Aili: Viides näytös

Neljäs näytös

Viides näytös. Aili Kirjoittanut Matti Kurikka

Aili

Sama paikka kuin ensi näytöksessä. Salissa on siellä täällä hajallaan Ailin kapineita. Verannan ovi suljettu.

I:n KOHTAUS.

Hartin, Aili.

HARTIN.

Huokaa.

Mikä hänelle nyt on tullut? Ei puhu mitään, ei syö mitään. Istuu vaan huoneessaan. Kun se lääkäri tulisi!

Korjaa hatun pianolta, huivin kiikkutuolin taukselta y. m., vie ne vasemmalle eteiseen.

AILI.

Tulee oikealta.

Sanokoon mitä tahansa, en aio häneltä salata. – Ja jos hän rupeaa saarnaamaan, niin kyllä minä nyt tukkean hänen suunsa. Tiedän enemmän kuin hän.

HARTIN.

Tulee takaisin.

Siinähän sinä olet. Mitä luet sinä?

AILI.

Strindbergin viimeistä teosta.

HARTIN.

Huokaa.

Aili! Niinkö vähän lukua pidät enää tahdostani. Siksi ett’et ole terve, ja saat menetellä mielesi mukaan, käytät väärin vapauttasi. Ethän toki Strindbergiä lukea saa, kaikkein vähimmin tuota teosta, jota ei kirjakaupoissa myydäkään saa. Mistä olet sen hankkinutkaan?

AILI.

Karhilta sain lainaksi.

HARTIN.

Aina vaan Karhi. Se pariskunta on tullut meille kiroukseksi.

AILI.

Ankarasti.

Äiti! Kuinka niin uskallat sanoa? Muista, että he ovat minun paraita ystäviäni!

HARTIN.

Sepä se on pahinta!

AILI.

He tulevat tänään meille.

HARTIN.

Et sinä voi nyt vieraita vastaan ottaa.

AILI.

Minä olen itse heidät kutsunut.

Kello soi vasemmalla.

HARTIN.

Jätäpä minut nyt!

Aili menee. Palvelustyttö menee avaamaan.

II:nen KOHTAUS.

Hartin, Professori.

PROFESSORI.

Tulee vasemmalta.

Hyvää huomenta!

HARTIN.

Terve tullut!

Näyttää nojatuolia.

Olkaa niin hyvä!

Professori käy lasisilmiä pyyhkien istumaan. Herra professori! Kauan aikaa olen huomannut, että tyttäreni laihtui ja vaaleni päivä päivältä yhä enemmän. Hän yski, mutta kun sanoin sitä arveluttavaksi ja tahdoin lähettää teitä noutamaan, kielsi hän sen jyrkästi. Minä puolestani en tahtonut hänen nuorta sydäntään loukata. Eilis-iltana kävi hän myöhään illalla sulhasensa kanssa saattamassa kotiin erästä tuttavataan ja vilustui nähtävästi siellä matkalla, vaikka hän senkin kieltää. Olkaa nyt hyvä, herra professori, ottakaa tarkka selko hänen tilastaan. Minä pyydän!

PROFESSORI.

Jaha! Missä hän on?

HARTIN.

Täällä viereisessä huoneessa.

Menevät oikealle. Hetken äänettömyys.

III:s KOHTAUS.

Sillman yksin.

SILLMAN.

Tulee hiipien sisään vasemmalta.

Onneksi oli ovi auki! Voin nyt sen tänne jättää kenenkään huomaamatta.

Panee sikarikotelon pienelle pöydälle.

Kas noin! Mitä sillä kuitenkaan tekisin, kun nimikin on kannessa. – Ja hyvä se olikin! – Uh, nyt siitä on päästy.

Menee. Hetkisen päästä soi kello.

IV:s KOHTAUS.

Palvelustyttö, Gryhling.

Palvelustyttö tulee takimmaisesta ovesta, aikoo mennä avaamaan.

GRYHLING.

Tulee vastaan.

Ovi olikin auki.

Aikoo taputtaa poskelle.

Palvelustyttö työntää äkäisesti hänen kätensä, pyörähtää pois.

Se on tyttö, joka ei parane. Ei pääse millään pakanan kimppuun. Ei ole tuollainen tyhmä enkeli, jota voisi nenästä vetää. Tuntee kaikki metkut ja juonet. –

Lähestyy oveansa.

