Aili: Neljäs näytös

I:n KUVAELMA.

Huonerähjä, jossa perällä ja oikealla ovi, vasemmalla ikkuna ja nurkassa musta uuni, jossa liedellä on kahvipannu tulella; ikkunan luona pöytä, jonka vieressä pari tuolia; oikealla seinällä vanha kaappi ja sen tällä puolen pieni pöytä ja jakkara.

I:n KOHTAUS.

Lapsimuori yksin.

LAPSIMUORI.

Paksu akka, likainen esiliina vyöllä, hommaa kahvipannun ääressä kuppien kanssa.

Ne saavat tänä iltana palkkansa. Tuota päätä saanen minäkin ”kunteja”. Hihhihhii! Kaffiahan minä vaan tarjoaa tarvitseville – sellaisen kretan kanssa, jota ei kissa syö. – Jokainen ei niin sukkela olekaan. Jumala on antanut älyä pääkoppaani. Miks’en sitä käyttäisi? – Ette te nuuskijat minua enää kiinni saakaan. Kerran kompastuin, vaan tyhmä minä olinkin pannessani viinan kaappiin. Sieltä ne aina ensimmäiseksi syynäämään menevät.

Avaa uunin edessä lattiassa maton alla olevan runnin auki ja vetää sieltä esiin ensin suuren, sitten pienemmän litteän pullon, kaataa suuresta pullosta litteään jotakin.

Konstit on monellaisia – –

Panee suuren pullon takaisin koloonsa.

Äh, ole siellä, kyllä sinua vielä tarvitaan.

Panee runnin kiinni, vetää maton päälle.

Kas noin!

Maistaa pullosta.

Kylläpä siitä kannattaakin rahaa maksaa. – No, nyt kaikki valmiiksi!

Sitoo pullon siitä riippuvista nauhoista vyötäsilleen esiliinansa alle ja asettaa sen suun esiliinassa olevan pienen reiän kohdalle.

Ole siinä, ystäväni, ja odota emäntäsi käskyjä. – – Voi sentään! Kuinka sukkela olet sinä, Lapsimuori! – Lapsimuori! Keksivät he nimen kanssa. Olisipa siinä viisailla tuumimista, eivätkä he sittenkään siitä selvää saisi. – Lapsimuori! On niin hyvä olla, kun saa työtä tehdä. Ja kokonaista kaksi virkaa sitten – – joll’ei kolmekin – – Ai, taitaapa se Ruhas-Pekan akka tulla tänään rahaa ottamaan.

Ottaa kaapista kirjan.

Niin näkyy – – Hyvä, etteivät tule kaikki yht’aikaa, – vaikka eipä se Lapsimuori hätään joutuisi, vaikka tulisivatkin – Se on tuottava, tuo afääri, kun vaan saisi enemmän niitä pentuja käsiinsä. – Pietariinko vienevät vai mereen? Toisivat hullut tänne vaan.

Pirullisesti.

Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Tuo tyttö tuolla. Se se vasta kalu on. – Antaa kukkaronsa haltuuni, jossa on sata markkaa! Hiis vieköön! Antaisinkohan hänelle takaisin ne! Vaikkapa lie varastanut!

II:n KOHTAUS.

Edellinen, Ruhas-Pekan akka.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Tulee.

Tänä aamuna kuoli se jo!

LAPSIMUORI.

Vihdoinkin! Sinä taisit syöttää sitä liian hyvin. – Mitä, eikö se jo ollut neljän kuukauden ikäinen?

RUHAS-PEKAN AKKA.

Syntihän niitä olisi nälkään tappaa. –

LAPSIMUORI.

Ei niitä tappaa tarvitsekaan, mutta mitä niistä sellaisista on suotta syötettykään. – Sanoinhan, että kaikessa tapauksessa saat palkan puolesta vuodesta.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Hm. No niinhän se justiin on. Ja parempihan niitten on ollakin, kun täältä pääsevät. –

LAPSIMUORI.

Se ei saa tulla vaan tytön korviin, että lapsi kuollut on.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Miks’ei?

LAPSIMUORI.

No, et sinä sitten enää palkkaa saa!

RUHAS-PEKAN AKKA.

Ymmärrän, ymmärrän – No saanko nyt toisen?

LAPSIMUORI.

Vaikka heti paikalla.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Sepä hyvä – – No, siitä sitten eri palkka. –

LAPSIMUORI.

Kuinkas sitten.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Tästäpä tulee hyvä afääri. –

LAPSIMUORI.

Enkös sitä sanonut

Menee oikealle ovelle.

Kuuletko siellä? Tule tänne! – – Mitä, etkö jaksa? Kuinka kauan rupeat sinä laiskottelemaan?

III:s KOHTAUS.

Edelliset, Emma.

EMMA.

Tulee kurjan, kalpean näköisenä, hoipertaen näkyviin.

Mitä tahdotte?

Käypi istumaan.

LAPSIMUORI.

Tässä on nyt se armelias vaimo, joka ottaa lapsesi huostaansa.

EMMA.

Joko nyt?

LAPSIMUORI.

No, milloinka sitten!

EMMA.

Älkää häntä vielä viekö!

