Aili: Toinen näytös

Toinen näytös.
Aili
Kirjoittanut Matti Kurikka

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vasemmalle vievän, takimaisen oven vieressä olevalle tuolille on heitetty päällysnuttu.

I:n KOHTAUS.

Aili yksin.

AILI.

Istuu kiikkutuolissa, kirja kädessä.

Kuka tätä viitsii lukea. Mokomaa löröä! Valitsee se äitikin aina viisaudessaan juuri sellaisia kirjoja, jotka minua ei enää huvita. Antaisi edes lukea kelpo kirjoja, kun ei tässä muullakaan saa aikaansa kulumaan. Kun katselee köyhiä, jotka hommaavat ja työtä tekevät leipänsä tähden, niin oikein kateeksi käypi; kun näkee nuorien miehien lukevan ja virkoihin pääsevän, en voi muuta kuin surra, ett’en ole mieheksi luotu. Miksi pitää meidän ylhäisten naisten näin työttöminä, aivan ilman mitään innostuttavaa tointa olla. Tuleehan rikkaus ja sivistys täten vaan kiroukseksi. – – Niin, niin! Kummallinen tämä maailma sentään on. Kaikellaisia kysymyksiä hyörii alinomaa kuni pyörteenä aivoissani. Jos vaikka keneltä kysyn, kaikki he vastaavat samalla tapaa: ”Ette te sellaisia asioita ymmärrä.” ”Te olette vielä liian nuori.” Miks’en minä ymmärtäisi niinkuin muutkin. Olenhan huomenna jo 19 vuotias. Mutta lapsi vielä kuitenkin. – Siksikö että olen naimaton neitonen. Jos olisin poika tahi rouva, en olisi enää lapsi. – – Äiti, äiti! Miksi tahdot sinä välttämättä minua lapsena pitää, vaikka en enää lapsi ole. Lapsena opetit minut jo täysi-ikäisten tavoin käyttäytymään! Nyt olen todella täysi-ikäinen, ja sinä tahdot minua lapsena pitää. Mikä ristiriitaisuus! – Kun minä kylven, et uskalla sisään tulla, sillä häveliäisyyteni, hienotunteisuuteni ei muka sitä salli. Minä omaa äitiäni häpeäisin! Niin! Ja kuitenkin on enon albumi täynnä alastomien naisten kuvia. Sitten vasta saan oppia noita heidän salaisuuksiansa tietämään, kun naimisiin pääsen. Niinhän he aina sanovat! Hm! Mitä tekevät sitten mies ja vaimo sellaista, ettemme me tytöt sitä tietää saisi. – Rippikoulussa selitti kirkkoherra puoli tuntia kuudetta käskyä, enkä kuitenkaan ymmärtänyt siitä sanaakaan. – Oh, kuinka minun mieleni tekisi repiä rääsyiksi tuo kiusallinen verho. Miksi emme me tytöt sen taakse katsoa saa, kun naimattomat miehet saavat. Minä tahdon tästä päästä. Tahdon lentää vapauteen, vaikka siivet taittuisivat. Tahdon tietää kaikki, kaikki. Tahdon oppia tuntemaan maailman, jotta voisin sitten sen kimppuhun käydä.

II:n KOHTAUS.

Edellinen, Helli.

HELLI.

Tulee juoksujalassa.

No terve tullut takasin kaupunkiin.

AILI.

Helli!

Heittäytyy kaulaan.

Voi kuinka minä olen sinua kesäaikana ikävöinyt. Minä tarvitsen sinua lähelläni.

HELLI.

Mikä sinua vaivaa?

AILI.

Tyhjyys rinnassa, kahleet jaloissa!

HELLI.

Aili parka! Sinä et ole onnellinen. Kasvosi sen todistavat.

AILI.

En!

HELLI.

Etkö rakasta sulhoasi?

AILI.

Katsoo suurin silmin Helliin.

Ky–yllä!

HELLI.

No, miksi sitten onneton olet?

AILI.

Onhan onnen ensimmäinen ehto tyytyväisyys?

HELLI.

On kyllä.

AILI.

Minä en ole elämääni tyytyväinen. Lapsena olin tyytyväinen, silloin olin myöskin onnellinen.

HELLI.

No, mikä sinut on nyt tänä kesänä niin äkkiä tyytymättömäksi tehnyt?

AILI.

Silmäni ovat auenneet. Minä tunnen itseni orjaksi, jolta oma tahto kielletään. En saa askeltakaan ottaa ilman, että minulle heti huomautetaan: ”Ei niin saa tehdä, ei se sovi.”

HELLI.

Niin, äitisi taitaa pitää sinua kovalla.

AILI.

Sinä sen kyllä jo aikaa huomasit, mutta et minua herättänyt.

HELLI.

Hm! Enhän voinut teidän perheasioihinne sekaantua.

AILI.

No, kyllähän minä ymmärrän.

HELLI.

Mutta onko sinulla kylliksi tahdon voimaa?

AILI.

On kyllä!

HELLI.

Vapauta itsesi kahleistasi.

AILI.

Kuinka olisi se mahdollista?

HELLI.

Ethän hyväksy äitisi mielipiteitä?

AILI.

En suinkaan.

HELLI.

Mitä sitten muuta kuin asetut häntä vastaan. Ei sinun tarvitse tällaisissa asioissa hänen periaatteitaan noudattaa.

AILI.

Äitiänikö vastaan nousisin! Sitä en toki voi!

HELLI.