Mitä sillä työmiehellä lie ollut meidän korridoorissa tekemistä. Luiskahti niin pelokkaasti sivuitseni. Olisi pitänyt tuolta tytöltä kysyä, mutta eihän sen kanssa puheisin pääse. – Mutta olkoonpa minun puolestani!

V:s KOHTAUS.

Ahrén, Gryhling.

AHRÉN.

Tulee, panee hattunsa pikkupöydälle sikarikotelon päälle, lyö Gryhlingiä olalle.

No veli. Mitä kuuluu?

GRYHLING.

Eipä mitään.

AHRÉN.

Hiljaa.

Kuule, eikö täällä ole mitään skandaalia tapahtunut?

GRYHLING.

Täälläkö? Skandaalia?

AHRÉN.

No hyvä! Minä jo olin huolissani.

GRYHLING.

Mitä tarkoitat?

Ahrén kuuntelee oikealle vievän oven vieressä.

Ailin sanovat sairaaksi.

AHRÉN.

Hm! Hän ei ole siis mitään puhunut.

GRYHLING.

Onko jotakin tapahtunut sitten? –

AHRÉN.

No, niitten akkain kanssa ei osaa kyllin varovainen olla. – Kuka se siellä heidän luonaan on?

GRYHLING.

Ehkä lääkäri.

AHRÉN.

Se on mahdollista. – Mennäänpäs sinun kamariisi, niin kerron kaikki.

GRYHLING.

Tehdään niin.

AHRÉN.

Se likka oli siis niin viisas, ett’ei hiiskunut eukolle sanaakaan. – Saakelin hyvä asia.

Menevät.

VI:s KOHTAUS.

Hartin, Professori, Aili, sitten Ahrén.

Hartin ja Professori tulevat totisen näköisinä.

HARTIN.

No, herra professori? Kuinka on laita?

PROFESSORI.

Hm!

HARTIN.

Puhukaa Herran tähden.

Professori pudistaa päätään.

Mitä?

Aili tulee ovelle, nojaa käsiään pihtipuoliaisiin, kuuntelee.

PROFESSORI.

Olisi pitänyt minut ennen kutsua.

HARTIN.

Eihän toki vielä vaaraa ole?

PROFESSORI.

Vaaraako? On!

HARTIN.

Mitä sanotte! Onko hän arveluttavasti kipeä?

PROFESSORI.

Ei vielä arveluttavasti, mutta se voi siksi muuttua.

HARTIN.

Älkää Herran tähden.

PROFESSORI.

Se voi helposti muuttua keuhkotaudiksikin.

HARTIN.

Kuinka olisi se mahdollista? Olenhan minä koettanut pitää hänestä niin tarkkaa vaaria kuin suinkin, sekä lapsena ollessaan, että sen jälkeen kuin hän kihloihin joutui.

PROFESSORI.

Kirjoittaa reseptiä.

Onko hän kauan ollut kihloissa?

HARTIN.

Kolmatta vuotta!

PROFESSORI.

Vai niin. – Siinäpä se!

HARTIN.

Mitä tarkoitatte?

PROFESSORI.

Tyttärenne on kuumaverinen ja tunteellinen, hänen fysiikkansa ei ole parasta laatua. – Jos olisitte antaneet hänen heti naimisiin mennä, niin olisi hän nyt terve.

HARTIN.

Herra Jumala! Te saatatte minut epätoivoon!

PROFESSORI.

Joku suuri mielenliikutus on voinut myöskin lisätä heikkoutta.

HARTIN.

Mielenliikutusko? Missä olisi hän –?

PROFESSORI.

Matkustakaa ulkomaille, Nizaan tahi Korsikaan vielä paremmin. Se on paras keino parannukseen.

HARTIN.

No mutta –!

PROFESSORI.

Lähtekää hetipaikalla matkalle.

HARTIN.

Siitähän hän arvaisi heti kaikki.

PROFESSORI.

Hm!

HARTIN.

En tahdo sitä hänelle vielä ilmaista, puhumattakaan syystä hänen heikkouteensa. Se loukkaisi liiaksi hänen neitseellisyyttään.

Aili nyykäyttää ylenkatseellisella säälillä päätään, katoaa.