LAPSIMUORI.

Mitä hulluttelet? Vai rupean minä kymmenen kertaa tässä –

Menee oikealle.

EMMA.

Mutta ette saa hänelle pahaa tehdä. Hän on niin hento vielä, raukka. – Lupaattehan häntä hyvin hoitaa? Kyllä minä maksan!

LAPSIMUORI.

Tulee nyytin kanssa.

Tässä on!

EMMA.

Tarttuu kiinni lapseen.

Oma, rakas poikani!

Suutelee.

Kuinka viaton olet sinä, pikku enkelini – –

LAPSIMUORI.

No, mitä tässä ruikuttamaan rupeat. Pidä itse kakarasi, jos et raaski laskea luotasi. Mutta mene myös itse heti matkoihisi. –

EMMA.

Säikähtäen.

Enhän minä!

Suutelee.

Hyvästi!

LAPSIMUORI.

Ottaa lapsen, antaa Ruhas-Pekan akalle.

Tuoss’ on. Saat mennä nyt!

RUHAS-PEKAN AKKA.

Hyvästi!

Menee.

IV:s KOHTAUS.

Emma, Lapsimuori.

LAPSIMUORI.

No, mitenkäs sitten sen maksun kanssa. – Hän jätti minun asiakseni sopia siitä.

EMMA.

Niin tuota, – kuinkas te tahdotte?

LAPSIMUORI.

Sinä olet nuori tyttö vielä. – Minä luulen voivani hankkia sinulle hyvän paikan.

EMMA.

Voitteko? Kiitos! Millaisen? Palveluspaikanko?

LAPSIMUORI.

Nauraen.

Palveluspaikan. – En suinkaan! – Paljon paremman. Saat pukea itsesi fiiniksi daamiksi.

EMMA.

Mitä sanotte?

LAPSIMUORI.

Eikä sinun tarvitse mitään työtä tehdä.

EMMA.

Mikä paikka se on sellainen?

LAPSIMUORI.

Millainen lapsi sinä olet. – Näeks, täällä on eräs hyväpalkkainen virkamies, joka etsii itselleen ”pidettävää”.

EMMA.

Minä en ymmärrä!

LAPSIMUORI.

Hänellä on kyllä ruma, kivuloinen frouva, mutta hän tahtoisi nuoren, kauniin tytön – –

EMMA.

Matami! Mitä te sanottekaan. – – Sellaiseksiko te tahtoisitte minut? – – En ikinä! Luuletteko te minua niin kurjaksi?

LAPSIMUORI.

Mitäpä sinulla enää muutakaan virkaa olisi!

EMMA.

Heittäytyy tuoliin.

Voi taivahan Jumala! Minne olet sinä minut viskannut? Eikö sinulla enää ole armoa laisinkaan! Mitä pahaa olen minä sinua vastaan tehnyt, ettäs minua näin rankaiset?

LAPSIMUORI.

No, jollet tahdo niin kelpo palkkaa kuin häneltä saisit, niin on minulla toinenkin paikka. Eikä sekään huono ole. –

EMMA.

En tahdo sellaiseksi, en koskaan!

LAPSIMUORI.

Sinä olet puhdasverinen, terve tyttö. Minä hankin sinulle hyvän amman paikan. Kelpaako se?

EMMA.

No, ammaksi minä kyllä rupean. Se on ihan toista. –

LAPSIMUORI.

Saat 30 markkaa kuussa palkkaa ja vapaan ylöspidon.

EMMA.

Niinkö paljon?

LAPSIMUORI.

Mutta yhdellä ehdolla.

EMMA.

No?

LAPSIMUORI.

Että sitoudut edeltäkäsin maksamaan koko ensivuoden, vaikka missä paikassa olisit, puolet palkastasi lapsesi hoitajalle. –

EMMA.

No, mutta ne rahat, mitkä teille annoin?

LAPSIMUORI.

No, niitä oli juuri niin paljon, että saat niillä kortteerin, ylöspidon ja minun vaivani kuitatuksi. – Viisitoista markkaa jää ehkä ylitse vielä.

EMMA.

En lukenut rahoja. Eikö siinä enempää ollutkaan?

LAPSIMUORI.

Mitä? Suostutko maksamaan puolet?

EMMA.

No, voinhan minä. –

LAPSIMUORI.

No, sitten on kaikki selvillä. Mene nyt levolle. Kyllä minä kutsun, kun ruvetaan paperia tekemään.

EMMA.

Paperia?

LAPSIMUORI.

Niin. Laillista sopimusta. Kuinka sitten. Minä tahdon kaikki tyyni tehdä laillisesti.

EMMA.

Ymmärrän. – Enempää en nyt voi. Päätäni pyörryttää niin kovasti.

LAPSIMUORI.

Kuinka hento sinä olet! En minä ennen muinoin nuorra ollessani ollut kolmea päivää mokomasta kipeänä.

Emma menee.

V:s KOHTAUS.

Lapsimuori, Sillman, työmies, Juho.

LAPSIMUORI.

Nyt on asiat hyvällä kannalla. Viisitoista markkaa kuukaudessa. – Ruhas-Pekan akalle viisi, – jää kymmenen.

