Aili: Kolmas näytös

Kolmas näytös.
Aili
Kirjoittanut Matti Kurikka

Puutarha, jonka vasemmalla puolen on huvila kukilla ympäröittyine verantoineen; perällä aita ja siinä portti; portin vasemmalla puolen kaivo; perällä näkyy meri; oikealla tuuheita koivuja.

I:n KOHTAUS.

Emma yksin.

EMMA.

Kastelee kukkia.

Kukka-parat. Jokainen teitä ihailee, jokainen osaa hyväkseen käyttää silloin, kun olette kauniita, tuoksuvia; mutta harva viitsii virkistää, lohduttaa, kun kuihtumaan rupeatte. – Niin uljaana seisoit sinäkin georgini vielä viikko sitten. – Tuossa nyt seisot surkastuneena, onnettomana, pää kallellaan. Hm! Kuinka omituinen tämä maailma. Samallainen kukkain kuin ihmistenkin kohtalo. Kukaan ei lohduta, kukaan ei tule avuksi. – – En voi muuta kuin itkeä vaan, itkeä itsekseni ja surra kurjaa kohtaloani. – Hän kävelee pää pystyssä, – iloitsee ehkä vaan konnantyönsä onnistumisesta. – – Niin, konnantyön! Kuinka saatoin minä kokematon tyttö niin varoillani olla. – Hän sokasi minut ja vei mukanaan. – Nyt aukenivat silmäni, mutta myöhään. – Kurja! Jättää nyt, kun juuri hänen apuansa tarvitsen, minut oman onneni nojaan. Oh jospa minulla voimaa olisi, kostaisinpa hänelle, kostaisin, että ikänsä minua muistaisi. – Mutta Jumalan sanassahan sanotaan: ”Ei ole kosto ihmisten vaan Jumalan.” Niin! Väärinhän se tosin olisi! – Mutta miksi hän sitten saattoi minut tähän onnettomuuteen? – Mitä on minun tehtävä? – Aili neiti, hän kyllä on auttavainen ja hyväsydämminen. – Kuinka hellästi hän noita lapsiparkoja kohtelee, syöttää ja vaatettaa. – Mutta enhän häntä voi alentaa tällaista kurjuutta kuulemaan. – Tänne en enää jää. Pois tahdon, pois jonnekin tuntemattomaan paikkaan, minne ei tuttavani ylönkatseelliset silmäykset ylety, mistä äitini ei minua löydä. Oo, äiti, äiti! Hyvin luulit tyttäresi kasvattaneesi. Varoitit minua kyllä seisomaan viettelijöitä vastaan, mutta miksi et opettanut minua tuntemaan vaaran suuruutta, miksi et sanonut, kuinka oli sitä vältettävä. Nyt sen kyllä tiedän, mutta myöhään, myöhään. Lähden stasrotinnan puheille kohta, tunnustan kaikki ja sitten lähden. Niin!

Heittää kannun kädestään.

Hän uhkasi kostaa minulle kamalasti, jos hänen nimensä tahraan. Hänen nimensä! – Mutta mitäpä pahempaa voisi hän enää minulle tehdä, kuin mitä on tapahtunut. Huolinko minä hänen uhkauksistaan. Enpä huolikaan.

Lähtee.

Mutta stasrotinna!

Seisattuu.

Hän on niin tunteellinen, arka tällaisia asioita kuulemaan. Joutuisihan hän epätoivoon. – Voi Jumalani! Tule minulle avuksi!

II:n KOHTAUS.

Edellinen, Kaski.

KASKI.

Tulee. Itsekseen.

Tuossa hän onkin!

Ääneen.

Hyvä päivä, Emma!

EMMA.

Säikähtäen.

Sinäkö se olet?

KASKI.

Katsoo hetken kysyvästi.

Emma, mikä sinulla on?

EMMA.

Mikäkö? – – Ei mikään!

KASKI.

Sinähän aivan kuin pelkäisit minua. Mitä on tapahtunut? Vai olisitko? –

EMMA.

Mitä?

KASKI.

Hm! Minä vaan ajattelin, että jos – –

EMMA.

Jos?

KASKI.

Tulin, näet, hyvästi jättämään. Lähden huomenna matkalle.

EMMA.

Minne?

KASKI.

Minä tässä eräänä päivänä kirjoitin Varkauteen kirjeen hakien koneenkäyttäjän paikkaa siellä tehtaassa. Eilen sain telegrammin, jotta saan tulla niin pian kuin vaan ennätän.

EMMA.

Hm!

KASKI.

Odottamattapa toteutui toiveeni.

EMMA.

Niin näkyy.

KASKI.

Emma. Mitä me tässä suotta kiertelemme. Sano suoraan, mikä sinua vaivaa. Minulle voit, jos kelle, sydämmesi avata.

Emma katselee äänetönnä maahan.

Oletko rakastunut? – Minä näen sen silmistäsi. – Minuunko? Keneenkäs muuhun!

EMMA.

Turhilla toiveilla petät itseäsi.

KASKI.

Mitä?

Itsekseen.

Toistako hän –

Ääneen.

Vai niin! Lähden siis! – Mutta ennen lähtöäni tahdon välimme kuitenkin selväksi tehdä. Sano suoraan, saanko toivoa sinua omakseni, vai enkö.

EMMA.

Itsekseen.

Poika-parka! Totuutta en sinulle voi sanoa, pettää en sua voi.

KASKI.