Voi surkeutta! Miksi en heti antanut heidän naimisiin mennä! Olisihan minulla, Jumala paratkoon, varoja ollut. Mutta enhän ole moisesta vaarasta kuullut puhuttavankaan!

Huokaa.

Vaan mikä kerran on tapahtunut, siihen täytynee mukaantua. Koetan kestää kaikki tyyni niin, ett’ei hän mitään huomaa. Tekeydyn niin iloiseksi kuin mahdollista ja koetan häntä huvitella kaikella tavoin.

Ahrén tulee.

PROFESSORI.

Jaa, minun pitää nyt lähteä. Ottakoon näitä kahdesti päivässä.

AHRÉN.

Hyvä päivä, äiti!

PROFESSORI.

No hyvästi nyt vaan!

Lähtee, ottaa Ahrénin hatun.

AHRÉN.

Suokaa anteeksi.

Ottaa hattunsa.

Tämä on minun. – Kas, kenen tuo on?

Ottaa pöydältä sikarikotelon.

HARTIN.

Mitä ihmettä! Tämähän on Kaarlon kadonnut –

Menee professorin perässä eteiseen.

VII:s KOHTAUS.

Ahrén, Hartin.

AHRÉN.

Olisiko tyttö todellakin kipeä? Sepä olisi minulle täräys! Mutta pidä kiinni, Ahrén, saaliistasi. Toista samallaista ei ole tarjona. Tänä keväänä pitää häät toimeen saada viimeistään.

HARTIN.

Tulee takaisin.

Vilhelm-parka. Koeta kestää ikävä uutinen.

AHRÉN.

Mitä nyt?

HARTIN.

Aili on sairas!

AHRÉN.

Herra Jumala!

HARTIN.

Ja kamalinta on, että professori luulee syyksi tautiin sen, että olette olleet liian kauan kihloissa.

AHRÉN.

Sitä olen minäkin jo ajatellut.

HARTIN.

Etkä ole minulle mitään sanonut.

AHRÉN.

Kuinka olisin voinut sellaista? – Mutta nytpä voimmekin jo häämme viettää, sillä nyt olen päässyt kanslistiksi.

HARTIN.

Oletko? No, toivotan onnea! Niin! Se on parasta! Te vietätte häät ja sitten yhdessä matkustamme ulkomaille. Eikö niin?

AHRÉN.

Jos te tahdotte vaan!

HARTIN.

Sinä olet saavuttanut siinä määrin minun luottamukseni ja kunnioitukseni, että uskallan haltuusi ainoan tyttäreni uskoa, vaikka hän sairaskin on. Sinä kykenet häntä paremmin hoitamaan kuin minä.

AHRÉN.

Enhän toki! Mutta parastani tahdon kuitenkin koettaa.

HARTIN.

Minä lahjoitan teille tämän huvilan jä jään luoksenne sitten asumaan. Eikö niin?

AHRÉN.

Suutelee hänen kättään.

Te olette liian hyvä!

Itsekseen.

Nyt ei karhut peloita enää.

HARTIN.

Mutta Ailille emme anna viittaustakaan vaarasta.

AHRÉN.

Parasta on!

VII:s KOHTAUS.

Edelliset, Aili, sitten Gryhling.

AILI.

Tulee.

Oo, arvoisa sulhonikin täällä!

AHRÉN.

Aikoo lähestyä.

Hyvä päivä!

AILI.

Katkerasti hymyillen.

Älä tule lähelleni. – Minä olen kipeä. – Se voisi tarttua.

AHRÉN.

Mitä vielä. Ei se vaarallista ole.

AILI.

Hm!

HARTIN.

Toivota onnea Vilhelmille. Hän on nyt vakinainen kanslisti.

AILI.

Kylmästi.

Vai niin!

AHRÉN.

Nyt voimme pian häät viettää. Vihdoin saapuu onnemme kesä.

AILI.

Katkerasti.

Takatalvi!

HARTIN.

Kun nyt vaan varovainen olet ja iloinen, niin kyllä kaikki vielä hyvin käy.

AILI.

Niin, kyllä minä aion olla iloinen. Saatpa nähdä, kuinka minä kesällä soutelen uudessa veneessäni, lauleskelen lempilauluani. Olen keksinyt sille uudet sanatkin.

Laulaa pianolla säestäen.