Ymmärrä minua oikein. Sinä olet uuden ajan lapsi, äitisi vanhan. Ei hän voi ymmärtää, mitä nykyajan henki oikeana pitää. Hän on siksi liian piintynyt vanhentuneihin tapoihinsa. Samoin kuin tiede, taide, kirjallisuus aina muuttaa suuntansa, parantuu, samaten täytyy meidänkin muuttua, joll’emme tahdo jälelle jäädä. Yhtä vähän kuin voitaisiin väittää, että meidän on maata pidettävä kakkarana, jonka yli aurinko kerran vuorokaudessa vierähtää, siksi että vanhanajan ihmiset niin luulivat, yhtä vähän tarvitsee meidän kaikkea sitä oikeana pitää, mitä vanhat ainoana oikeana pitivät.

AILI.

Tahdotko sinä saada minut epäilemään kaikkia niitä asioita, joita äitini on minut opettanut pyhinä totuuksina pitämään.

HELLI.

En suinkaan! Minä vaan arvelen, ett’ei totuutta voi löytää, ennenkuin kaikkea on epäillyt.

AILI.

No, jos jokainen olisi oikeutettu omin päin kaikkea epäilemään, voisi yksi luulla yhtäällä, toinen toisaalla totuuden löytäneensä.

HELLI.

Pääasia on, että jokainen viimein saa sellaisen vakuutuksen, ett’ei hän sitä voi enää epäillä.

AILI.

Vaikka eri ihmisten vakuutus samasta asiasta olisi kuinka erilainen hyvänsä?

HELLI.

Luonnollisesti. Eiväthän ne voikaan samallaisia olla. Niin on äitisikin laita. Hänellä on omat periaatteensa, mutta ei sinun siksi niitä oikeina tarvitse pitää. Hän tahtoo sinua kasvattaa ahtaudessa, mutta sinä tarvitset vapautta. Ei ole muuta keinoa, kuin että vapaudut siteistäsi. Koetti minunkin äitini minua aikoinaan kesyttää, mutta minä tein kerrassaan lopun niistä yrityksistä.

AILI.

Kuinka vapaa ja raikas sinä sentään olet! Tuo tuntuu minusta niin kummalliselta – samalla aivan kuin unelmalta vaan. Minun luontoni oli näet alkuaan paljon hilpeämpi, vallattomampi kuin sinun. Sinun kouluun tullessasi rupesin jo muuttumaan. Kun minä lapsena pääsin metsään pujahtamaan, tuntui minusta niin suloiselta, tuntui niinkuin rinnaltani olisi paino vierähtänyt. Minä hengitin vapaasti ja liitelin hurjan lailla puulta puulle, kiveltä kivelle. – Mutta sivistys pani kahleet jalkoihini. Minua alettiin opettaa puhumaan niinkuin sivistyneen naisen tulee, minua kiellettiin juoksentelemasta, sillä se ei muka sopinut hienolle neitoselle. Neljätoista-vuotiaana pantiin päälleni entisen lyhyen hameen sijaan epämukava pitkä leninki, jossa en enää saanut pitkiä askeleitakaan ottaa. Oo, kuinka minä kärsin nähdessäni lasten Esplanaadin hietikolla kilpaa juoksevan tahi Kaisaniemen nurmikolla viereksivän! Kuinka olisi mieleni tehnyt poikien kanssa laipiolla ratsastamaan! – Vakaana, totisena sain sen sijaan käydä töpsyttää äitini rinnalla, tohtimatta edes taakseni vilkaista. – Juoksunhaluinen, uppiniskainen koira saadaan nöyrtymään. Oliko ihme sitten, että minä taivuin?

HELLI.

Aili kulta! Ensi kerran kuulen sinun näin puhuvan. Tosin olen huomannut, että sinussa piili jotakin, mutta näin paljoa en voinut aavistaa. Muistathan, kuinka sinua koulussa pilkkasin fröökinämäisyydestäsi! Anna se minulle anteeksi.

AILI.

Siihen oli sinulla täysi syy. Äitini sai minut todellakin niin mielensä mukaisesti veistetyksi, että ansaitsin pilkkaasi. Mutta nyt sinä käsität minua. Tunnen itseni niin onnelliseksi, saadessani nyt sinulle avata sydämmeni. Me tulemme nyt hyviksi ystäviksi.

HELLI.

Olemmehan ennenkin olleet!

AILI.

Se oli toisellaista. Minä tahtoisin, että sinä olisit aina luonani. Sinun vapaa, mutta kuitenkin vakava käytöksesi antaa minulle rohkeutta, se saattaa minut unhottamaan kärsimykseni.

HELLI.

Sinä tiedät nyt tien vapauteen. Seuraa sitä!

AILI.

Niin, minä tiedän sen. – Joku tulee.

HELLI.

Minä kohtasin Esplanaadilla Karhin. Kuultuaan minun tänne tulevan, lupasi hän tulla perässä hetkisen päästä. Ehkä se on hän.

AILI.

No, sepä hyvä! Minä pidän hänestä niin paljon.

HELLI.

Ja minä sitten.

Menevät verannalle päin. Lapsia menee verannan sivuitse.

AILI.

Hoidokkaanihan ne siellä –

HELLI.

Mennään heitä puhuttelemaan.

AILI.

Voi, kuinka minä olen heihin kiintynyt. Jos voisin, kokoaisin luokseni kaikki köyhät lapset.

Menevät.

III:s KOHTAUS.

Sillman yksin.

SILLMAN.

Tulee vasemmalta takaovesta hiipien sisään.

Ei ole ketään! Hihhihhii sen pojan rohkeutta.

Hoksaa päällysnutun.

Tuonko ottaisin? Ei hemmetissä!

Koettaa taskuja.

Täältä ehkä löytäisi leipärahan. Kas!

Vetää ulos hopeaisen kotelon.

Tuo se kelpaa meidän pojalle.

Menee kiireesti pois samaa tietä, taakseen vilkaisten.

IV:s KOHTAUS.

Emma, Gryhling.

EMMA.

Tulee vasemmalta.

Herra Jumala! Mitä pitää minun tehdä? – Mutta miksi en hänelle sanoa voisi. – Niin!