Hykertää käsiään.

Sepä oiva pala.

SILLMAN.

Tulee.

Annappa mulle kahveeta!

LAPSIMUORI.

Kretan kanssa?

SILLMAN.

Niin!

Hymyilee.

LAPSIMUORI.

Kaataa kahvia kuppiin ja täyttää sen pullosta esiliinan alta.

Ja hyvää pitää sen olla.

Tuopi pöydälle.

Kymmenen penniä.

SILLMAN.

Tuossa.

Maksaa ja rupeaa maistelemaan.

TYÖMIES.

Tulee.

Onko viinaa?

LAPSIMUORI.

Ei ole! Mutta kaffia on.

TYÖMIES.

Sanoivathan ne täällä olevan.

LAPSIMUORI.

Ei ole.

TYÖMIES.

No saakeli!

Menee.

SILLMAN.

Olettehaa työ varovai.

LAPSIMUORI.

Täytyy olla, täytyy!

SILLMAN.

No niinhää se on, niin!

JUHO.

Tulee.

Mitä täällä saapi?

LAPSIMUORI.

Kaffia.

JUHO.

Kahviako vaan. No sama se. Kun olis ollunna viinaa.

LAPSIMUORI.

Kaataa kahvia, mutta ei lisää pullosta, tuopi pöydälle. Tässä olisi.

JUHO.

Hiljempaa.

Eiköhän sentään olisi parempaa?

LAPSIMUORI.

On parempaakin.

Vie kupin kiukaan luo, täyttää pullosta, tuo takasin.

Tässä, mutta se maksaa kymmenen penniä.

JUHO.

Maistaa.

No, tämä on toista!

Maksaa.

LAPSIMUORI.

Siinäpä onkin kretaa, jota ei kissa syö.

JUHO.

Nauraa.

Kretaa, jota ei kissa syö. Sepä ei ole hullumpaa.

LAPSIMUORI.

Ettäs tietäisitten, mitä on sanottava, jos vieraiksi miehiksi vaadittaisiin. – –

Menee kiukaan luo.

JUHO.

No, kuuluvat tahtovan poistaa kaikki kapakat.

SILLMAN.

Niin kuuluu.

LAPSIMUORI.

Silloin vasta minun kahvilleni ootkonki tulisi.

JUHO.

Se on tietty. – Kummat olot siitä syntyis, kun nuo raittius-apostolit käskemään pääsisivät.

SILLMAN.

Tyrsähtää kesken juomistaan nauramaan.

Apostolit.

JUHO.

Niin juuri. Pianhan ne panevat papitkin viralta.

SILLMAN.

Kuinka niin?

JUHO.

No, väittäväthän ne ymmärtävänsä Raamattua paremmin kuin Kuopion piispa.

SILLMAN.

No niihhää ne sannoo.

LAPSIMUORI.

Itsekseen.

Vähänpä näitä näkyy tänä iltana tulevankin.

SILLMAN.

Mikäs mies työ oletten, ku työ kaikki noi asiat nii hyvin tierätten?

JUHO.

Niin minäkö? Ka, olenhan vaan Suomen kansalainen.

SILLMAN.

Niin, niin. Mu’ missäs työssä eli toimessa työ oletten?

JUHO.

Aina missä työtä vaan saa. Tähän aikaan en missään. No mikäs mies te olette?

SILLMAN.

Kivityössähää mie oli, mu’ satuin syömään toisen miehen eväät, niin ajettiin pois.

JUHO.

Hmhm!

VI:s KOHTAUS.

Edelliset, Kaski.

KASKI.

Tulee kurjissa vaatteissa, humalassa.

Onko teillä juotavaa?

LAPSIMUORI.

On kahvia.

KASKI.

Antakaa kymmenen pennin edestä.

Menee oikeanpuolisen pöydän luo, panee rahan pöydälle.

Tuoss’ on viimeinen.

Itsekseen.

Sitten hirteen.

LAPSIMUORI.

Tässä olisi.

KASKI.

Hyvä!

Käy istumaan käsien nojaan, nukkuu.

LAPSIMUORI.

Itsekseen.

Mikä tuo lienee?

Juholle.

Osaatteko te kirjoittaa?

JUHO.

No enköhän tuota –

LAPSIMUORI.

Tahdotteko kirjoittaa minulle vähän. Minä annan teille siitä kupin kaffia kretan kanssa palkaksi.

JUHO.

Mitä?

LAPSIMUORI.

Kyllä minä tikteeraan.

JUHO.

No miks’ei.

LAPSIMUORI.

Tuo paperia, musteastian ja kynän.

Kirjoittakaa näin.

JUHO.

Asettuu kirjoittamaan.

No. –

LAPSIMUORI.

Minä allekirjoitettu –

JUHO.

– tahi kirjoittanut.

Kirjoittaa.

LAPSIMUORI.

No tahi niin. Minä allekirjoittanut lupaan ja sidon itseni –

JUHO.

– sitoudun.

LAPSIMUORI.

– sitoudun maksamaan leskifrouva Karoliina Vilhelmina Vilhelmsonille puolet siitä palkasta, kuin

JUHO.

– joka.

LAPSIMUORI.