”Voi kuin suloista oisi kuolla silloin,

Kun mieli raitis, nuori vielä on.

Sais lainehilla lauleskella illoin

Ja olla neitosena Vellamon.

     Suloista ois,

     Jos kuolla vois.

     Suloista ois,

     Jos nuorra kuolla vois.

Oi ystäväni siellä lainehilla,

Kuin onnellisna siellä oisinkaan.

Te sallittenhan Ailin sinne tulla?

Hän yhtyy teidän kanssa laulamaan:

     Suloista ois,

     Jos kuolla vois.

     Suloista ois,

     Jos nuorra kuolla vois.”

HARTIN.

Liikutettuna.

Miksikä noin surullista! Aivan kuin haudan partaalla oisit.

Teeskennellyllä iloisuudella.

Sinun pitää laulaa jotakin iloisempaa. Se virkistää, elähyttää sinua.

Soittaa kelloa.

Kuinka saisimme tänään jotakin hupaista toimeen?

Palvelustyttö tulee.

Kutsu luutnantti tänne!

Palvelustyttö menee oikealle.

AILI.

Äiti, minä tahtoisin viettää tänään pienet kemut.

HARTIN.

Olkoon menneeksi. Sinä saat tänään olla emäntänä, saat määrätä kaikki mielesi mukaan.

AILI.

Saanko? Kiitoksia!

Palvelustyttö tulee.

Tuoppas kaksi pulloa sampanjaa.

GRYHLING.

Tulee. Itsekseen.

Ash, mitä he nyt minusta taasen!

AILI.

Kuule, eno, tänään vietämme hupaisen päivän. Mutta miksi olet sinä noin synkän näköinen?

Silittää poskelle.

Kun kerran saisin selville, mistä nuo synkät pilvet sinun otsallesi nousevat.

GRYHLING.

Suutelee Ailia otsalle.

Maailmassa on niin paljon salaisuuksia.

Käypi veltosti istumaan kiikkutuoliin.

AILI.

Mutta missä ne Karhit viipyvät?

AHRÉN.

Tyytymättömänä.

Tulevatko he tänne?

AILI.

Lyhyesti.

Tulevat!

Kello soi.

Kas, siinä he ovatkin.

Menee avaamaan.

HARTIN.

Mistä hän niin äkkiä iloiseksi tuli?

AHRÉN.

Niin! Mistä muutos?

IX:s KOHTAUS.

Edelliset, Ulla.

AILI.

Tulee takaperin takaisin.

Käykää sisään vaan.

ULLA.

Tulee nöyrästi kumarrellen.

Suokaa anteeksi, että –

HARTIN.

Vai niin! Mitä matamilla on asiata?

AILI.

Ettekö te ole sen Emman äiti, joka –

ULLA.

Niin, armollinen neiti. Antakaa anteeksi. –

AILI.

Mitä vielä. Painakaa puuta. Te näytätte niin kärsivältä.

ULLA.

Onhan sitä, Jumala paratkoon, tässä maailmassa kärsimyksiä.

HARTIN.

Niin todellakin! Minulla on teille lohdutus, matami.

Gryhlingiin kääntyen.

Sinäkö, Kaarlo, tämän sikarikotelosi –

GRYHLING.

Mistä olet sen löytänyt?

AHRÉN.

Tuossa pikkupöydällä se oli äsken.

GRYHLING.

Sepä kummallista!

HARTIN.

Ullalle.

Tyttärenne ei siis ainakaan sitä varastanut, olkoon sitten vaikka ihmeen kautta tänne joutunut.

GRYHLING.

Kotiin tullessani kohtasin äsken korridoorissa salaperäisen näköisen miehen, ja tuo ovi oli auki. –

AILI.

Näettekö nyt? Enkö minä sanonut, ett’ei Emma voinut olla varas.

ULLA.

No Jumalan kiitos! Hän ei siis ainakaan ollut varas. Jospa siinä olisikin kaikki!

AILI.

Onko siis muutakin hänelle tapahtunut?

ULLA.

On, Jumala paratkoon!

HARTIN.

Rauhattomana.

Miksi rasitat häntä kysymyksilläsi?

ULLA.

Ei neiti minua laisinkaan rasita. Tuntuu päinvastoin niin hyvältä kuulla tällaisen enkelin ääntä. Sellaiseksi tahdoin minäkin tyttäreni kasvattaa, mutta –

AILI.