Vastaa, tahdotko tulla vaimokseni, vai et!

EMMA.

En, en voi!

KASKI.

Masentuneena.

Siis turhia toiveeni kaikki, petollista sinun ystävyytesi.

EMMA.

Älä tuomitse minua väärin. En minä – –

KASKI.

Ei ole tarvis mitään selityksiä enää. Vaimokseni et tahdo tulla, siinä tarpeeksi. Nyt lähden.

Aikoo lähteä.

EMMA.

Minä en voi! – Mutta odotahan.

KASKI.

Mitä!

Seisattuu.

EMMA.

Jos keväällä palaat tänne, niin selitän sulle kaikki. Toivokaamme siksi.

KASKI.

Keväälläkö? Miksi ei yhtä hyvin nyt?

EMMA.

Nyt en voi!

KASKI.

No! – Kummalliseen epätietoisuuteen minut jätät, mutta minä toivon kuitenkin ja palaan keväällä vastausta saamaan.

EMMA.

Voi hyvin!

KASKI.

Hyvästi!

Antaa kättä, menee.

EMMA.

Poika-parka!

Käy itkemään. Menee talon taakse.

III:s KOHTAUS.

Juho, hänen vaimonsa.

JUHO.

Hoipertelee pullo kädessä tuolla puolen aitaa, laulaa.

Mitä minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla.

VAIMO.

Tulee perässä.

Juho, tule nyt kotiin!

JUHO.

Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?

VAIMO.

Etkö sinä häpee tuolla tavoin – ja vielä keskellä päivää. Ajattelehan, että poikasikin jo rupeaa ymmärtämään.

JUHO.

Mene hitoille, akka!

Vaimo tempaa pullon hänen kädestään.

JUHO.

Vai sinä uskallat. – Annatkos tänne.

Väistyvät oikealle takasin.

IV:s KOHTAUS.

Aili yksin.

AILI.

Tulee.

Kas niin! Nyt siis 19 vuoden vanha. Niin vanha ja kuitenkin näin keskenkasvuinen. Olenhan kuni koulutyttö, hapuroin sinne tänne, enkä kuitenkaan selville pääse, rauhaa saa. – Ennen syytin vaan vapauden puutetta, nyt huomaan, että itsessäni on salaisuus, joka vapauttani kahlehtii. Tuntuu aivan kuin salainen mato jäytäisi voimiani, enkä kuitenkaan saa selville, mitä se on. – – Vapauden puute ei sitä yksistään tee. – Jotain muuta se on. – Mitä? Sen tulevaisuus selittäköön. – Helppo ei vaan tämä taistelu ole. Jospa edes olisin kyllin voimakas äitiäni vastustamaan, mutta en voi sitäkään. Eilen sen jo näin. – Ah, kuinka mieleni olisi tehnyt nousta äitiäni vastaan, mutta sitä en voinut. – No, ehkä se parasta olikin. – Eihän se kerrassaan voikaan käydä. – Mutta Vilhelmiä kohtaan aion olla ankara. – – Koettakoonpa hän vaan enää minua tyhmän lapsen tavoin kohdella. – Mutta tuo ihmeellinen taikakeino, jolla hän minut valtaansa aina saa. – En mene enää hänen syliinsä, en anna hänen painaa enää itseäni rintaansa vasten. – Sillä hän minulta aina tahdon voiman viepi. – Kummallista, ettei vieraita näy. – Saapas nähdä, minkä lahjan Vilhelm taasen tuopi. – Tietysti jonkun tarpeettoman korukapineen. – Ja äitini hän antoi tietysti omansa – kaksi tusinaa hopealusikoita, niin, ja kultakantisen raamatun. Enon rohkeus minua kummastuttaa. Antaa alastoman naisen kuvan, Takasen Ainon. – Kyllähän sen äidin teki mieli jotain sanoa, mutta ei kehdannut. –

Pilkallisesti.

Onhan se kauheata, – alastoman naisen kuva!

Vakavasti.

Jos olisi miehen edes, se nyt ehkä oudolta tuntuisi!

V:s KOHTAUS.

Edellinen, Sirkku, Matti, Jukka ja Elli tulevat.

AILI.

No, pikku-lintuseni!

SIRKKU.

Me tulemme onnea toivottamaan Aili-tädille.

AILI.

Riemuitsee.

Vai niin! No olettepa te kilttiä. – Mutta mitä toitte minulle syntymäpäivälahjaksi.

SIRKKU.

Ujosti.

Tässä!

Tarjoaa pienen omatekoisen neulatyynyn.

Mutta se on niin huono.

AILI.

Ei suinkaan. Kas vaan! Kiitoksia.

Suutelee Sirkkua.

MATTI.

Minä toin hevosen!

AILI.

Hevosenko. – Katsoppas vaan, kuinka uljaan hevosen. – Itsekö sen teit?

MATTI.

Minä!

AILI.

No, tällä minä rupean ajelemaan. No, mutta Jukka sitten.

Jukka seisoo ujona.

SIRKKU.

Jukalla ei ollut mitään tuotavaa. –

AILI.

Niin, niin. Hän onkin pieni vielä. – – Suutelee Jukkaa.

Ja pikku Elli sitten?

Elli tulee suutelemaan.

Suukkosenko? Se oli oikein –

Nauraa tyytyväisenä.

No, menkää nyt kyökkiin ja sanokaa Emmalle, että minä käskin teille kahvia antamaan.

SIRKKU.

Kiitoksia.

Lapset menevät.