– joka minä tästä päivästä lukien saan.

JUHO.

– jonka – j. n. e.

Kirjoittaa hitaasti perässä ja toistaa aina hiljaa, mitä muori lausuu.

Helsingissä – – –

LAPSIMUORI.

Menee oikealle ovelle.

Tyttö hoi! Tuleppas tänne.

Kaski herää.

SILLMAN.

Onko täällä tyttöjäkkii?

VII:s KOHTAUS.

Edelliset, Emma.

EMMA.

Tulee.

Mitä tahdotte?

LAPSIMUORI.

Paperi on nyt valmis. Kirjoita nimesi alle.

Emma menee vasemman pöydän luo, kirjoittaa.

JUHO.

Lukee perässä.

Emma Hyväri.

KASKI.

Herää ajatuksistaan.

Mitä hänestä?

EMMA.

Mitä kuulen?

Tuijottavat hetken toisiinsa.

KASKI.

Surkeasti.

Taivahan Jumala! Oletko sinä –?

EMMA.

Ello!

Vaipuu itkien lattialle.

KASKI.

Tyttö-parka! Näinkö alas olet sinä vaipunut!

EMMA.

Ello, Ello! Pelasta minut, pelasta minut täältä kurjuudesta!

KASKI.

Nyt vasta! Nyt, kun itse loassa matelet, nyt kun olet jo minut perässäsi vetänyt. – Myöhäistä. Jos tahdot, niin saat rinnallani sijan hirsipuussa.

EMMA.

Rakas Ello! Älä minua tuomitse. Olen viaton!

KASKI.

Viatonko sinä!

EMMA.

Viekas konna mun petti. Jos olisit opettanut minut vaaran suuruutta tuntemaan, en kompastunut oisi. Kompastuneet ovat viisaammat minuakin, oliko ihme, jos minut, kokematon tyttö, narrattiin. Jos silloin olisin sinun turvissasi ollut, olisin yhtä puhdas, yhtä neitseellinen kuin äitini rinnoilta lähtiessäni.

KASKI.

Mitä kuulen! Olisitko uskollinen ollut mulle?

EMMA.

Niin totta kuin taivaassa on totuuden Herra, niin totta kuin tuonelan syvimpään onkaloon vaipunen, jos valehtelen, niin totta en sinua vastaan ole tahallani vähintäkään rikkonut.

KASKI.

Auttaa Emmaa ylös.

Tyttö-rukka! – Nousehan toki. Mitä on sinulle sitten tapahtunut? Kerro!

EMMA.

Jos jaksan. – Muistathan, kuinka onneton olin käydessäsi hyvästi jättämässä.

KASKI.

Niin! No?

EMMA.

Silloin olin jo varma siitä, että kohtaloni oli ratkaistu. Minä kannoin jo pienokaista. Se luutnantti, stasrotinnan veli, se juotti minut kerran juovuksiin ja narrasi. – Minä en tullut silloin mitään ajatelleeksi ja varomattomasti kyllä antausin hänen valtaansa. – – Pian kuitenkin silmäni aukenivat, mutta silloin oli jo myöhäistä. Päästäkseen minusta irti syytti hän minua vielä varkaudesta. Mihin lie näet kadottanut sikarikotelonsa ja sanoi sitten minun varastaneen sen. – Rouva uskoikin häntä, kertoi asian vielä äidillenikin, joka siitä suuttui niin, että hylkäsi minut kokonaan. Sepä se pahinta!

KASKI.

Emma-kulta! Itkekäämme yhdessä kohtaloamme. Kova on sinun kohtalosi ollut, mutta ei juuri sen parempi minunkaan. Vaikka olin sitounut olemaan tehtaassa kevääsen asti, läksin sieltä pois, sillä en voinut vastustaa haluani päästä tänne. – Tulin tänne ja sain kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut. Sinua itseäsi en löytänyt ja rupesin juomaan; join rahani, vaatteeni, kunniallisen nimeni, kaikki. – Tänä iltana aioin mennä hirteen.

EMMA.

Minun tähteni.

KASKI.

Itse olen syypää kaikkeen. Miksi en ensin etsinyt sinua ja saanut selitystä? – Olisimme siten aikaa sitten pelastuneet kurjuudesta.

Kyynelsilmin.

Emma! Anna minulle anteeksi. Sinä olet nyt silmissäni yhtä puhdas kuin ennenkin, sinua rakastan nyt monta vertaa enemmän kuin koskaan ennen. – Mutta olenhan minä nyt vaan kurja-raukka!

EMMA.

Armahani! Rohkeutta vaan! Ryhdytään rinnatusten taisteluun leipämme, kunniamme tähden. Eiköhän Jumala meille vielä parempiakin päiviä suone!

KASKI.

Niin! –

Syleilee Emmaa.

EMMA.

Antaa hän, kun yhdessä rukoilemme vaan.

Heittäyvät polvilleen.

Työmiehet katsovat hämmästyneinä, liikutettuina kohtausta. Lapsimuori seisoo rauhattomana kiukaan edessä.

SILLMAN.

Hiis vieköön, tämä käypi sydämmelle.

Emmalle.

Kuulkais!

JUHO.