Mutta?

ULLA.

Te ette siis tiedä ollenkaan, kuinka Emman on käynyt?

AILI.

En!

ULLA.

No, eihän teidän tarvitsekaan sellaista tietää.

AILI.

No, mutta kun minä pyydän.

ULLA.

Te olette niin nuori ja viaton. Ette te sellaisia saa oppia tietämään.

AILI.

Ei löydy mitään niin pahaa, ettei sitä tietää saisi!

ULLA.

No, jos tahdotte.

Katsoo Hartiniin kysyvästi.

Hän menetti kunniansa, tulevaisuutensa, kaikki. –

AILI.

Kuinka?

ULLA.

No, hän – lankesi.

AILI.

Lankesi? Sai lapsenko?

Katsoo äitiinsä.

Vai niin!

Kello soi.

Karhit tulevat!

Menee avaamaan.

X:s KOHTAUS.

Edelliset, Helli, Karhi.

Aili ja Helli tulevat ensin.

AILI.

Ja minä kun odotin.

HELLI.

Aili-parka! Miltä sinä näytät!

AILI.

Ei tee mitään. Kunhan te tulitte vaan. Sinä olet sen terveempi.

KARHI.

Tulee, tervehtii kohteliaasti, mutta kylmästi.

Minä pyydän lupaa ilmoittaakseni, että tuolla ulkopuolella odottaa kaksi henkilöä, joilla olisi tälle perheelle tärkeätä asiaa. Sallitaanko heidän tulla sisään?

AILI.

Kaikki ovat meille tänään tervetulleita!

Karhi menee vasemmalle.

ULLA.

Minä tahdoin vaan kysyä vähän tyttärestäni; ehkä tahdotte, että nyt lähden ja tulen toisen kerran?

AILI.

Ei, ei, olkaa täällä vaan.

Karhi tulee, hänen perässään Emma ja Kaski.

XI:s KOHTAUS.

Edelliset, Emma, Kaski.

ULLA.

Tyttäreni!

EMMA.

Rakas äitini!

Syleilevät.

ULLA.

Voi kuinka olen sinua kaivannut. Väärin tein sinua kohtaan. Syyttä sinua varkaudesta syytettiin – Miksi jätin sinut oman onnesi nojaan silloin, kun enimmin apua tarvitsit? – Anna minulle anteeksi.

EMMA.

Minähän sinua vastaan olen rikkonut. Miksi en tullut heti luoksesi, tunnustanut kaikki ja pyytänyt anteeksi? Ethän olisi minua silloin luotasi työntänyt.

ULLA.

En, en! Yhdessä olisimme sitten kestäneet kaikki.

EMMA.

En luullut sinun voivan rikostani anteeksi antaa.

AILI.

Liikutettuna.

Voi kuinka hyvin minä ymmärrän tuon. Mitä olisin minä tehnyt, jos olisin samallaiseen tilaan joutunut? Mitä olisin minä, äiti, tehnyt?

Hartin seisoo jäykkänä, äänettömänä.

Onko meidän välimme sellainen ollut, että olisin sinulle kaikki tunnustaa voinut? Ei! Sitä en koskaan olisi tehnyt! Tässä on kaksi saman kohtalon alaista, saman kasvatuksen uhria. Emma ja minä.

HARTIN.

Mitä puhut sinä Herran tähden?

AILI.

Emmalle.

Sinä sait siis lapsen?

EMMA.

Niin!

AILI.

Tytönkö vai pojan?

EMMA.

Kauniin sinisilmäisen pojan.

AILI.

Missä on se nyt?

EMMA.

Huokaa.

Annoin erään armeliaan vaimon huostaan.

AILI.

Kenenkä?

EMMA.

En tiedä hänen nimeään.

AILI.

Etkö tiedä hänen nimeään?

EMMA.

Se asioitsija, jota Lapsimuoriksi kutsutaan, toimitti sen erään toisen huostaan.

ULLA.

Herra Jumala! Voi lapsi-parkaa!

AILI.

Löytyykö sellaisia asioitsijoita?

ULLA.

