Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Neljäs luku

Kolmas luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Neljäs luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Viides luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 15]

NELJÄS LUKU.
Mitä uudelle ritarille tapahtui hänen majatalosta lähdettyään.

Päivä alkoi juuri sarastaa, kun ritariksi lyöty don Quijote lähti majalosta sydän niin ilosta tulvehtien, että hän tuskin pysyi ratsunsa selässä; mutta muistaen isännän neuvot kaikista matkoilla tarvittavista esineistä päätti hän ensin palata kotiinsa ottamaan rahoja ja puhtaita liinavaatteita sekä varaamaan itselleen asemiehen. Tähän toimeen hän oli mielessään valinnut erään lähittyydessä asuvan talonpojan, joka oli varoista köyhä mutta lapsista rikas, ja ruumiiltaan tarpeeksi roteva kelvatakseen vaeltavan ritarin asemieheksi.

Tässä tarkotuksessa hän kääntyi kotikylään vievälle tielle, ja aivan kuin olisi Rosinante arvannut isäntänsä ajatukset, alkoi se nelistää niin hilpeätä vauhtia, että sen kaviot tuskin koskettivat maata.

Don Quijote oli matkannut lähes pari peninkulmaa, kun hän näki suuren ihmisjoukon kulkevan samaa tietä; ne olivat, kuten myöhemmin tullaan näkemään, Toledon kauppiaita, jotka olivat matkalla Murciaan silkkiä ostamaan. Heitä oli kuusi miestä, hyvin asestettuja ja varustetut päivänvarjoilla; sen lisäksi neljä ratsastavaa huovia ja kolme muuta palvelijaa, jotka taluttivat muuleja.

Tuskin oli don Quijote heidät havainnut, kun hän jo kuvitteli uudelleen seikkailun kohtaavan; ja matkien kaikessa romaaneista lukemiaan juonia päätti hän tästä koituvan sellaisen seikkailun, joka erityisesti sopi hänelle. Hän siis nousi ylpeällä ja päättäväisellä ryhdillä pystyyn jaluksissaan, tarttui tukevasti keihääseensä, peitti rintansa kilvellä ja asettui keskelle tietä odottamaan vaeltaviksi ritareiksi luulemiaan matkamiehiä. Kun nämä viimein tulivat silmän ja korvan kannattamalle, korotti hän äänensä ja huusi heille uhkaavasti: »Kenkään teistä ei [s. 16] pääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole la Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista kaunotarta».

Sellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan miehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin puheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen kuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän ilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta: »Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte; antakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin väitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa.»

»Jos saisitte hänet nähdä», virkkoi don Quijote, »niin miksipä enää vaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan? Tärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että vannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan. Myöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi vaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan ritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin teidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin mies, jolla on oikeus puolellaan.»

Näin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä puhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei hänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri ratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari koki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat varuksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei siltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: »Elkää paetko, te pelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun, että maahan putosin.»

Muuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkäpintainen mies,[s. 17] ei enää sietänyt ritariparan suulautta ja kerskailua, vaan tempasi hänen keihäänsä, taittoi sen palasiksi ja alkoi pisimmällä niistä leipoa don Quijotea niin tuntuvasti, etteivät tämän rautavaruksetkaan voineet varjella häntä tulemasta survotuksi kuin oljet elontappajan varstan alla. Kauppiaat viimein huusivat lyöjälle, että tämä jättäisi miesparan rauhaan; mutta palvelija oli vallan vimmoissaan eikä tahtonut leikistä hevillä luopua. Aseensa rikki hakattuaan hän kokoili muutkin keihään palaset ja löi ne vuoron perään pirstoiksi sankarimme selkään; mutta tämä ei tässä sateessa sulkenut suutaan hetkeksikään, vaan uhkaili kovasti taivasta ja maata ja maantierosvoja, jommoisiksi vastustajiaan luuli. Vihdoin viimein muulinajaja jätti hänet rauhaan ja kauppiaat jatkoivat matkaansa, jonka kuluessa selkäänsäsaanut ritari tarjosi heille loppumatonta ilonaihetta.

Yksin jäätyään yritteli don Quijote nousta maasta, mutta kuinka se olisikaan hänelle nyt pahoin piestynä onnistunut, kun hän ei edes ehjänäkään ollessaan voinut omin voimin pystyyn kohota? Ja kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi onnettomuudessaan, ajatellen että sellaista voi sattua vain vaeltaville ritareille, ja muuten luki hän tapaturmansa kokonaan ratsunsa syyksi.