VI:s KOHTAUS.

Aili, Hartin.

HARTIN.

Tulee verannalle, näkee lasten menevän.

No, Aili! – Minne ne lapset niin pian läksivät?

AILI.

Minä lähetin heidät kahvia juomaan.

HARTIN.

Vai niin. No, no! – – Onko tuo nyt sinusta todellakin hauskaa hyväillä alinomaa noita?

AILI.

Miksi sitä kysyt? Olenhan sen monta kertaa jo sanonut.

HARTIN.

Minusta sinä vaan liian paljon niitä ajattelet. – Olet ruvennut laiminlyömään soittotuntejasi ja – –

AILI.

Kuuleppas nyt, äiti, mitä aion!

HARTIN.

No, mitä nyt taas?

AILI.

Minä aion ruveta käymään filosofiian luennoilla yliopistossa. –

HARTIN.

Hämmästyen.

Sinäkö? Älä nyt hulluttele!

AILI.

Siellä käy paljon muitakin nuoria naisia.

HARTIN.

Vaikka. – Mutta muista sinä asemasi. Ei siellä muut käy kuin tuollaiset, jotka tahtovat näyttää, kuinka korkealle he muka pyrkivät.

AILI.

Siinä erehdyt. Helli käy siellä myöskin. –

HARTIN.

Älä nyt anna hänen liian paljon itseesi vaikuttaa... Hän on aivan toista lajia kuin sinä. – Ja sitten on hän terve punakka tyttö, kun sinun laihtumisesi sitä vastoin alkaa yhä enemmän minua huolestuttaa. Se on rasittavaa istua tuntikausia siellä liikkumatta yhdellä paikalla. Et sinä sitä kestä. Ja Vilhelm sitten! Mitä hän sanoisi?

AILI.

Ole huoletta – Eihän toki siellä mitään epäsiveellistä opeteta –

HARTIN.

Itsekseen.

Kyllä valitsit hyvän tilaisuuden, veitikka!

Menee takasin.

AILI.

Ei mitään vastausta.

VII:s KOHTAUS.

Aili, Helli.

HELLI.

Tulee.

Aili! Siinähän sinä oletkin. Hyvä että sinut täällä jo tapasin. Minulla on sinulle suuri salaisuus, – Ai, niin! Minä nyt olen sellainen hätäkello. Toivotan onnea. Elä kauan ja tule onnelliseksi. Tässä olisi pieni muisti!

Antaa onnentoivotuskortin.

AILI.

Ai kuinka kaunis! Kas, runonpätkäkin. Omaa tekoako?

HELLI.

Ei, Erkoltahan sen lainasin.

AILI.

Lukee.

Häkkilintu.

Lintu pyrähtelee häkissään.

No, jos koetteeksi päästetään – – –

Tuoss’ on auki akkuna – he heijaa!

Siitä lintu ulko-ilmaan leijaa.

Linda itkee: ”nyt sen surma vie!”

Lintu laulaa: ”tääll’ on auki tie!

Vaivun varhemmin tai myöhemmin,

Lauluni on vapaa kuitenkin.”

Linda tuntee jotain kaipausta,

Kaipausta, rinnan ahdistusta.

”Siivet kun on lentokuntoiset,

Vapahina leijaa lintuset.

”Vaarallista!” mulle huudetaan,

Itse kun vaan ajattelenkaan,

Tuhat veruketta, pahaa paulaa

Turhan luulon rautalangat laulaa.”

HELLI.

Kuuleppas nyt, Aili.

AILI.

Niin, sinähän aioit jotakin sanoa.

HELLI.

Minä tahdon kysyä sinulta neuvoa.

AILI.

Minultako? No?

HELLI.

Näetkös, kun me eilen täällä teillä jäimme saliin kahden kesken Karhin kanssa, niin tunnusti hän minulle rakkautensa.

AILI.

Mitä kummaa siinä oli? Suostuit tietysti?

HELLI.

Mihin?

AILI.

No, mutta mitä sinä ajattelet?

HELLI.

Minä en ymmärrä sinua.

AILI.

Annoitko sinä hänelle suostumuksesi.

HELLI.

Siihen tunnustukseenko?

AILI.

Herranen aika! Olenko nyt minä tyhmä vai sinäkö? – Rupesitko hänen morsiamekseen? jos nyt tahdot niin suoraa kysymystä.

HELLI.

Morsiamekseen? En! – Katso ei hän muuta kuin ilmoitti minua rakastavansa, ei mitään muuta –

AILI.

No, eikö hän kosinut sitten laisinkaan?

HELLI.

Sepä se juuri olikin, ettei hän kosinut.

AILI.

No, mitä kummaa se sitten oli?

HELLI.

Hän saattoi minut eilen vielä kotiinkin täältä, mutta ei puhunut enää siitä sanaakaan.

AILI.

Mitä kummaa se on?

HELLI.

Hän on niin ajatteleva mies, ett’ei hän yksinkertaisuudessa sitä tehnyt.

AILI.

En ole tuollaista tapausta koskaan kuullut tahi lukenut.

HELLI.

Minä ajattelin, että jos hän ei muuta tahtonutkaan kuin rehellisesti tunnustaa tunteensa, kuten hän itse silloin sanoikin. Ehk’ei tahdo sitoa minua itseensä, kun ei hänellä ole varoja tarpeeksi.

AILI.

Niinkö paljon on sitten hänen sanoillaan merkitystä? – Väittihän hän eilen juuri, että –

HELLI.