Löytyy, Jumala paratkoon! Kauheita laitoksia! He ottavat kovaonnisten lapsia toimittaakseen ne kelpo maksua vastaan hyvään säilöön – sydämettömien nylkyrien käsiin, joitten luona ne kurjassa hoidossa tavallisesti kituvat kuoliaiksi.

AILI.

Mitä kuulen! Ja sellaisten asioitsijain annetaan rankaisematta jatkaa tointaan.

KARHI.

Yhteiskunnassamme on, kuten näet, varjopuoliakin.

AILI.

Voi kauheata! Eikö sinulla enää ollut mitään muuta keinoa?

EMMA.

Äitini hylkäämänä, ei mitään!

ULLA.

Mutta ken oli lapsen isä?

AILI.

Niin! Kuka on lapsen isä?

EMMA.

Katsoo uhkaavasti Gryhlingiin.

Sitä minä tulinkin sanomaan.

Osoittaa Gryhlingiä.

Tuossa on lapseni isä, elämäni onnen murtaja! Hän minut humalaan juotti, petti ja sai sitten säälimättömiin kouriinsa.

Yleinen hämmästys.

GRYHLING.

Minä! Kuinka uskallat?

EMMA.

Siksi, ett’en pelkää enää uhkauksiasi. Valallani voin vahvistaa, että tuo, juuri tuo minun, puhtaan, kokemattoman tytön kunnian kavalasti ryöväsi.

GRYHLING.

Älkää uskoko häntä. Hän valehtelee! Minäkin, voin valallani vannoa itseni syyttömäksi.

Ivallisesti.

Kumpaa meistä uskotaan!

AILI.

Ketä pitää minun uskoman? Yhtä varma olen Emman viattomuudesta kuin kelpo enoni rehellisyydestä.

KARHI.

Minä säälin sinua, Aili-parka, mutta totuuden pitää julki tulla. Minä voin todistaa, että Emman syytös on oikea. Olen itse omin korvin kuullut Gryhlingin tunnustavan sen, puhuessaan Emman kanssa puutarhassa tuolla viime syksynä Ailin syntymäpäivänä juuri. Maksoipa hän Emmalle rahasummankin, hänen kunniansa korvaukseksi.

EMMA.

Kunnianiko korvaukseksi! Ei suinkaan. Hänen lapsensa varalle sen otin.

AILI.

Hoipertaa taaksepäin.

Silmäni pimenevät. Olen kuullut liian paljon yht’aikaa.

HARTIN.

Valittaa.

Sellainen konnako olet, kurja veljeni? Saatoit, tahrata tällä tavoin kunniallisen nimeni!

Gryhling istuu masentuneena nurkassa tuolilla.

AILI.

Ponnistaen voimiansa, tyynesti.

Tälläinenkö siis tämä yhteiskuntamme, niin kurjan kurja? – Ja minulle on sitä niin valoisaksi, onnelliseksi kuvailtu. Silmäni ovat auenneet. – Näen sen syvimpiin lomiin asti. Ei löydy täällä siis ketään enää, johon luottaa voisi. Enonikin, jota niin rehellisenä miehenä olen pitänyt! – Oo, kuinka kauhea on isku! Viime aikoina on minusta tuntunut, kuin olisi koristus, pylväs toisensa jälkeen, pudonnut pirstaleiksi yhteiskunta-rakennuksestamme; eilen rupesi se kokonaan huojumaan ja romahti nyt kerrassaan yhteen kurjaan läjään, minä, me kaikki sen mukana.

AHRÉN.

Aili-kulta! Älä anna sen niin kovasti mieltäsi järkyttää. Ei tuo niin kauhea asia ole, kuin se näyttää. –

AILI.

Vaikene, sinä kurja mies!

HARTIN.

Aili, Herran tähden!

AILI.

Tempaa sormestaan sormuksen, viskaa sen Ahrénin jalkojen juureen.

Tuossa on sormuksesi! Tässä on minun omani, jonka sinulle annoin ikuisen liiton vahvikkeeksi.

Katkerasti.

Jalkavaimoltasi tämän eilen sain.

Ahrén hämmästyy, aikoo puhua, lähtee kiireesti pois.

HARTIN.

Jumalani! Tätä vielä puuttui!

Heittäytyy sohvaan.

AILI.

Voi teitä äidit, voi! Miksi revitte nuorta sydäntäni näin! Miksi kaikki näin odottamatta, yht’aikaa!