Avaa Gryhling’in oven.

Herra! Saanko tulla sisään?

GRYHLING.

Sisältä.

Et!

Tulee ulos.

Mitä asiata?

EMMA.

Olen jo kauan aikonut sen teille sanoa, mutta aina se on jäänyt.

GRYHLING.

Tulee rauhattomaksi.

No, mitä nyt?

EMMA.

Jollet minua nyt auta, olen hukassa.

GRYHLING.

Mitenkä auta?

EMMA.

Minä pelkään pahinta – tahi oikeammin minä olen varma siitä.

GRYHLING.

Oma asiasi!

EMMA.

Minun oma asianiko! Olenko minä siihen syypää.

GRYHLING.

Kuka sitten?

EMMA.

Kas vaan. Etkö sinä minua narrannut? En minä koskaan olisi langennut, joll’et olisi silloin maalla humalaan juottanut ja viekoitellut.

GRYHLING.

Yhtäpaljon viekoittelit sinä minut.

EMMA.

Minäkö?

GRYHLING.

Niin, juuri sinä. Otithan jo edeltäkäsin keväällä maksun.

EMMA.

Minäkö maksun? Herra Jumala! Nekö 20 markkaa äitini silkkihuiviin?

GRYHLING.

Yhden tekevää, mihin ne käytit. Ja riittää nyt. Mitä minä tein, siitä vastaan, mitä sinä, siitä saat itse vastata.

EMMA.

No mutta olethan sinä seurauksiin ainakin yhtäpaljon syypää kuin minäkin.

GRYHLING.

Nauraa pirullisesti.

Me söimme yhdessä makeata soppaa. Jos sinä siitä kipeäksi tulit, en minä siihen syypää ole.

EMMA.

Mutta olethan sinä, Herran tähden, lapsen isä niinkuin minä olen –

Hyrähtää itkemään.

GRYHLING.

En minä tässä keskellä päivää rupea kanssasi pakinoimaan – – Sinä sait minusta pian tarpeiksesi, pidä nyt huoli kakarastasi!

EMMA.

Vai olisi minun, siksi, että ensi alussa annoin itseni vietellä, pitänyt ruveta sinun jalkavaimoksesi!

GRYHLING.

Silloin olisin sinusta tahi ainakin penikastasi huolen pitänyt.

EMMA.

Ajattelehan toki! Täytyyhän sinun siitä kuitenkin huoli pitää. Sinun lapsesihan se on!

GRYHLING.

Vai täytyy! Todellako!

EMMA.

Joll’et hyvällä suostu, niin pakoitan sinut siihen.

GRYHLING.

Nyt loppuu kärsivällisyyteni!

EMMA.

Ja minun myös!

GRYHLING.

Mene matkoihisi näkyvistäni tahi –

EMMA.

Älä peloittele! – Tuollainen hirviö! Viattomalta, köyhältä tytöltä ryöstit hänen ainoan aarteensa, kunnian, ja kehtaat sitten tuolla tavoin – –

GRYHLING.

Vai niin! Kyllä minä sinulle näytän, kuka tässä – Odota vaan!

Menee verannalle.

EMMA.

Sitä en olisi uskonut.

Menee itkien pois.

V:s KOHTAUS.

Gryhling, Aili, Helli.

Aili ja Helli tulevat.

AILI.

Täällähän on enokin.

HELLI.

Hyvä päivä.

Gryhling antaa äänetönnä kättä.

AILI.

Miksikä, hyvä eno, olet noin totisen näköinen?

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Taasen hm! Mikä sinua vaivaa?

GRYHLING.

Ei mikään!

AILI.

Eno kulta, mikä sinun on? Olethan sinä aina niin tyyni ja rauhallinen, ei sinua koskaan näe pahalla päällä, jollei kasvoissasi juuri riemun ilmauksiakaan huomaa. Käyhän nyt tuohon istumaan.

Gryhling käypi istumaan, Aili tulee hänen polvelleen.

Katsoppas minua nyt suoraan silmiin.

Kääntää Gryhlingin pään itseensä päin.

Kas noin! – kyllä siellä pohjalla on jotakin. – No, en minä tahdo olla utelias. Mutta heitä se unholaan, mitä lieneekin.

Silittää poskelle.

Tätä enoani rakastan minä, tiedätkö, Helli, niin suuresti.

HELLI.

Kai hän sen sitten ansaitsee.

AILI.

No se on tietty!

GRYHLING.

Sinä olet sellainen suloinen olento!

Silittää Ailin päätä, nousee, menee päällysnuttunsa luo, etsii taskusta.

Missä se minun sikarikoteloni lienee!

Menee oikealle.

AILI.

Mikä kumma häntä nyt vaivaa? Sinä et taida tuntea vielä oikein häntä.

HELLI.

En ollenkaan. Omituiselta hän vaan tuntuu.

AILI.

Niin, hän on omituinen mies. Vaikka päältäpäin totisen näköinen, ivaa hän mielellään kaikkea. Minusta tuntuu, kuin olisi hänkin tyytymätön oloihimme. Ja se se kiinnittää minut häneen kahta enemmän.

VI:s KOHTAUS.

Edelliset, Karhi, sitten Ahrén.

KARHI.

Tulee.

Hyvä päivä!

AILI.

Terve tullut. Se oli oikein tehty.

KARHI.

Saavuin jo viime viikolla kaupunkiin, mutta en ole tullut teille pistäyneeksi.

AILI.

Painakaa puuta. Mitä kuuluu uutta?

KARHI.

No, eihän tässä juuri sen kummempaa. Olin, kuten tiedätte, koko kesän Kuopiossa. Asuin aivan lähellä kaupunkia eräässä maatalossa. Siellä sain soudella ja käyskennellä yksinäni metsissä, kirja kainalossa.