Tästä päivästä en maista viinan tippaakaan!

Emma ja Kaski nousevat.

SILLMAN.

Emmalle.

Kuulkais! Missäs työ palvelitten silloin, kun se sikaarikotelo hukku?

EMMA.

Missäkö? – Stasrotinna Hartinilla Kaivopuistossa.

SILLMAN.

Itsekseen.

Piru vieköön! Kun rikkaalt’ luulee ottavasa, ja kumminkii köyhälle pahaa tekee.

KASKI.

Katselee ympärilleen.

Ja täällä olet sinä saanut olla – –

EMMA.

Äitini luo en tohtinut pyrkiäkään. Ulos hän minut kuitenkin olisi ajanut.

KASKI.

Mutta lähdetään nyt täältä.

EMMA.

Minne?

KASKI.

Minne tahansa, mutta täältä pois.

JUHO.

Kuulkaa, vieraat, tulkaa minun luokseni yöksi. Vaikka minä olenkin tällainen renttu, on minulla siivo vaimo, joka teidät ilolla vastaan ottaa. –

KASKI.

Kyllä kernaasti.

EMMA.

Kiitoksia! – Näetkö, Ello, Herra tulee jo meille avuksi.

JUHO.

Olen suuresti kiitollinen, jos teidät vähäpätöiseen suojaani viedä saan. Saattepa nähdä, että vaimoni vielä siunaa teitä.

KASKI.

Emma.. Mutta lapsi?

EMMA.

Ole huoletta!

Menevät kaikki muut paitsi Lapsimuori.

LAPSIMUORI.

Toista tällaista tapausta en tahdo kattoni alle.

II:n KUVAELMA.

Kadun kulmaus Helsingissä; vasemmalla kallioryhmä, oikealla kadun tällä puolen puinen rakennus, jonka valaistut ikkunat ovat valkeilla kartiineilla peitetyt, talon kolkassa palaa lyhty.

VIII:s KOHTAUS.

Aili, Helli, Ahrén.

Aili, Helli ja Ahrén tulevat vasemmalta.

HELLI.

Kiitoksia paljon! Kyllä minä nyt jo uskallan yksinkin mennä. Ei sinun ole hyvä rasittaa itseäsi, kun niin heikko olet ilmankin.

AILI.

Tämä virkistää päinvastoin minua.

AHRÉN.

Niin ehkä nyt kuitenkin saatamme kotiinne asti. Tämä katu juuri on tunnettu rauhattomuudestaan.

AILI.

Miksi niin?

AHRÉN.

No, näetkös, täällä on niin paljon kapakoita ja muita sellaisia turmeluksen pesiä.

AILI.

Onko? Ja te asutte juuri täällä, Helli.

HELLI.

Mitäpä sille voipi. – Täällä ovat kortteerit huokeampia.

AILI.

Mutta eikö teitä peloita kahdenkesken ollessanne? – Äitisikin on vanha ja kivuloinen.

HELLI.

No, saapihan sitä mukaantua oloihin vaikeampiinkin.

AILI.

Mutta kyllä se kuitenkin olisi parasta, että muuttaisitte miehesi kanssa yhteen asumaan.

HELLI.

Johan me olemme ruvenneet sitä itsekin ajattelemaan, mutta kun tämä kortteeri on niin ahdas ja me olemme sen koko vuodeksi vuokranneet, niin täytyyhän sitä kevääsen asti erillään pysyä.

IX:s KOHTAUS.

Edelliset, Karhi.

KARHI.

Tulee oikealta.

Kas, siinähän sinä oletkin. Tulen teiltä juuri. – Hyvää iltaa, Aili!

Tervehtii.

HELLI.

Olin Ailin luona ja he tulivat nyt minua saattamaan.

KARHI.

Saatte toivottaa onnea uuteen yritykseen.

AILI.

No mihinkä?

HELLI.

Oletko jo –?

KARHI.

Minä sain lainan enoltani ja avaan piakkoin tupakkakaupan. Nykyjään huonon kurssin aikana luulen sen rupeavan kannattamaan, erittäinkin mitä Venäjän tupakkaan tulee.

AHRÉN.

Ylenkatseellisesti.

Tekö tupakkakauppiaaksi?

KARHI.

Niin, minä juuri, minä.

AILI.

Oletpa sinä ihmeellinen mies. Minä kunnioitan sinua.

Antaa kättä.

Mutta eikö sinun käy sääliksi, Teuvo, nuorta vaimoasi antaessasi hänen näin yksin olla?

KARHI.

Mikä on parempi, sekö, että olisimme kihloissa niinkuin te, tahi naimisissa niinkuin me?

AILI.

Olet oikeassa. Te olette onnellisempia, kuin me.

HELLI.

Jos kauppa rupeaa hyvin käymään, niin muutamme yhteen asumaan.

KARHI.

Miksi ette tekin mene jo naimisiin? Onhan teillä varoja.

AILI.

Vilhelmin palkka on vielä liian pieni.

KARHI.

Vilhelmin palkka. Onhan sinulla sen sijaan. Eikö se ole yhden tekevää, kellä tuota metallia on? Ja mikä ansio sinulla sitten on niihin varoihin, perit ne yksinkertaisesti.