Niin, hän puhuikin kihlautuneista silloin. Mutta ehkä hän siksi ei vielä tahdo kihloihinkaan mennä.

AILI.

Jos hän kerran sinua rakastaa, niin kuinka voisi hän olla tahtomatta kihloihin?

HELLI.

Sen enemmän kun minä lemmin häntä.

AILI.

Sen kyllä arvasin. – No, mitä aiot tehdä?

HELLI.

Tiedätkö, mitä ajattelen!

AILI.

No!

HELLI.

Kun hän kerran rakkautensa minulle tunnusti, niin eikö ole aivan luonnollista, että minä puolestani teen samoin.

AILI.

Hm. Kyllähän se hyvin somaa olisi.

HELLI.

Mutta minulla ei liioin ole varoja. Voinko minäkään kosia?

AILI.

Arveletko siis, että sillä on oikeus kosia, jolla varoja on?

HELLI.

Niin kai. Olisihan se luonnollista, että se, joka voi kodin perustaa, mennä takuusen seurauksista, pyytää toista aviokumppanikseen.

AILI.

Tiedätkö, tuo ei ole hullumpaa. Mutta kovin emansipeeratulta se kuuluu.

HELLI.

Emansipatiooni on nykyajan naisen kunnia.

AILI.

Mutta kuinka käypi nyt, kun ei teillä kummallakaan varoja ole?

HELLI.

Siinäpä kysymys.

AILI.

No, mitä arvelet? Ilmaisetko hänelle?

HELLI.

Tuntuu niin kummalliselta.

AILI.

Tietysti pitää sinun se tehdä. Minulla ehk’ei olisi nykyjään ainakaan rohkeutta siihen, mutta tekisin minä sen, jos sinuna olisin.

HELLI.

Niin. Minä teen sen – vielä tänään.

AILI.

Saapas nähdä, mitä hän silloin tekee. Onko hänellä rohkeutta seurata mielipiteitään...

HELLI.

Minä olen ainakin valmis hänen rinnallaan vaikka mihin.

AILI.

Kuinka onnellinen sinä kuitenkin olet saadessasi miehen, joka niin täydellisesti vastaa toiveitasi. Minäkin tunnen itseni onnelliseksi, nähdessäni sinut onnellisena.

HELLI.

Aili! Sano minulle suoraan... Rakastatkohan sinä vaan sulhoasi?

AILI.

Toden totta, sitä en tiedä itsekään.

HELLI.

Etkö tiedä?

AILI.

Kihloihin mennessämme rakastin häntä. Hän olikin ainoa sivistynyt nuori mies, jonka kanssa sain useammin yhdessä olla, hän tuntui minusta niin oppineelta, hienolta. – Mutta nyt on tuo kaikki ruvennut jo tuntumaan ikävältä. Hänen oppinsa tuntuu yksipuoliselta ja hänen käytöksessään on jotakin outoa, niin, tekisipä mieleni sanoa teeskenneltyä, itserakasta. Tosin usein unohdan nuo hänen heikkoutensa ja voin vielä tuntea hänen rinnoillaan entistä onnellisuutta, mutta koetan sitäkin välttää. – Olen niin suuresti muuttunut. Hän on liian nöyrä, taipuu aina äitini tahdon alle. Minä tarvitsisin miehen, joka tempaisi minut sylissään avaraan maailmaan. Sellaista minä oikein rakastaa voisin. Mutta sellaista ei kohtalo ole minulle määrännyt. – Siksipä minä lakastun, kuihdunkin. Ainoastaan uusi, kiivas lempivirta suonissani voisi herättää vereni entiseen eloonsa. Nyt sykkii se sen verran vaan, että elossa pysyn.

HELLI.

Aili-parka. Sinä kärsit. Yhä enemmän kalpenevat kasvosi kyllä sitä hyvin todistavat. Minä olen todellakin huomannut jo kauan aikaa sinun ulkomuodossasikin väsymyksen jälkiä.

AILI.

Eikö totta?

HELLI.

Mutta miksi et pura kihlausta?

AILI.

Mitä sanotkaan. – Nytkö enää. – Ohhoh! Et tunne äitiäni. Hän on suuresti Vilhelmiin mieltynyt ja pitäisi sitä kunniattomana tekona. Ja Vilhelmikin rakastaa minua. – Niin! – Ei Helli-kulta. Ennen kärsin minä. Heille en tahdo sellaista surua tehdä.

HELLI.

Voi sinä puhdas, jalo sydän! – – No lähdetkö filosofiian luennoille? Huomenna on ensimmäinen.

AILI.

Lähdetään, lähdetään. Minä puhuin siitä juuri äidilleni. Ei hän siitä oikein pitänyt, mutta ei kieltänytkään.

VIII:s KOHTAUS.

Edelliset, Ahrén.

AHRÉN.

Tulee perältä, mies seuraa häntä kantaen jotain.

Hyvä päivä!

AILI.

Päivä!

AHRÉN.

Ottaa mieheltä esineen, mies lähtee.

Saan toivottaa onnea kainaloiselle kanalleni.

Suutelee.

Tässä olisi sinulle pieni – – –

AILI.

Mitä sinä taasen – – –

AHRÉN.

Tyytyväisenä.

Varovasti, armahani.

AILI.

Repäisee päällyksen.

Ai, ai sinua! Noin kallisarvoinen peili!

HELLI.

Katso, siinä on kirjoitus.

AILI.