AILI.

Luitteko kovasti?

KARHI.

Aina vähän. Filosofiiaahan minä koko kesän tutkiskelin.

AILI.

Filosofiiaako! Onko se hauskaa?

KARHI.

No niin erinomaisen! Voi niitä suuria salaisuuksia, niitä ihania aatteita, mitä niistä kirjoista löytää.

AILI.

Te miehet olette onnellisia saadessanne kaikkea sellaista tutkia. Toista on meidän kanssamme.

KARHI.

Kuinka niin?

AILI.

No, jos minä esimerkiksi rupeaisin filosofiiaa lukemaan, niin luulisi äitini minun hulluksi tulleen. Eihän me naiset sellaista lukea saada.

HELLI.

Miksikä ei! Minä olen käynyt usein yliopistossa filosofiian luennoillakin.

AILI.

Sinäkö?

HELLI.

Niin, minä ja useita muitakin tyttöjä.

AILI.

Älä nyt! Etkä ole ennen sitä minulle sanonut? Minä lähtisin niin mielelläni mukaan, jos äitini vaan sallisi, mutta sitäpä hän ei tee. Hän on liian tarkka vanhan ajan sääntöjen noudattaja.

KARHI.

Te siis vastahakoisesti niitä seuraatte?

AILI.

Tietysti! Ne rasittavat minua.

KARHI.

No, mutta herrainen aika! Tiedättekö, jos minä nyt rehellisesti sanon ajatukseni –

AILI.

Sanokaa vaan.

KARHI.

– niin on teissä vika itsessänne.

AILI.

Minussako?

KARHI.

Ei täysi-ikäistä neitoa voi mihinkään pakoittaa.

AILI.

Hyvä teidän on niin sanoa. Olisittepa itse lapsuudestanne asti kasvatettu häkissä istumaan. – Ja katsokaapas vaan kanarialintua. Jos sen päästääkin vapaaksi ulko-ilmaan, niin joutuu se aivan ymmälle. Ei se osaa käyttää hyväkseen vapauttaan.

KARHI.

Mutta jos se näkee muita vapaita, iloisia kanarialintuja, yhtyy se joukkoon ja oppii pian vapautensa arvoa käsittämään.

AILI.

Niin! Minä ymmärrän teitä. Tehkäämme me kolmen liitto. Minä yhdyn teidän vapaasen seuraanne. Tahdotteko?

KARHI ja HELLI.

Riemulla!

AILI.

Ja nyt rupeatte te, herra Karhi, meitä sinuttelemaan.

KARHI.

Kernaasti. Ja tekin nimitätte sitten vaan Teuvoksi minua.

AILI.

No tietysti.

Kättelevät.

HELLI.

Me sinuttelemme toisiamme jo ennestään.

AHRÉN.

Tulee.

Kas vaan, kuinka sydämmellinen kättely.

AILI.

Oo! Sulhonikin siinä. Terve tullut.

AHRÉN.

Tervehtii.

Onko äiti kotona?

AILI.

Ei ole, mutta kyllä hän pian tulee.

AHRÉN.

Itsekseen.

Sen arvasin.

AILI.

Mitä hänestä?

AHRÉN.

Ei juuri mitään erityistä, mutta –

KARHI.

Hellille.

Ehkä jätämme heidät.

HELLI.

Niin, menemme vaikka puutarhaan.

Menevät.

AILI.

Minnekä te –?

AHRÉN.

Ailille.

Antaa heidän mennä. Tahdon puhua kanssasi.

VII:s KOHTAUS.

Aili, Ahrén.

AILI.

No mitäpä sinulla nyt niin vakavia tuumia?

AHRÉN.

Minä käyn suoraan asiaan.

AILI.

Heittäytyy huolettomana sohvaan.

No!

AHRÉN.

Minua eivät miellytä nuo sinun ystäväsi.

AILI.

Pistävästi.

Vai niin!

AHRÉN.

Tahdon siitä syystä ajoissa sinua varoittaa. Sinä olet kokematon tyttö vielä ja annat siksi kaikellaisten aineksien helposti itseesi vaikuttaa.

AILI.

Niinkö luulet!

AHRÉN.

Minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse.

AILI.

Vai niin!

AHRÉN.

Sinä et koskaan voi tulla onnelliseksi aviopuolisoksi, jos avaat korvasi tuon keltanokan hurjille mielipiteille.

AILI.

Millaisia ne sitten ovat?

AHEEN.

Olisihan hän valmis vaikka kumoamaan kokonaan meidän yhteiskuntamme.

AILI.

Ivallisella hymyllä.

Mutta jos minulla oli samallaista halua.

AHRÉN.

Lähestyy.

Älähän nyt ole niin ajattelematon. Muista äitiäsi ja minua.

Käy istumaan sohvalle Ailin viereen.

Äitisi on kasvattanut sinut niin puhtaaksi, niin, – niin – kuinka sanoisinkaan. Hän iloitsee äärettömästi siitä, että hänen on onnistunut kasvattaa sinut juuri sellaiseksi, jommoinen hänen mielestään immen esikuva on. Kuinka voisit sinä turmella hänen vaivaloisen työnsä hedelmät.

Hyväilee Ailia.

AILI.

Mutta minä en voi olla sellainen, kuin hän tahtoo.

AHRÉN.

Muistahan minuakin. Olenhan oppinut sinua kunnioittamaan, ihailemaan juuri sellaisena, jommoiseksi äitisi sinut kasvatti. Tahdotko sinä nyt minun toiveeni murtaa?

AILI.

Onhan sinulla elämä edessä ja maailma auki. Hankit toisen, joka paremmin vastaa toiveitasi.

AHRÉN.

Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua. Nyt olemme toista vuotta kihloissa; minä olen yhä paremmin oppinut sinua tuntemaan, ja rakkauteni on samassa määrässä kasvanut. Sinä olet nyt maailmani, koko tulevaisuuteni. Enhän voi sinutta enää toimeen tulla.

Nojaa päänsä Ailiin.

AILI.

No, etkö sinä voisi sitten enää minua rakastaa, jos minä muuttuisin toisellaiseksi, kuin mikä olen ollut tähän asti?

AHRÉN.

Kyllä! – Mutta minä kärsin kuitenkin, jos näen sinun menettävän kalliimman ominaisuutesi.

Suutelee.

Eikö sinusta tunnu kuitenkin suloiselta istua näin minun rinnallani, sylitysten, kaulatusten.

AILI.

Kuinka kummallista! Äsken vielä kuohui aivoissani uusia ajatuksia, uusia näköaloja. – Nyt haihtuvat ne jo kokonaan. Yksi ainoa suloinen hurmaava tunne vallitsee sielussani. Äsken vallitsivat aivoni, nyt olen kokonaan sydämmeni vallassa....

AHRÉN.

Eikö näin olisi paras aina olla?

AILI.

Hiljaa.

Minkä lähemmäs rintaasi minut painat, sen syvemmälle vaivun tuohon selittämättömään hurmauksen tilaan. Eikö sinustakin siltä tunnu?

AHRÉN.

Kyllä!

AILI.

Ollessani näin, voin sulkea silmäni, unohtaa kaikki tyyni, sinutkin, – tuskin voin mitään ajatellakaan. – Mielikuvitukseni vaan on valloillaan. Se luopi eteeni kaikellaisia ihania kuvia.

AHRÉN.

Minkälaisia?

AILI.

Minä luulen voivani todellakin sen sanoin selittää. On aivan kuin näkisin edessäni taulun, jossa luonto uinuu äänetönnä, hiljaa seisovat puut, värähtämättä järven pinta, kaikki, kaikki on niin hiljaa, – mutta kuitenkin tuntuu siltä, kuin kaikki odottaisi kärsimättömänä jotakin, – aurinkoa. Se rusottaakin jo itäisen taivaan rannalla, ulottuvatpa sen tuliset säteet jo korkeimman koivun latvaan, jossa lehdet vienosti käyvät värähtelemään. – Tuollainen kuva on edessäni.

AHRÉN.

Etkö muista, kuinka lapsena usein näit samallaisia kuvia, heti kun vaan silmäsi ummistit. Ainoastaan onnelliset, viattomat lapset sellaista mielikuvituksen leikkiä näkevät.... Etkö nyt huomaa, kuinka äitisi on sinussa kaikkia lapsen kalliita ominaisuuksia säilyttänyt? Sinä olet lapsi vielä!

AILI.

Herää unelmistaan.

Lapsiko? En ole lapsi enää. Toisellaisia olivat ne kuvat, joita lapsena näin. Viaton ja puhdas olen kyllä, mutta lapsellinen en.

On silitellyt Ahrénin kättä.

Katso, missä on kihlasormuksesi?

AHRÉN.

Itsekseen.

Perhana!

Ääneen.

Olen unohtanut sen sattumalta kotiin pöydälleni... Ole huoletta, ei se sieltä minnekään joudu.

Suutelee. Sitten itsekseen.

Hitto vieköön! Mihin olen sen jättänyt. Kun ei olisi vaan se Elsan riivattu –

EMMA.

Tulee.

Saisinko, neiti, astiat ja lusikat.

Aili ottaa pöydältä avaimet, menee.

AHRÉN.

Minä tulen mukaan.

Menee perässä.

VIII:s KOHTAUS.

Helli, Karhi.

Helli ja Karhi tulevat puutarhasta, keskustellen innokkaasti.

KARHI.

Muista, mistä väittely alkoi. Minä väitin vaan, ett’ei miehet suinkaan yksistään ole syypäät naisen poljettuun asemaan, vaan naiset itse myöskin, sillä eiväthän he ennen muuta juuri vaatineetkaan kuin miehen suojelevaa ystävällisyyttä ja korkeintaan herruutta omien ovien sisällä. Turvautuvathan he Ranskassa vieläkin pääasiassa lumousvoimaansa.

HELLI.

No niin, no! Eihän meistä väittelijöiksi ole. Meillä on liiaksi samallaiset mielipiteet.

KARHI.

Siinä sanot aivan oikein. Meillä on liian samallaiset mielipiteet, voidaksemme riidellä.

HELLI.

Minua todella tuo oikein kummastuttaa välistä.

KARHI.

Itsekseen.

Nyt jos milloinkaan.

Ääneen.

Tuota, minä tahdon puhua sinulle nyt suoraan asian, josta kyllä jo olisin ennen puhua voinut, mutta se on aina jäänyt. Olet ehkä huomannut, että minä olen sinua kohtaan käyttäytynyt toisella tavoin kuin kaikkia muita, ja olenhan, kuten sanotaan, suorastaan sinua hakkaellut. Minä tahdon kerrankin selittää syyn käytökseeni. Ystävyyteni sinua kohtaan ei ole ollut teeskenneltyä eikä tuollaista salonki-ihailua. Käytöstäni ei ole määränneet mitkään salaiset syyt, joita en voi tunnustaa. Minä olen suoraan ja koristelematta puhuen seurannut luonnollista taipumusta, olen oppinut pitämään, miksen käyttäisi runollisempaa sanaa, rakastamaan sinua. Siinä kaikki. Tahdoin vaan tämän ilmaista, että tietäisit minut rehelliseksi mieheksi, jos asianhaarat meidät eroittaisivat toisistamme. Toivon, että tämä tunnustukseni tekee meidät vielä paremmiksi ystäviksi kuin tähän asti olemme olleet. Eikö niin?

HELLI.

Hämillään.

No, – tie – tys – ti!