AILI.

Kyllä se totta onkin, mutta äitini ei tahdo eikä –

Katsoo Ahréniin.

KARHI.

Mitä, ettekö te tahdo?

AHRÉN.

Kunniani ei sitä salli.

KARHI.

Nauraa.

Jo nyt jotakin kuulee. Ei pitäisi toki noin yksinkertaisesti teeskennellä.

AILI.

Katsoo kysyvästi Ahréniin.

Mitä?

HELLI.

Kuulkaa, lähtekää meille hetkeksi vielä.

AILI.

Me saatamme sinut kotiin vaan. On jo liian myöhäistä.

Menevät oikealle.

X:s KOHTAUS.

Gryhling, Lapsimuori.

Oikealta talosta kuuluu laulua.

GRYHLING.

Tulee.

Ash – Ylioppilaan pakanat ovat jo sinne ennättäneet. Hiis vieköön heidät kaikki. Aina ne ovat rauhallisia ihmisiä häiritsemässä. – Uuden Suomettaren Matti osaa tehdä jupakan pienistäkin asioista. Rupeaisipa kerran maalaamaan ylioppilaitten elämää tällaisissa paikoissa, niin ehkä pääsisi heistä. – Räyhäisivät ainakin vähemmän.

LAPSIMUORI.

Tulee perältä.

Kuka se tuossa?

Lähestyy.

Eikö se ole luutnantti? – –

GRYHLING.

Tshii! Tekö se olette?

LAPSIMUORI.

Hyvä että tapasin.

GRYHLING.

No?

LAPSIMUORI.

Se tyttö, josta puhuin, ei rupeakaan, vaikka silloin luulin. – Suuri vahinko. – Sellainen mehevä tyttö!

GRYHLING.

No hiis!

LAPSIMUORI.

Mutta olkaa huoletta. Kyllä toimitan vielä. – Hihhihhii! Vai täällä te nyt – –?

GRYHLING.

Hm! – Mutta siellä näkyy jo keltanokkia olevan, niin että – –

LAPSIMUORI.

Niin, niin! Kyllä ymmärrän. Ei juuri teidän ikäisenne herra mielellään sinne mene poikien joukkoon. – Mutta odottakaahan vaan, kyllä, kyllä minä teille vielä hankin, kyllä minä hankin, – hankin.

GRYHLING.

No hyvästi vaan – Täytynee lähteä sitten.

LAPSIMUORI.

Hyvää yötä vaan. – Kyllä minä – –

Gryhling menee.

– – kyllä minä en sinun rahojasi niin hevillä jätä. – –

Menee.

XI:s KOHTAUS.

Elsa yksin.

ELSA.

Tulee vasemmalta, lähestyy hitain askelin kulmataloa, hyrisee boccacciota.

Kummallista! Mikä se on tuo tunne? – Aina kun aion astua tänne sisään, tuntuu aivan kuin joku pidättäisi minua ja samalla niinkuin hiiri pitkin selkääni vikeltäisi. – Enkö ole vielä tottunut tätä kotonani – hm – virkapaikkanani pitämään? Niin! Kolme vuotta, kokonaista kolme vuotta! – Kuinka pian se aika kuluu! Siellä istuu äitini tuvassa Mälarin rannalla rukkinsa ääressä, ajattelee kyyneleet silmissä: ”Missä minun Elsaseni, missä minun ainokaiseni?” – Kuinka hiljaista, rauhallista oli siellä, joskin vaatteeni karkeat olivat, ruokani yksinkertaista. – Luulen ihan edessäni olevan tuon herttaisen kuvan. – Äitini kehrää niin onnellisena, tyytyväisenä kierot lasisilmät nenällään, virsiään hyristen, kissakin kehrää kyyryssä lämpimällä pankolla unisia silmiään availlen ja tuon tuostakin luoden minuun ystävällisen silmäyksen ikäänkuin ajatellen: ”Eikö meidän elämämme ole sentään onnellisinta, mitä ajatella voipi.”

Huokaa.

Ne ajat ovat olleet ja menneet! Hän on niin hyvä, rukoilee minun edestäni Jumalaa. – Uh! En tahdo Jumalaa ajatella, tulen vaan pahalle tuulelle. – Ja mitäpä häntä ajattelisinkaan, mokomaa säälimätöntä! Miks’ei hän kuullut rukoustani silloin, kun häntä avukseni huusin. Jos hän silloin olisi auttanut, olisin nytkin hänen lapsensa. – Hahhahhaa! Sanoihan tohtori Richard, ett’ei Jumalaa löydy laisinkaan, – eikä perkelettäkään. – Mutta jos tohtori on väärässä? Siellä se nyt nauraa paraillaan, hieroo kynsiään. – Hm!

Sisältä kuuluu surullista laulua.

Olisiko äitini suotta ollut niin varma siitä, että Jumala löytyy? – Silloin ei minua hyvät päivät odota.

Laulu muuttuu nauruksi.

Niin! Se on oikein! Tässä ruvetkoon suremaan. – Iloinen tahdon olla niinkauan, kuin otsassani ei ryppyjä ole. – Sitten – niin, sen saan sitten nähdä.