Lukee.

”Kun poskillasi puna vielä rusottaa,

nuoruuden silmäsi kun säihkyy vielä tulta

niin elämätä sulhosi mi aina sulostaa,

jos tietää tahdot, kysy multa!

Ja ikä kirkkaan otsasi jos rypistää

ja silmäis loisteen huolet vievät sulta,

niin elämätä miehesi mi silloin virkistää,

jos tietää tahdot, kysy multa.”

HELLI.

Tehän runoilettekin.

AHRÉN.

Vähän kaikkea.

HELLI.

Itsekseen.

Tuon olen jostain muistikirjasta jo ennen lukenut.

AILI.

Runo on kyllä kaunis, mutta ei sinun olisi pitänyt näin kallista peiliä ostaa. Suotta rahojasi kulutat. – Onhan minulla ennestään peiliä tarpeeksi.

AHRÉN.

Loukkaantuneena.

Enhän minä koskaan oikein osaa valikoida.

AILI.

Älä nyt loukkaannu, kyllä minä tiedän, kuinka vaikea sinun on lahjaa valita, mutta siksipä olisit voinut jättää sen kokonaan ostamatta.

HELLI.

Itsekseen.

Ehkä jätän kahden heidät.

AHRÉN.

Sinä nyt vasta olet. Neiti Hiltunen, mitä te arvelette? – Olisinko minä voinut olla ostamatta mitään morsiamelleni hänen 19:nä syntymäpäivänään?

HELLI.

No aivan hyvin.

AHRÉN.

Hyvä teidän on niin sanoa nyt, mutta annas kun kihloissa olisitte – –

HELLI.

Luuletteko meitä naisia niin ahnaiksi lahjoille.

Menee.

IX:s KOHTAUS.

Aili, Ahrén.

AHRÉN.

Minua kummastuttaa suuresti sinun käytöksesi ja vieraan läsnäollessa vielä.

AILI.

Kas kuinka hellätunteinen sinä olet.

AHRÉN.

Vieläkö ivaat. Ennen olit aina iloinen ja kiitollinen, vaikka kuinka vähäpätöistä olisin tuonut.

AILI.

Se oli ennen.

AHRÉN.

Eilen näkyy muutos tapahtuneen.

AILI.

Jospa olisikin.

AHRÉN.

Aili kulta, älä nyt rupea taasen onneamme häiritsemään.

Aikoo syleillä.

AILI.

Peräytyy.

Kenessä syy?

AHRÉN.

Etkö rakasta minua enää?

AILI.

En sillä tavoin kuin ennen ainakaan.

AHRÉN.

Mitä! Etkö sillä tavoin kuin ennen?

AILI.

Tähän asti olen vaan tuntenut rakkauden velvollisuuksia, nyt olen oppinut myöskin sen oikeuksia käsittämään.

AHRÉN.

Mitä viisastelemista tämä nyt on. Onko nyt Karhi sinulle ampiaisia päähän pannut?

AILI.

Etkö ole odottanut minulta itseltäni niin paljon järkevyyttä? Kyllä olet hyvä. Olet nyt kaksi vuotta saanut vaan ottaa, ja kun nyt minä rupean sinulta jotakin vaatimaan, sanot sitä viisastelemiseksi.

AHRÉN.

Minäkö vaan ottaa. Enkö ole aina ollut sinua kohtaan, niinkuin sulhasen tulee, kohtelias ja ystävällinen, enkö ole aina muistanut syntymä- ja nimipäiviäsi. – Mutta mitä tässä turhia loruamme. Heitä nyt jo tuo ruma leikki!

AILI.

Vai leikkinä sinä tätä vaan pidät. Et ole tosiaan tottunut kanssani vakavista asioista puhumaan.

AHRÉN.

Rupeatko Nooraa näyttelemään?

AILI.

Ehkä!

AHRÉN.

Osh!

AILI.

Sanoppas oikein suoraan, millainen on sinun nais-ihanteesi.

AHRÉN.

Sen olen sinulle satoja kertoja sanonut.

AILI.

Siis sellainen kana, jommoinen äitini tahdosta olen saanut olla. Siinäpä se! Sinä et ole huomannutkaan, että minäkin kasvan, kehityn. Luulit voivasi pitää minua samallaisena lampaana elämäni läpi, jommoiseksi äitini oli minut kesyttänyt. Siinä erehdyit suuresti. –

AHRÉN.

Itsekseen.

Joko satatuhantiset rupeavat luisumaan käsistäni. Ei mar!

Ääneen.

No, ole sinä millainen tahansa. Sinä olet ja pysyt ihanteenani. Sinua minä rakastan, vaikk’et tahtoisikaan, vaikka millaiseksi muuttuisit.

AILI.

Mutta etkö pidä lukua laisinkaan siitä, voinko minä sinua rakastaa?

AHRÉN.

Kuinka voit sitä epäillä –

AILI.

Siinä tapauksessa pitää sinun myöskin muuttua.

AHRÉN.

No millaiseksi?

AILI.

Meidän pitää tulla avoimiksi, pitää ruveta puhumaan kaikista asioista niinkuin toverit, niinkuin naineet.

AHRÉN.

Sinä vaadit mahdottomia.

AILI.

En lainkaan.

AHRÉN.

Minä olen juuri enimmin oppinut ihailemaan tuota sinun neitseellistä viattomuuttasi, joka suurista silmistäsi välkkyy, sitä sielunpuhtautta, jota sinussa olen oppinut löytämään enemmän kuin kenessäkään muussa. Luuletko sinä nyt minun niin vaan luopuvan siitä? Luuletko voivani sen tahria ja kokonaan menettää?