IX:s KOHTAUS.

Edelliset, Hartin, Aili, Ahrén.

Hartin tulee ulkoa.

KARHI.

Itsekseen.

Kas niin. Nyt se on tehty.

HARTIN.

Täällähän on vieraita.

KARHI.

Tervehtii.

Terveisiä Kuopiosta.

HARTIN.

Kiitoksia.

Hellille.

Aili on sinua kovasti ikävöinyt.

HELLI.

Niin hän sanoi.

Aili ja Ahrén tulevat.

HARTIN.

Oletpa sinä kohtelias, Aili. Jätät vieraat yksin –

AILI.

Me olemme niin hyviä tuttuja.

HARTIN.

Vaikka olisittekin. – Ei se käy laatuun sittenkään.

Emma tuopi kahvia.

AILI.

Minun käy sääliksi sinua, äiti, kun sinä aina olet huolissasi käytöksestäni. Kyllä sinä jo voit rauhoittua. Minä kyllä kykenen itse jo itseäni hoitamaan.

HARTIN.

Ankarasti.

Mitä sinä sanot?

KARHI.

Älkää ymmärtäkö väärin, rouva Hartin, tytärtänne. Aili neiti tarkoittaa vaan hyvää. Eikö teistä itsestännekin tunnu tarpeettomalta valvoa niin älykkään immen käytöstä, kuin Aili on.

HARTIN.

Pyydän anteeksi. Mutta minä soisin, ettette koettaisikaan turkuttaa minuun mielipiteitänne. Kyllä minä olen liian vankka omissani.

AILI.

Minä en todellakaan voi ymmärtää sinua. Olethan sinä itse ollut lapsi, ollut neitonen. Piditkö sinä 19-vuotiaanakin äitisi huolenpitoa tarpeellisena?

HARTIN.

Minä olinkin silloin jo naimisissa.

AILI.

No muuttaako se asian?

HARTIN.

Et ymmärrä, tyttöseni, sellaisia asioita.

AILI.

Kuinka tyhmänä minua pidätkään! Jos 17-vuotiaana olisin naimisiin mennyt, olisinko silloin kehittyneempi ollut käytöksestäni huolta pitämään, ymmärtämään ”sellaisia asioita” kuin nyt? Vai vihkimys-toimituksellako on niin suuri vaikutus?

HARTIN.

Silloin olisi sinulla ollut oikeus ja velvollisuus ainakin siihen.

AILI.

Mutta ei nyt! Onnetonta!

KARHI.

Jos sinulla nyt sitten on –

AHRÉN.

Itsekseen.

Sinulla!

KARHI.

– niin ääretön halu päästä holhonalaisuudesta ja naiminen on ainoa keino, niin miksi ette mene naimisiin?

HARTIN.

Asianhaarat eivät sitä vielä salli.

KARHI.

Olisipa hauska tietää, mitkä asianhaarat voivat kahta ihmistä naimisiin menemästä estää.

HARTIN.

Ohhoh! Pidättekö te sitä vaan niin helppona asiana?

KARHI.

Sulhanen menee papin luo, pyytää kuuluutusta, kolmen viikon päästä häät; sillähän se on tehty.

HARTIN.

Niinkö kevytmielinen te olette?

KARHI.

En suinkaan. Minä pidän päinvastoin avioliittoa niin tärkeänä, ett’en anna sitä minkään asioitten estää. Ei saa edes varojen puutekaan –

AHRÉN.

Pilkallisesti.

Kuinka luulette sen päinsä käyvän, mennä avioliittoon ilman varoja, ilman varmaa leipää?

KARHI.

Aivan yksinkertaisesti. Jos kaksi henkilöä kerran ovat toisiinsa ehdottomasti liittyneet, eivätkä tahdo pitkällä, toivottomalla kihlauksella toisiaan näännyttää, niin on heillä ainoana keinona mennä naimisiin. Muuta keinoa ei yhteiskuntamme salli. Joll’eivät he naimisiin mene, tekevät he itselleen sekä toisilleen vääryyttä, jos menevät, ei siitä kukaan tule kärsimään, ei ainakaan he itse.

HARTIN.

Hymyillen.

No, kuinka panevat he kuntoon yhteisen kodin, joll’ei –

KARHI.

Joll’ei tilaisuutta, varoja löydy, niin asuvat erillään toisistaan kuten ennenkin.

AILI.

Mutta tuo kuuluu ainakin kauniilta. Kuinka moni pari on naimisiin menemättä siksi, ettei heidän varansa riitä kodin perustamiseen.

AHRÉN.

Ja te luulette todellakin käyvän päinsä, olla naimisissa ja asua erillään.

KARHI.

Täytyyhän heidän kihloissa ollessaankin erillään asua.

AHRÉN.

Se on aivan toista.

KARHI.

Minusta ihan samaa, vieläpä pahempaakin.

HARTIN.

Minä en todellakaan voi kyllikseni kummastella teidän kevytmielisyyttänne. Oletteko te, nuori mies, koskaan ajatellut, mikä oikeastaan avioliitto on, kuinka pyhä se side on, joka aviopuolet toisiinsa liittää? Oletteko ajatellut, ettei perheesen kuulu yksistään mies ja vaimo, vaan myöskin lapsia. Kuinka silloin niitten käypi, – jos tässä kerran ruvetaan –

Katsoo Ailiin.

niin avoimesti puhumaan.

KARHI.

Rakastumasta ei voi ketään kieltää, mutta siitä on välttämätön seuraus naiminen, ainakin minun mielestäni, joka kauhistun pitkiä kihlauksia. He menevät siis naimisiin, sillä heillä ei ole muuta keinoa. Mitä sitten seuraa, sille eivät he mitään voi. Jos joku on janoon kuolemaisillaan, juopi hän tarjona olevaa vettä, vaikka siinä mahdollisesti myrkkyä olisi. Kuinka lasten käypi, siitä he eivät ole edesvastauksessa. Joko niistä sitten pitäköön valtio huolen, tahi yksityisten perustamat laitokset, taikka täytyy heidän pysyä lapsettomina.