XII:s KOHTAUS.

Edellinen, Aili, Karhi, Ahrén, sitten Elsa.

Aili, Karhi ja Ahrén tulevat oikealta.

KARHI.

No, tässä eroaa tiemme. Hyvää yötä!

AHRÉN ja AILI.

Hyvästi!

Karhi menee kallion tältä puolen.

AILI.

Voi, kuinka minä iloitsen, että nuo kaksi kelpo ystävää vihdoin saavat oman yhteisen kotinsa. –

AHRÉN.

No, johan tuo olikin aika. – Mutta lähdetäänpä nyt. – Sinun pitää päästä levolle jo.

ELSA.

Go’ afton, Ville!

AILI.

Kuka se tuo on?

AHRÉN.

Aikoo lähteä.

Tule pois!

AILI.

Mitä kummaa tämä on?

AHRÉN.

Tule nyt, tahi saat jäädä yksin. –

AILI.

Oho! Mene vaan, jos tahdot.

Lähestyy naista.

Saanko luvan kysyä – –

ELSA.

Nauraa.

Kysykää vaan. –

AILI.

Ken te olette, joka sulhastani Villeksi nimitätte?

ELSA.

Olenhan vaan

Ahrén viittaa Ailin selän takaa.

hänen tuttavansa. –

AILI.

Saanko esittää itseni – nimeni on Hartin –

ELSA.

– Hm! Minun nimeni on – – on Elsa –

AILI.

Elsa –?

ELSA.

Niin, Elsa.

AILI.

No mutta – –

ELSA.

Vaan Elsa!

AHRÉN.

Itsekseen.

Perhana vieköön.

Uhkaa nyrkillään Ailin selän takaa.

ELSA.

Lähestyy porttia.

Sinun rätinkisi, Ahrén, on vielä maksamatta!

Menee kiireesti pihalle.

XIII:s KOHTAUS.

Aili, Ahrén.

AILI.

Mitä tämä on?

AHRÉN.

Mitä sinä kaikista huolit?

AILI.

Mitäkö minä huolin? Selitä heti kaikki tyyni tahi –

Sisältä kuuluu: ”hurraa”.

Mikä on tämä talo?

AHRÉN.

Mistä minä sen tiedän.

AILI.

Ja kuitenkin on sinulla siellä maksamattomia rätinkejä.

AHRÉN.

Minä voisin kyllä sinulle selittää kaikki tyyni. – Huomaisit, ett’ei siinä ole mitään sen kummenpaa. – Mutta se ei käy laatuun.

AILI.

Siinä tapauksessa eroavat tässä tiemme!

AHRÉN.

No, mutta Aili! Älä nyt ole hurja. – Tule pois. – Saat sitten kaikki selville.

AILI.

Vai lupauksilla luulet tästä pujahtavasi. – – Erehdyt!

AHRÉN.

No, minä selitän sitten. – Katso, tässä on nyt sellainen epäsiveellisyyden pesä, jossa nuoret, hurjat miehet juoden ja mässäten öitään viettävät. – –

AILI.

No, ja sinä?

AHRÉN.

Kerran – siitä on nyt useampia vuosia – jouduin minä kumppanien petoksen kautta myöskin tänne. – En tiennyt ollenkaan, mikä laitos se oli. – Mutta kun sen pian hoksasin, läksin tietysti matkoihini. – Enkä täällä sen koommin ole käynyt. Kumppaneiltani on tuo kaiketi nimeni tietää saanut.

AILI.

Mutta rätinki?

AHRÉN.

Sitä en voi mitenkään muuten selittää, kuin että joku veitikka on minun nimelleni täällä ollut mässäämässä.

AILI.

Pudistaa päätään epäileväisesti.

Minä menen sinne katsomaan.

AHRÉN.

No, mutta oletko sinä mielettömäksi tullut? – Muista äitiäsi. Hankkisithan sillä päällesi poistumattoman häpeäpilkun.

AILI.

Silläkö vaan, että menen sinne katsomaan?

AHRÉN.

Ei sinne kukaan kunniallinen nainen mene.

AILI.

Mutta miehet menevät –

AHRÉN.

Niin. Se on aivan toinen asia. – Teidän naisten asema yhteiskunnassa on aivan toinen kuin miesten.

AILI.

Tahdot sanoa, että teillä on kaikellaisia etuoikeuksia, joita meiltä kiellätte. –

AHRÉN.

No, mutta onhan tämä miesten pahimman turmeluksen pesä, jossa vaan kunnottomat, epäsiveelliset juopot ja muut sellaiset käyvät. Ethän sinä toki sellaista kadehti. – Mutta äitisi odottaa!

AILI.

Mene sinä itse sitten maksamaan rätinki, jotta ei sinun – ja minun tulevaa nimeäni täällä häväistäisi.

AHRÉN.

No, sen voin tehdä. – Mutta eikö sinua peloita jäädessäsi tänne yksin? –

AILI.

Mene pian vaan. Odotan tässä lyhdyn alla.

Ahrén menee sisään, Aili nojaa huoaten lyhtypatsaasen.

XIV:s KOHTAUS.

Aili, Elsa.