AILI.

No, etkö voisi minua rakastaa enää silloin, kun viattomuuteni katoaisi?

AHRÉN.

Tämän sormuksen kautta! Totta tosiaan – sitä epäilen.

AILI.

No eikö sitten ole parasta, että ajoissa eroamme? Tahdotko antaa pois sormukseni?

AHRÉN.

Säikähtäen.

Miksi niin! Olethan sinä aivan –

AILI.

Luonnollistahan silloin on, ett’et naimisiin jouduttuamme voi minua rakastaa enää, sillä silloinhan tuo viattomuus, kuten itse olet sanonut, ainakin katoaa. –

AHRÉN.

Hämillään.

Niin! Älä sinä sekoita kahta asiaa toisiinsa. Silloin on aivan toista. –

AILI.

Aivan toista! Mitä sinä aina noin kautta rantain kuljeksit. Mikä ero on sitten silloin? Sano suoraan.

AHRÉN.

No, herranen aika. Sitähän en juuri voi tarkemmin ruveta selittämään. Jos rupeaisin vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi, selittämään kaikkia aviosäädyn salaisuuksia, niin pitäisi minun mennä niin pitkälle, ett’ei jäisi mitään, mikä meidät naineista eroittaisi.

AILI.

Sitäpä juuri vaadinkin.

AHRÉN.

Jospa nyt äitisi tämän keskustelun olisi kuullut, niin luulisi hän sinut hulluksi. – –

AILI.

Hän ja sinä, sinä ja hän.

AHRÉN.

Mutta lopetetaan tämä nyt ainakin tällä kertaa. Äitisi kai jo odottaa. Tule, kultaseni.

Hyväilee.

Eikö ole paljon hauskempi olla näin sovussa sentään.

AILI.

Huokaa ajatuksiin painuneena.

En minä tiedä todella, mitä ajattelisin.

Aikovat lähteä sisään.

Gryhling tulee puutarhan portista.

AHRÉN.

Tuolla tulee enosi. – Mene sinä sisään. Minulla on hänelle vähän asiata. – –

Aili menee verannalle ja sisään.

X:s KOHTAUS.

Ahrén, Gryhling.

AHRÉN.

Kuule, veli!

GRYHLING.

No!

Antavat kättä.

AHRÉN.

Veli hyvä. Minulle sattui tässä pieni sekoitus raha-asioissa. Aioin juuri mennä vekseliä lunastamaan, kun sain tiedon, että eräs takuu oli maksettava. Olen nyt joutunut pahaan pulaan. Olisi muuten saakelin ilkeätä, jos anoppimuori saisi vihiä raha-asioistani. – Hyväksythän sinä minulle vekselin.

GRYHLING.

Suurenko? –

AHRÉN.

Pienen vaan. Tuhannen markan.

GRYHLING.

No eiköhän tuota – – –

AHRÉN.

Lyö olalle.

Arvasinhan sen. – Kiitos vaan. Minun täytyy nyt rientää naisten luo. – Tulen sitten kamariisi, niin saat piirtää nimesi. –

Menee.

XI:s KOHTAUS.

Gryhling yksin.

GRYHLING.

Kun ei vaan ukko spekuleeraisikin enemmän eukon rahoja kuin tyttöä. – Hihhihhii! Sitähän minä jo ajattelin. – Mitäpä sitä nuori mies luopuisikaan vapaudestaan, joll’ei siitä mitään palkkaa saisi. – Ja aimo palkan tuo ukko saapi, sitä ei voi kieltää. – Vahinko vaan, että Aili – – no, kyllähän tuosta sillä voi siivo mies tulla, kunhan vaan veloistaan pääsee.

Aikoo mennä verannalle.

Siellä jo vieraita kuuluu olevan. – Menisinkö kyökin kautta. – Se tyttö siellä taasen. – Kiusallista! – Olisin antanut hänen ennen rauhassa olla! – Säälihän sitä nyt vähän on sentään. Hyvä tyttö sydämmeltään. – Mutta tehty on tehty. – Ja enhän minä häntä hoitamaan voi ruveta. – Tässä ruvetkoon omantunnon vaivoihin mokoman piikaletukan takia. – Saan vaan hänet näkyvistäni, niin kaikki hyvä. – Hiisi vieköön koko jutun! – – No, mitä tässä nyt enää sitä tuumailen. – Johan se on myöhäistäkin. Ei se sisareni kauan asiata viivyttele. Voisihan tuolle nyt juuri antaa jotain, jos jalomielinen tahtoisi olla, mutta tuskin se juuri sopiikaan. – Rupeaa vielä enemmän ahdistamaan.

Tuumailee rauhattomana kepillään maata hakaten.

Ash!

XII:s KOHTAUS.

Edellinen, Karhi, Emma.

KARHI.

Tulee aidan taakse. Itsekseen.

En tahdo tuota tavata. – Väistyn hetkeksi! Kun Ailin vaan kohtaan, ja Hellin – niin lähden. En menesty noitten muitten seurassa.

Menee sivulle puitten taakse.

EMMA.

Tulee ämpärin kanssa.

Luutnantti, yksi sana vielä.

GRYHLING.

Mitä sinulla on kanssani tekemistä.

EMMA.