HARTIN.

Kauhistuen.

Mitä tarkoitatte?

KARHI.

Sitä, mitä sanoin.

HARTIN.

Mutta mitä te nyt höpisette?

AHRÉN.

Itsekseen.

Tämä on jo liikaa!

AILI.

Aivan oikein, Karhi. Minä ymmärrän sinua. Tässä kohden on yhteiskuntamme väärälle tolalle joutunut. Tuo seikka kannattaa kaikkien ajattelemista.

HARTIN.

Itsekseen.

Katso nyt!

Ääneen.

Aili kulta, älä viitsi joutavien tähden päätäsi vaivata.

AILI.

Joutavienko! Minä en pidä niitä laisinkaan joutavina, päinvastoin. Tuo on seikka, jota minä pystyn ajattelemaan, sillä minä tunnen itse, kuinka paljon niissä on perää. Minussa ne ovat löytäneet hedelmällisen maan.

HARTIN.

Liikutettuna.

Suokaa anteeksi vieraat, mutta minä en nyt voi olla suoraan puhumatta. Minä kadun suuresti sitä, että annoin teidän, herra Karhi, lasketella hurjia tuumianne. Minä tahdon siitä nyt tehdä lopun.

Karhi ja Helli nousevat seisomaan.

KARHI.

Mitä tarkoitatte?

AHRÉN.

Minä olen samaa mieltä stasrodinnan kanssa. Te olette tuoneet tänne ajatuksia, joita voisi kenties lausua julki ylioppilashuoneen ravintolassa tahi visti-pöydän ääressä, – mutta –

KARHI.

Suuttuu.

Tämä menee liian pitkälle.

AILI.

– No mutta –

HARTIN.

Ailille.

Mene kamariisi, Aili!

AILI.

Tuimasti.

Minäkö?

Taistelee hetken, menee tulipunaisena oikealle.

HARTIN.

Älkää ymmärtäkö minua väärin, herra Karhi. En minä teitä loukata aikonut, vaikka en voikaan kieltää, että tuo mielen-ilmaus Ailissa pisti sydämmeeni. Ailin tähden pyydän teitä vastakin seurassamme olemaan, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, ettette yritäkään häneen kumouksellisia ajatuksianne istuttaa. Huomenna on Ailin syntymäpäivä. Olette terve tullut tänne taasen!

KARHI.

Antaa kylmästi kättä.

Hyvästi!

HARTIN.

Näkemään asti!

HELLI.

Hyvästi!

HARTIN.

No, minne kiire sinulla?

HELLI.

Meillä on herra Karhin kanssa sama matka.

KARHI.

Itsekseen.

Niin, sama matka!

Menevät.

X:s KOHTAUS.

Hartin, Ahrén, Aili.

HARTIN.

Kyllähän se nyt vähän epähienoa oli, että – –

AHRÉN.

Ei ollenkaan! Te ette tunne tuollaisia nenäkkäitä ylioppilaita. Ei ne hienoja viittauksia ymmärrä.

HARTIN.

Ovelta.

Aili!

AILI.

Tulee.

Poissako? Kuinka saatat sinä, äiti!

HARTIN.

He tulevat huomenna meille uudestaan. – Aili parka! Hän on pannut sinun pääsi pyörälle. Oliko ihme sitten, että minäkin hiukan kiivastuin.

AILI.

Ethän sinä juuri, mutta Vilhelm, joka aivan, niin, melkein hävyttömästi häntä kohteli.

HARTIN.

No, mutta Aili. Kuinka voit sinä käyttää tuollaisia sanoja. Luulisi sinut sairaaksi aivan, niinkuin vaaleat kasvosi todistavatkin. Sulhostasi sillä tavoin puhut.

AILI.

Onko hän parempi kuin muutkaan?

HARTIN.

Herran tähden, mitä sinä ajattelet, tyttö? – Parasta on kuitenkin, että sovitte keskenänne. Muista, Aili, velvollisuutesi! Minä odotan!

Menee.

XI:s KOHTAUS.

Aili, Ahrén.

AHRÉN.

Mitä huolit sinä, sydänkäpyseni siitä, mitä minä hänelle sanoin!

Aikoo syleillä.

AILI.

Anna minun olla! Sinä näyt todellakin luulevan voivasi pestä kaikki puhtaaksi sillä, että suutelet minua. En minä ole lainkaan niin ahne sinun suukkosillesi.

AHRÉN.

Ottaa hänet syliinsä ja istahtaa nojatuoliin.

Tulehan nyt sentään tähän, niin saamme kaikki selville.

AILI.

Laske irti hetipaikalla!

AHRÉN.

No mene sitten!

Laskee.

AILI.

Niinpä menenkin! Luuletko sinä minua nukeksi, jolle saat tehdä, mit’ikinä haluat, aivan oman mielesi mukaan. Topp tykkänään! sanon minä siihen.

Aikoo mennä.

AHRÉN.

Itsekseen.

Saakeli! Liekö tuo täyttä totta!

Ääneen.

Aili! Älähän nyt suutu. Puhutaanhan nyt järkevästi. Aili! Sovitaan pois.

AILI.

Jos pyydät anteeksi Karhilta.

AHRÉN.

Anteeksiko. Kylläpä sinulla on ehdot.

AILI.

Minä menen sitten!

AHRÉN.

No, no. Älähän nyt ole tuittupäinen. – Tuota – eiköhän tässä nyt sentään sovintoon päästäne – No, minä lupaan, lupaan! Onko nyt sovittu?

AILI.

No!

AHRÉN.