HARTIN.

Kohottaa päätään, rukoillen.

Koeta tyyntyä, armahani. Jumala tahtoo koetella meitä! Pitää tyynesti ottaa vastaan tällaiset iskut.

AILI.

Sen olisit ennen voinut sanoa. Miksi et ole minua opettanut maailmaa tuntemaan sellaisena, kuin se on? Silloin voisin tyynesti katsoa sen varjopuoliakin. Mutta kun ennen vaan valoa katsella sain, pimentää odottamaton varjo silmiäni. Kaikki olet säästänyt viimeiseen hetkeen. Ja nyt hyökkäävät ne päälleni joka taholta kuni myrkylliset nuolet, saastuttaen minulta kaikki lapsuuteni muistot, elämäni onnen, tulevaisuuteni unelmat. En näe enää muuta kuin kurjan maailman, jossa ihmishaahmot pelokkaina, onnettomina hiipivät, joka hetki valmiina uutta kovaa kokemaan. – Niin! Minä en ole kasvatettu tässä maailmassa olemaan, siksi tahdonkin pois!

HARTIN.

Aili-kulta! Lakkaa jo!

AILI.

Minä olen tähän asti vaiennut, mutta nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. Minä lähden pois ja iloitsen siitä. Jos eläisin mielelläni ja minun täytyisi kuolla, kärsisin; jos kuolla tahtoisin, mutta en pois pääsisi, kärsisin myöskin. Onneksi sekä tahdon että pääsen täältä. Olen, näet, kasvatettu niin, että samalla kuin olen tullut tyytymättömäksi elämääni, olen myöskin taudin saanut.

HARTIN.

Mitä sinä nyt –

AILI.

Vielä kuolon partaalla ollessani tahdot minulta totuuden salata. Onneksi tiedän sen jo. Sinä pakoitit minut liian kauan kihloissa olemaan.

HARTIN.

Aili-kulta!

AILI.

Niin, niin! Älä koetakkaan minua harhateille viedä. Kihloihin mennessäni häntä rakastin ja vielä kauan sen jälkeenkin, mutta minkä enemmän sain hänen rinnoillaan uinua, minkä kauemmin sain nauttia tätä salonki-rakkautta, sen kauemmas hänestä vieraannuin. Kuinka usein tutkin itseäni, kuinka monta kertaa koetin ottaa selvää siitä madosta, joka rintaani jäyti, mutta se oli minulle mahdotonta. Sinulta en kysyä voinut. Se jäyti jäytämistään, kunnes parannus on myöhäistä ja nyt on minulla tauti. Vastaa, äiti, onko se totta?

HARTIN.

On, lapsi-parkani! Sairas olet, mutta vaarallista ei se suinkaan vielä ole. Älä kuoloa pelkää!

Palvelustyttö on tuonut sampanjaa, avannut pullot ja kaatanut laseihin.

AILI.

Muille.

Juokaa nyt minun maljani.

Ottaa lasin.

No, ettekö tahdo? Miksi seisotte siellä? Tulkaa lähemmäs. Ottakaa lasit itsellenne.

Palvelustytölle.

Jos lapset jo ovat tulleet, niin saata heidät tänne.

Kaikki paitsi Gryhling ovat ottaneet lasit.

Kas niin!

Kilistää.

Nyt on puheeni loppunut, äiti. Sinua en kuitenkaan ole syyttää tahtonut, sillä parastanihan sinä olet aina tarkoittanut, mutta kasvatusoppiasi moitin, ahdasmielistä yhteiskuntaamme, meidän oppineitamme, jotka eivät huomaa, mikä paino neitosia tukehduttaa; jotka eivät käsitä, kuinka nuori sydän kituu heidän ulkokullatun siveysoppinsa alla.

HARTIN.

Heittäytyy Ailin kaulaan.

Armas lapsukaiseni! Anna minulle anteeksi.

AILI.

Äiti-kulta. Nyt vasta olen tyttäresi!

Lapset tulevat.

Tuoss’ ovat ne, joitten kanssa tahdon viettää loput elämästäni. He ovat vielä vapaat yhteiskuntamme kirouksesta.

Hyväilee lapsia.

HARTIN.

Sano alottavasi heidän kanssaan uuden elämän.

– LOPPU. –