Kysyn viimeisen kerran, tahdotko pelastaa minut häpeästä, lapsesi kurjuudesta?

GRYHLING.

Mitä sinä höpiset!

Aikoo mennä.

EMMA.

Siinä tapauksessa huudan koko maailmalle, mitä olet tehnyt, vedän sinut kanssani häpeään. –

GRYHLING.

Sinä uskallat! Koetahan! – Ja kenen luulet itseäsi uskovan? – Älä luulekaan voivasi nimeäni tahrata.

EMMA.

Raivostuen.

Sinun nimeäsi tahrata!

GRYHLING.

Eropassin olen sinulle muuten jo toimittanut ja sen aika hyvän. –

Viskaa rahakukkaron Emman jalkoihin.

Nyt on välimme kuitti! Koeta sitten kostaa, jos voit!

Menee.

KARHI.

Itsekseen.

Sepä vasta oli uutinen. Poistun hetkeksi.

Menee.

XIII:s KOHTAUS.

Emma yksin.

EMMA.

Ottaa rahakukkaron.

Teenkö väärin ottaessani tämän? En! Itselleni en sitä ota, vaan hänen lapselleen. – Kun en vaan tätä kadottaisi. En tahdo sitä avatakaan, ennenkuin lapselleni rahaa tarvitsen! Vai eropassin olet toimittanut, vai – – No, kunhan täältä pääsen. Hyvä sekin. – Ehkä voin kuitenkin peittää vielä kaikki, mutta joll’en voi, silloin – niin silloin heittäydyn mereen. – Sillä on kaikki autettu. – Uh! Minun ruumiini löydetään, tutkitaan, minusta itsemurhaajasta kirjoitetaan sanomalehtiin, kaikki minusta kammolla puhuvat, – äitini saapi sen tietää. Ei! Sitä en tee. Olisihan se kauhea rikos. En pääsisi edes siunattuun maahankaan, vaan jonnekin koiranraatojen sekaan. – Ja veisinhän hänet, tuon pienen syyttömän enkelin sinne mukanani. Kauheata! Ennen mitä tahansa! – Oh, jospa voisin äidilleni kaikki tunnustaa, mutta se on mahdotonta. Kuolisihan hän sille paikalle!

Ammentaa vettä.

XIV:s KOHTAUS.

Ulla, Emma.

ULLA.

Tulee portista Emman huomaamatta.

Kuinka viaton, puhdas hän on. Hukkaan ei ole mennyt työni, turhaan en ole hänen tähtensä Jumalaa rukoillut.

Ääneen.

Emma lapseni!

EMMA.

Kauhistuen.

Äitini!

ULLA.

Mikä sinua, tyttöseni, vaivaa?

EMMA.

Ei mikään. – Säikytit vaan minut. –

ULLA.

Jotain on tapahtunut. Ethän uskalla katsoa minua silmiinkään. –

Huokaa. Itsekseen.

Olisinko pettynyt. Ei. Se on mahdotonta!

Ääneen.

Tulin sinulle ilmoittamaan, että pikku veljesi on kovin kipeä.

EMMA.

Hajamielisesti.

Vai niin!

ULLA.

Pitäisi saada lääkäri ja lääkkeitä, mutta rahaa, ei ole.

Odottaa hetken vastausta.

Emma tuijottaa äänettömänä maahan.

Ajattelin, että ehkä sinä voisit – – saada rouvalta.

EMMA.

Olenhan saanut viime kuun palkkani jo.

ULLA.

Eiköhän hän antaisi tästä kuukaudesta edeltäkäsin? – Onhan hän hyvä ihminen. Ja jääthän sinä kuitenkin koko vuodeksi.

EMMA.

Tuskinpa!

ULLA.

Kuinka niin? Älä ole kevytmielinen, lapseni. Muista neuvoni: koeta aina olla tyytyväinen siihen, mitä sinulla on. – Parempi tulee itsestään sitten. Mistäpä voisitkaan paremman paikan saada?

EMMA.

Itsekseen.

Mitä hänelle sanoisin?

Ääneen.

Täällä on niin paha herra.

ULLA.

Eikö muuta! Älä ole milläsikään! Niitä on kaikkialla maailmassa. Täällä olet kuitenkin, sen verran kuin tunnen emäntääsi, hyvässä säilössä. Muista vaan, mitä olen sydämmeesi painanut, niin vältät kaikki loukkauskivet. Rukoile Herralta voimaa vastustamaan viekoituksia. Hän kyllä lapsistaan huolen pitää.

EMMA.

Itsekseen.

Äiti-parka!

XV:s KOHTAUS.

Edelliset, Hartin.

HARTIN.

Tulee verannalle.

Emma! Minne sinä taasen karkasit? Tiedäthän, että pitää olla aina saapuvilla, kun on vieraita.

ULLA.

Armollinen rouva stasrotinna. Suokaa anteeksi. Minun tähteni hän viivähti.

HARTIN.

Vai niin, tekö matami. – Olipa hyvä, että satuitte tulemaan. Mitä kuuluu?

ULLA.

Ei hyvää, armollinen rouva stasrotinna. – Poikani on kovin kipeänä.

HARTIN.

Vai niin! Pitää hankkia lääkäri.

ULLA.

Sitähän minä tänne tulinkin. Tahdoin pyytää teiltä vähän rahaa tyttäreni tämän kuun palkasta, mutta – –

HARTIN.