Saanko nyt antaa suukkosen.

AILI.

Ottaa saat.

AHRÉN.

Etkö sinä minulta tahdokaan.

AILI.

Teeskennellen totisuutta.

Minä olen vielä äskeisestä liiaksi liikutettu.

AHRÉN.

Hymyillen.

Vai niin! No minä otan sitten vaan!

Suutelee.

Kas noin!

Ottaa Ailin syliinsä.

Onhan näin sentään paljon rauhallisempi olla?

Aili nojaa äänetönnä hänen rintaansa vasten.

Näetkö, kuinka ihmeellisesti maailmassa on kaikki asetettu. Äsken olit vielä tulinen ja kiukkuinen, mutta eikö nyt jo, kun olet syliini painunut, kaikki ole unohtunut pois. – Luonto on määrännyt miehen naisen turvaajaksi, hänen siipiensä suojassa vaan voi nainen täydellisen onnen löytää.

AILI.

Luonto on tuhma!

AHRÉN.

Etkö tahdo siis sylissäni olla?

AILI.

Tahdon kyllä, mutta minä en voi käsittää, mistä syystä juuri naisen pitää mieheen turvata. Miksi ei ole päinvastoin?

AHRÉN.

Hymyilee.

Voi sinä pikkuinen tipuseni. Miksi kulkee maa auringon, ei aurinko maan ympäri?

AILI.

Kaikki on tuhmaa, maailma ja minä itsekin.

AHRÉN.

Mennään nyt äitisi luo. Minun täytyy kohta lähteäkin.

Menevät oikealle.

XII:s KOHTAUS.

Gryhling, Emma.

GRYHLING.

Tulee.

Hiis vieköön koko tytön! En olisi uskonut itseäni näin heikoksi! Heh! Moisen asian tähden rupean tässä omantunnon vaivoihin antautumaan. – Mutta kiusallista on se kuitenkin, siitä ei pääse minnekään. – Hän rupesi uhkailemaan! Hm! Se voi tulla vaaralliseksi. Parasta lie, että ajoissa torjun hyökkäyksen. – Hänet pitää saada pois näkyvistä.

EMMA.

Tulee.

Armahda minut. Toimita minut pois vaan täältä. Muuta en pyydä.

GRYHLING.

Älä koetakaan kietoa minua asiaasi.

EMMA.

Eikö sinulla ole sydäntä laisinkaan?

GRYHLING.

Se on minun asiani!

Menee ulos.

XIII:s KOHTAUS.

Emma, Kaski.

EMMA.

Voi minua!

Nojautuu verannan oven pihtipuoliaiseen.

KASKI.

Tulee puutarhaan verannan oven kohdalle.

Emma!

EMMA.

Itsekseen.

Mitä kuulen!

KASKI.

Tänä iltana olen vapaa. Lähden pian pois kaupungista. – Annathan minun tulla illalla luoksesi?

EMMA.

Ei, ei! Et saa tulla, et saa tulla!

Tulee ikäänkuin pakoon.

Kaski katsoo murheellisena hänen jälkeensä, lähtee hitain askelin pois.

Ello-parka! Kaikki on mennyttä. – Mutta jos olisin hänelle kaikki tunnustanut. – Ei! Yksin tahdon taakkani kantaa. Hän hylkäisi minut kuitenkin, kuten kaikki muutkin. Ja tuntuisihan se vaan kahta kauheammalta! Jos he sitten säälisivätkin minua. Lisäisihän se vaan kärsimyksiäni:

Itkee.

XIV:s KOHTAUS.

Ahrén, Emma.

AHRÉN.

Tulee.

Käsissäni olet, tyttö, kuitenkin miljooninesi!

Pöksähtää Emmaan.

Mitä nyt?

EMMA.

Enhän minä mitään!

AHRÉN.

Katsahtaa taakseen, taputtaa sitten Emmaa poskelle.

Mitä sinä itket, tyttöseni?

EMMA.

Työntää hänen kätensä.

Mitä se teitä liikuttaa!

AHRÉN.

Kas, kas kuinka kiukkuisia tänään ovat Eevan tyttäret.

Menee.

EMMA.

Neiti-parka! Et tunne miehiä!

Ottaa kahviastiat, menee.

XV:s KOHTAUS.

Aili, yksin.

AILI.

Tulee hitaasti oikealta.

Hän läksi... Kummallista! Miksi tuntuu niin tyhjältä rinnassani taasen? Vai rakastanko häntä todella niin suuresti. Äsken hänen kanssaan riidellessäni sykki sydämmeni niin nopeasti, mutta heti kun pääni hänen rinnalleen painoin, sydämmeni aivan kuin lakkasi kokonaan sykkimästä. Mutta se levähti hetkisen vaan. Pian rupesi se uudestaan tykyttämään niin kummallisesti; se löi harvaan, mutta niin kovasti, että sen ohimoissani kuulin. Kuitenkin tuntui niin suloiselta! – Ja nyt hänen lähdettyään, aivan kuin jäätyy sydämmeni.. Äsköinen hurmaus vei voimani, minä riudun!

Heittäytyy kiikkutuoliin.

Onhan rakkaudella ja hurmaavilla itämaan juomilla samallainen vaikutus. Kun niitä nauttii, vievät ne mukanaan outoon tuntemattomaan maailmaan, jossa kaikki on niin ihanata, mutta jossa aina pyrkii kauemmas, vaan minkä kauemmin niitä on nauttinut, sen jyrkempi on sitten jälkivaikutus. Kaikki tuntuu niin väsyttävältä, niin ikävältä.

Huokaa.

Tätä en kauan kestä! Minä menehdyn kuni noitten juomain auttamattomat nauttijat, vaivun yhä syvemmälle, kunnes en voi siitä enää päästä.

Vaipuu masentuneena ajatuksiinsa.