joka ei ollut aivan lähellä. Koivikkometsän läpi kulkevan tien kahden puolen haljeta räsähtelivät puiden pinnat lauhtuvan pakkasen vaikutuksesta. Pientä ripsettä kuului melkein lakkaamatta ja väliin aina kovempia, kuin pienen pyssyn laukauksia, joihin jäätynyt metsä kuivasti vastasi. Aliina ei ollut sattunut ennen tämmöistä räiskettä kuulemaan ja häntä pyrki vähän pelottamaan.
Edeltäpäin kuului tiukujen kilinää ja kohta erotti reenkin ratinan. Pelonsekainen tunne hälveni, kun hän tiesi muita olevan lähimailla. Kohta tuli vastaan ajava näkyviin. Huolettomasti reen toiseen laitaan nojallaan istui siinä suuri mies lammasnahkaturkissa, ja keskenkasvuinen poikanen ajoi hevosta. Kohdalle tultuaan kohosi suuri mies suoremmaksi istumaan ja sanoi pojalle:
– Eläpäs aja.
Poika seisautti.
– Viepikö tämä tie Lahnaniemeen? kysyi mies.
– Sinne tämä menee, vastasi Aliina seisahtuen.
– Kenenkä sinä olet tyttö?
– Matti Auvisen ja Reeta Hälisen.
– Vai Matti Auvisen tyttö, sanoi suuri mies ja kääntyi oikein tarkasti katsomaan. – Onko isäsi kotona?
– Kaupunkiin meni tänä aamuna.
– Voipas sitä, sanoi suuri mies ja rupesi kyytipojan kanssa tuumimaan.
Aliina kääntyi jatkamaan matkaansa. Hän ei ollenkaan pitänyt tuon miehen uteliaista kysymyksistä. Ja mitä varten se sitten kääntyi niin tarkasti katsomaan? Jos vielä tulisi tuntemattomia vastaan, niin eipä sanoisikaan heille kenenkä tyttö. Mitä he sillä tiedolla tekevät.
Loppumatkalla ei pakkanen enää ollut niin kirpakkaa kuin aamusilla. Lauhduttava sumu laskeutui maille ja sekoittuneena talojen lämmityspaikoista lähtevään savuun hajahti vähän tervalle.
Viimein joutui Aliina perille. Räätäli sattui kotiinsa ja korjaili vanhaa turkkia. Räätälin vaimo hoiteli lastaan ja piti vieraan puhuttelusta huolta.
– Kun tämmöiselle matkalle näin pakkasella, ihmetteli vaimo. – On varmaan paleltanut jalkoja.
– Ei kuin hyvin vähän, kehui Aliina.
– Taitaakin nyt ilma lauhtua, vaan kyllä siellä onkin ollut pakkanen. Tänä aamuna kävi tässä Kosken lautamies lämmittelemässä, niin se kun puisteli itseänsä, sanoi niin kylmän tulleen reessä istuessa, kertoili vaimo.
– Lautamieskö se oli? Se tuli minua vastaan, sanoi Aliina vähän hämmästyen.
– Vai tuli se vastaan ... aloitti vaimo, mutta silloin kuului räätälin lyhyt rykäisy, ja Aliina huomasi sen samassa antavan pari vihaista silmäniskua vaimolleen.
– ... Niin, jatkoi vaimo hämmentyen ja tapaillen sanojaan, ... se joi tässä kahvit ... kuului olevan asiata tuonne ... Mustaanlahteen.
Syntyi pitkänpuoleinen äänettömyys. Vaimo meni laittamaan kahvipannua tulelle eikä luopunut aikeestaan, vaikka Aliina koetti estää; hänen takiaan ei pidä ruveta keittämään. Hän olisi tahtonut heti asiansa sanottuaan lähteä takaisin, sillä kylässä-olo ei tällä kertaa ilahuttanut. Oli ihan vaikea istua siinä pahan mielen pakottaessa.
Vieraan mielentilan huomasi räätäli ja loi aina sopivassa tilaisuudessa moittivan silmäyksen vaimoonsa. Vaimoraukka koki korjata ajattelemattomuuttaan ja aloitti milloin mistäkin asiasta puheen, mutta ei vain onnistunut. Aliina huomasi selvään äänessä teeskentelyä. Nyt hän tunsi oikein katkeruutta siitä, mitä ihmiset ovat ennenkin hänen läsnäollessaan ajatelleet ja kuinka ne ovat olleet muuta ajattelevinaan. Vihakin pyrki kuohahtelemaan mielessä, mutta ei tiennyt oikein ketä vihata. Itseään hän syytti siitä, ettei ole ennemmin huomannut tätä kaikkea.
Viimein tuli tuo odotettu tarjous tehdyksi ja Aliina sai estelemättä lähteä kotiinsa. Tietä pitkin kävellessään antoi hän katkeran mielen vapaasti valua kyyneleinä. Nyt ei ollut ketään näkemässä, ei tarvinnut muita kajoa, eikä muidenkaan häntä. Jos ei olisi ollut talvi, olisi hän mielellään istunut jollekin mättäälle aikaa kuluttaakseen. Sillä kotikaan ei vetänyt puoleensa. Kylään halutti vielä vähemmin, sillä siellä ihmiset kiertelevät ja karttelevat sanoa, mitä ajattelevat. Hän uskoi kaikkialla olevan samanlaista kuin tuollakin räätälin mökillä ja päätti sen vuoksi karttaa kaikkien seuraa.