Minä säälin teitä, hyvä matami, mutta minun täytyy teille sanoa totuus. Emmaa olen tähän asti pitänyt rehellisenä tyttönä, mutta nyt täytyy minun katkeruudella ilmoittaa, että olen suuresti erehtynyt.

ULLA.

Mitä sanottekaan!

HARTIN.

Silloin, tällöin olen huomannut, että pieniä kappaleita on kadonnut, mutta kun sitä aina suuressa taloudessa tapahtuu, en ole siihen huomiotani kääntänyt, mutta nyt on tullut asia, josta minun täytyy hänen rehellisyyttään epäillä.

EMMA.

Minäkö?

HARTIN.

Veljeltäni on kadonnut kallisarvoinen hopeainen sikarikotelo.

ULLA.

Ja Emma olisi sen varastanut.

EMMA.

Se on valhe!

HARTIN.

Kukaan muu ei käy hänen kamarissaan kuin Emma! Siis on hän sen ottanut!

EMMA.

Nojautuu sanattomana kaivonkantta vasten. Itsekseen.

Tätä vielä puuttui! Oo sinä konna!

ULLA.

Voi kauheata! Niinkö suuresti olen minä erehtynyt. Näinkö sinä maksat minulle vaivani, hellyyteni. Voi sinä kurja raukka!

HARTIN.

Epäilen vielä pahempaakin, mutta sitä en tahdo sanoa. Se kyllä vielä ilmi tulee itsestään.

ULLA.

Kauheata, kauheata!

HARTIN.

Minä säälin teitä, matami. Saatte nyt tämän kuun palkan kokonaan ja viekää hänet sitten täältä jo tänä iltana. – En voi nähdä häntä silmissäni.

ULLA.

Menköön hän, minne tahtoo. Minä en hänestä enää välitä. – En tahdo hänen rahojaan. – Hyvästi, rouva stasrotinna. – Minä en tätä kestä. – Täytyy mennä kotiin peittämään häpeätäni. Hyvästi.

Menee.

HARTIN.

Mene nyt teetä laittamaan. Ei sinun kuitenkaan tarvitse yön selkään lähteä. Olet huomiseen asti.

Menee.

Emma nojaa äänetönnä hetken kaivoon, menee.

XVI:s KOHTAUS.

Helli, Karhi.

HELLI.

Tulee kirje kädessä.

Missä se Teuvo viipyy. Vai eikö hän tule eilisen loukkauksen tähden laisinkaan. – –

Käy istumaan verannan luo penkille.

Tämän saa hän lukea. Tehköön sitten, mitä tahtoo. – Hm! Sääli Aili-parkaa. – Niin jalo sydän tuollaisen miehen omana. – Teki niin mieleni sanoa hänelle, että tuo värssyn pätkä oli lainattu, mutta en tahtonut hänen sydäntään loukata. –

KARHI.

Tulee. Itsekseen.

Kas, tuollahan luullakseni Helli istuukin.

Tulee hiljaa Hellin luo, tempaa kirjeen hänen kädestään.

Mitä salaisuuksia!

HELLI.

Uh, kuinka säikähdin. –

KARHI.

Hyvä päivä!

HELLI.

Päivä, päivä, mutta anna pois kirjeeni!

KARHI.

Tuossa, tuossa. En minä niin raaka toki ole, että toisen kirjeen lukisin!

Tarjoaa kirjettä.

HELLI.

No lue, lue!

KARHI.

Katsoo kirjeesen, lukee.

”Teuvo!” Minullehan se on!

”Sanot olevasi uuden ajan ihminen, mutta aineellisista syistä koetat tukehduttaa syvimpiä tunteitasi. Mikä muu kuin varojen puute olisi estänyt sinua kuulemasta sydämmesi ääntä. Eikö sinulla ole rohkeutta liittää kohtaloasi toisen kohtaloon, jonka rinnassa samallaiset tunteet kuohuvat? Onhan käsitysten helpompi kamppailla saman asian edestä kuin yksitellen.

Helli.”

Sinä rakastat minua!

HELLI.

No enköhän!

KARHI.

Mutta ennenkuin kauemmas menemme, tahdon minä ilmaista heti, ett’en minä suinkaan vastaa niitä puhtauden vaatimuksia, joita nykyajan naiset miehille asettavat.

HELLI.

Oletko siis sinäkin –

KARHI.

Siihen saakka kuin en keneenkään yksityiseen naiseen ollut kiintynyt, en katsonut velvollisuudekseni vastustaa luonnollisia vaatimuksiani. Mutta heti kun sinuun miellyin, on se ollut suorastaan mahdotonta.

HELLI.

Nytkin ymmärrän sinua. Et ole minua etkä rakkauttasi vastaan rikkonut, olet siis puhdas.

KARHI.

Se oli oikein! Nyt käsitän täydellisesti, minkä aarteen sinussa olen löytänyt. Me olemme toisiamme varten.

Lyövät kättä.

XVII:s KOHTAUS.

Edelliset, Hartin, Aili, Ahrén.

Hartin, Aili ja Ahrén tulevat.

AHRÉN.

Mikä ”rendez-vous” täällä?

KARHI.

Voitte toivottaa onnea nuorelle parille!

AILI.

Hyppää Hellin kaulaan.

Helli-kulta.

AHRÉN.

Ivallisesti.

No nyt saamme kai pian häät.

KARHI.

Kolmen viikon päästä. Eikö niin, Helli?

HELLI.

Niin!

HARTIN.

Epäilevästi itsekseen.

Mitähän tuostakin tullee?