ELSA.

Tulee portista.

Neiti!

AILI.

Kuka se?

ELSA.

Yksi sana vaan. Älkää uskoko miehiä, he valehtelevat kaikki. Minä säälin teitä. Mutta totuus ilmi tulkoon. – Tässä!

Ojentaa Ailille jotakin.

AILI.

Ottaa vastaan.

Sormus!

ELSA.

Me olemme läheisiä sukulaisia, kuten tuosta näette. Te hänen morsiamensa, minä hänen jalkavaimonsa. Tuo sormus on teidän omanne. Sen häneltä kerran otin, hänen nukkuessaan vuoteellani.

AILI.

Tarkastaa lampun valossa hämmästyneenä sormusta.

Herra Jumala! Tännekö tämä sormus olikin ”unohtunut!”

Nojaa lampun pylvääsen.

Sellainenko hän on? Voi maailma, maailma. Tälläistäkö on verhosi takana!

ELSA.

Neiti-parka. Ette ole ennen sellaista aavistanut. Parempi olisi ollut, että olisitte nämä synkät asiat tietää saanut aapiskirjasta kuin nyt näin myöhään ja tällä tavoin.

AILI.

Katsoo tutkivasti, mutta lempeästi Elsaa.

Saisinko kysyä teiltä jotakin?

ELSA.

Hyvin kernaasti. Mutta pian. Hän palaa kohta.

AILI.

Kuinka olette te tuollaiseksi naiseksi joutunut?

ELSA.

Hymyilee katkerasti.

Niinkuin useimmat muutkin. Annoin kerran vaan narrata itseäni sellaisen miehen, joka vakuutti minua lempivänsä.

AILI.

Ettekö te voi sitten pelastua enää täältä?

ELSA.

Minä en tahdo.

AILI.

Ettekö tahdo? Onko teidän hyvä olla sitten?

ELSA.

On kyllä, ainakin niin kauan kuin olen nuori ja kaunis.

AILI.

Mutta mitä sitten, kun vanhaksi tulette?

ELSA.

Huolettomasti.

Vaikka järveen.

AILI.

Minä ihmettelen teitä! Sallikaa minun pusertaa kättänne.

Antaa kättä.

Minä tekisin kernaasti lähempää tuttavuutta kanssanne.

ELSA.

Liikutettuna.

Ei, neiti! Pysykää minusta erillänne. Olkaa niin kauan puhtaana, kuin voitte. – Olen minäkin kerran yhtä puhdas ollut, kuin te, mutta en osannut hillitä tunteitani, himojani ja kun kerran päästin ne valloilleen, en voi niitä hallita, vaan ne vallitsevat päinvastoin minua. – Hyvästi!

Menee.

AILI.

Kun päästää tunteet, himot valloilleen! Minä olen aina vaan ajatellut tunteitani, nyt kuulin, että ne voivat himoiksi muuttua. Niin. Hän on viattomat tunteeni turmellut, minullakin on himoja. Mutta vielä ei ole myöhäistä palata! – Jumala sen ties! Rintani tuntuu niin kummalliselta, voimani olen tässä taistelussa menettänyt. Voinko niitä enää takaisin saada? Miss’ on hän –? Mutta viipyköön. Jääköön vaikka ijäkseen sinne. Koetan yksin kotiin päästä.

Lähtee epävarmasti vasemmalle astumaan.

Polveni vapisevat niin kovasti.

XV:s KOHTAUS.

Aili, Emma, Kaski, Juho, Ahrén.

Emma, Kaski ja Juho tulevat.

JUHO.

Tämän kadun varrella minä asun.

KASKI.

Pitää kiinni Emmasta.

Koeta, Emma-kulta, ponnistaa voimiasi. Kohta olemme perillä.

EMMA.

Älä ole huolissasi. – Ei se muuta ole kuin väsymystä vaan mielenliikutuksen jälkeen.

AILI.

Emma!

EMMA.

Mitä kuulen!

Ahrén tulee, kuuntelee ääneti keskustelua.

AILI.

Sinäkö se olet, Emma?

EMMA.

Herra Jumala! – Aili-neiti! Kuinka olette te täällä?

AILI.

No, älä minusta huoli. – Mitä on sinulle tapahtunut?

EMMA.

Paljon, paljon!

AILI.

Tule jonakin päivänä meille. – Minä tahdon kuulla sinun vaiheesi ja auttaa sinua, jos voin.

KASKI.

Emma on nyt minun morsiameni!

AILI.

Vai niin. – Onnea!

KASKI.

Me tulemme pian teille! Meillä on asiatakin.

AILI.

Asiata!

KASKI.

Mutta hyvästi nyt, meidän täytyy nyt mennä!

EMMA.

Hyvästi, kulta-neiti!

AILI.

Huokaa.

Hyvästi!

Itsekseen.

Vielä lisäksi jotain!

Emma lähtee seuralaisineen.

Huutaa.

Isvoshik!

AHRÉN.

Aili!

Kuuluu jyrinää. Aili menee Ahrénia kuulematta sinne päin, josta jyrinä kuuluu.

Mitä se tuo nyt on olevinaan! Ehkä rangaistus!

Nauraa.