Yksi oli kumminkin, jonka mielialaa ei voinut arvata, nimittäin äiti. Tuntui kyllä kummalta, ettei äiti tietäisi sitä, minkä jokainen syrjäinen näkyi tietävän, mutta mitään merkkiä ei ollut tähän asti huomannut. Aliina rupesi heti kylästä palattuaan erityisen uteliaana tarkastelemaan äitiänsä, varsinkin kun sillä oli Vapulle jotain sanomista tai neuvomista. Mutta turhaan. Ääni pysyi yhtä lempeänä kuin jos olisi puhutellut omia lapsiansa. Kasvoistakaan ei huomannut mitään ynseyden merkkiä.
Pimeän tultua alettiin odotella kaupunkimiestä kotiin. Sen tulo meni kumminkin niin myöhään yöhön, että enin osa joukosta jo nukkui. Aliinaa virkisti taas turkin toivo, ja hän valvoi viimeisenä ja oli kantamassa tavarakääröjä huoneeseen. Myöhäisyyden takia jäi tavarain katseleminen aamuun, jolloin räätälikin oli aikonut tulla.
Aamiaisen syönnin jälkeen tulla loikkaili räätäli, kantaen pitkässä viivottimessa silitysrautaansa. Auvinen itse toi tuvan pöydälle tavarakääröt ja päästeli pois siteistä. Joukkoja keräytyi pöydän ympärille ihailemaan puhtaasti muokatuita nahkoja ja sileäpintaista verkaa. Aliinan silmät loistivat hyvästä mielestä, ja tämä oli isästä mieleen.
– On kerrassaan hyvää ja hienoa verkaa vai lieneekin trikoota, kehui räätäli vaatetta levitellessään. – Ja tätähän on kahteenkin turkkiin.
– Niin se on ollut aikomuskin, sanoi Auvinen katsahtaen naurussa suin emäntäänsä.
– Mitä varten sinä niin paljon ostit? kysyi emäntä.
– No sinun turkkiisi, ilmaisi Auvinen salaisuutensa.
– Nyt sinä taas teit turhan kaupan, alkoi emäntä ihmetellä. – Johan minä sinulle syksyllä sanoin, ettei minun turkkini tarvitse uutta päällistä. Juoksepa Aliina aitasta se turkki tänne nähtäväksi, niin uskotte muutkin, että siinä on kylliksi hyvä päällinen.
Aliina kävi noutamassa.
– Sanopa nyt räätäli totuus, kestäisikö tuokaan uusi sen enempää kuin tämä entinen.
Räätäli venytteli kumpaakin ja myönsi että tuskinpahan kestäisi, mutta on kauniimpaa.
– Silloinpa ei ruveta valmista repimään, teki emäntä päätöksen. – Saat vaan myödä minun osani muille.
– Antaisit panna uuden, sanoi Auvinen vähän pettyneenä. – Kuka sitä ostaakaan.
Vappu tuli tämän kuultuaan nypelöimään vaatetta tarkemmin ja hieman kainosti sanoi:
– Kun olisi rahaa, niin minä ostaisin.
– Vappuhan sen kyllä saattaa ostaa, alkoi emäntä kehoittaa. – Riittäähän sinun palkkasi hyvin kyllä siihen, kun laitat tänä vuotena vähemmän muuta vaatetta.
Läsnäolijain kasvoille syntyi omituisia liikkeitä. Auvinen itse myhäili äänettömänä, puhumatta puoleen tai toiseen, ja räätäli ryhtyi siivoilemaan sieraimiansa.
Aliinaan tämä myöntituuma vaikutti eniten. Hän siirtyi samassa pois pöydän luota ja seurasi levottomana keskustelun päätöstä. Kun kauppa kuulosti rupeavan toteutumaan, meni hän äitinsä luokse ja sanoi hiljaa, mutta jotenkin kiihkeästi:
– Elkää hyvä äiti myökö tuota turkin päällistä.
– Minkä tähden? kysyi emäntä ja katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.
– Niin että antaa räätälin panna teidän turkkiin.
– Ei, hyvä lapsi, täällä auta niin ylellisesti elää, huomautti emäntä. – Kuningaskin kulunsa pitää, jopa että minunlaiset.
Aliinan mieli ei rauhoittunut. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain semmoista, että varmaan saisi äidin taipumaan, mutta hän häpesi samassa omaa ajatustaan. Vastustamishalua se ei kumminkaan ehkäissyt ja hän sanoi:
– Jos ette äiti ota, niin en minäkään huoli.
– No no, mitä sinä nyt puhut, varoitti äiti. – Sinulla ei ole entistä turkkia, täytyy sinulle kelvata, mitä isäsi mielellään laittaa.
Aliina oli toivonut, että äiti ymmärtäisi hänen tarkoituksensa ja peruuttaisi tuon harmillisen kaupan, mutta saikin vain nuhteita osakseen. Uhkamielin poistui Aliina tuvasta. – Tehkööt, ajatteli hän, mutta niin kauan kuin Vappu on meillä, en pane sitä turkkia päälleni.