Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Viides luku
| Neljäs luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Viides luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kuudes luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Huomattuaan ettei kyennyt omin voimin ylös nousemaan turvautui don Quijote tavalliseen lohdutuskeinoonsa: hän rupesi muistelemaan jotakin samallaista tapausta romaaneistaan,[s. 18] ja hänen sukkela muistinsa johdatti hänelle heti mieleen kertomuksen Balduinista ja Mantuan markiisista, kun Carloto oli jättänyt edellisen haavoitettuna vuorelle, — kertomuksen, jonka nuoret ja vanhat tuntevat ja joka on yhtä todenperäinen kuin Muhametin ihmetyöt. Se tuntui hänestä sopivan erinomaisesti hänen nykyiseen tilaansa, ja syvästi murheellisena hän rupesi vieriskelemään maassa ja raukealla äänellä voihkaamaan valitusta, jonka tarina on pannut metsässä makaavan haavoitetun ritarin suuhun: »Missäs olet, sydämmeni valtijatar, koska tuskani eivät sinua ollenkaan liikuta; etkö niitä lainkaan tunne vai oletko uskoton ja kuuro rakkauteni äänelle?» Tällä tavoin hän jatkoi lauluaan, kunnes hänen tultua kohtaan: »Oi jalo Mantuan markiisi, kallis enoni!» kohtalo toi paikalle erään hänen kotikylästään kotosin olevan talonpojan, joka oli vienyt myllyyn vehnäkuorman ja nyt nähtyään maassa viruvan miehen meni hänen luokseen kysyen kuka hän oli ja miksi valitteli niin surkeasti. Don Quijote, joka piti itseään Balduinina, luuli tulijaa enokseen, Mantuan markiisiksi, ja kertoi yhä laulaen kaikista onnettomuuksistaan ja keisarin pojan rakkaudesta hänen vaimoonsa; sanalla sanoen aivan niinkuin puheenaolevassa tarinassa kerrotaan.
Talonpoika, joka oli vallan ihmeissään moisesta hulluudesta, irrotti kaatuneen ritarin päästä säpäleiksi lyödyn kypärin, ja kuivattuaan hänen kasvonsa hiestä ja pölystä tunsi hänessä maanmiehensä. »Taivasten tekijät, herra Quijana (mikä ritarimme oikea nimi oli hänen vielä järkevänä ollessaan), kuka teidät tuohon tilaan on saattanut?» Mutta vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin toinen vain viritti lauluaan. Kelpo maamies, nähdessään ettei tällä tavoin asiasta selkoa saatu, irrotti ritarilta rautapaidan ja kaulurin tarkastellakseen hänen haavojaan, huomaamatta sentään missään verta tai naarmuja; sitte hän nosti kaatuneen vaivoin maasta ja sijotti hänet aasinsa selkään, arvellen tämän astuvan tasaisemmin kuin [s. 19] Rosinanten. Hän ei unohtanut aseitakaan, vaan kokosi yksin keihäänkappaleetkin, köyttäen kaikki Rosinanten selkään; sen jälkeen hän tarttui hevosta suitsiin ja aasia marhamintaan ja alkoi matkata kotia kohti, ajullaan turhaan aprikoiden syytä don Quijoten eriskummallisiin älähdyksiin.
Ritari oli yhä synkeällä mielellä; hänen ruumiinsa oli saadusta selkäsaunasta niin turroksissa, että hän tuskin kykeni pysymään tuon rauhallisen eläimen selässä, ja hän päästeli tavan takaa surkeita valituksia, jotka saivat toisen yhä uudelleen kyselemään mikä häntä oikein vaivasi. Mutta näytti siltä kuin itse pahuuden isä olisi johdattanut don Quijoten mieleen kaikki tarinat, joilla oli vähintäkään sukulaisuutta hänen nykyisen tilansa kanssa. Nyt hän jo unohti Balduinin, muistellakseen sen sijaan tarinaa maurilaisesta Abindarraezista, jonka Antequeran kuvernööri Rodrigo de Narvaez kuletti vangittuna linnaansa. Kun talonpoika taaskin kyseli hänen vointiaan, puhui hän sanasta sanaan samalla tavalla kuin vangittu Abindarraez vastasi don Rodrigolle, niin että talonpoika viimein toivotti itsensä hornaan päästäkseen mokomaa loruilemista kuulemasta. Sen hän kumminkin ymmärsi että kelpo ritari oli kadottanut järkensä, ja kiiruhti joutumaan kylään päästäkseen rauhaan don Quijoten pitkiltä puheilta. Mutta tämä nalkutti yhä samaa virttä: »Jalosukuinen don Rodrigo de Narvaez, tietäkää että tuo kaunis Jarifa, josta juuri puhuin, on nykyään verraton Dulcinea del Toboso, jonka puolesta olen tehnyt ja tulen vastedeskin tekemään mainiompia urhotöitä kuin konsanaan on nähty, meidän päivinämme nähdään ja tulevaisuudessa tullaan näkemään». — »Hei, hyvä herraseni», vastasi talonpoika, »min’ en milloinkaan ole ollut enkä tule olemaan Rodrigo de Narvaez enkä Mantuan markiisi, olenhan vain halpa naapurinne Pekka Alonzo, ettekä tekään ole mikään Balduin tai Abindarraez, vaan olette kelpo aatelismies herra Quijana.» — »Tiedän kyllä kuka olen», virkkoi don Quijote, »enkä ole vain niitä joita olen [s. 20] maininnut, vaan olenpa jos tahdon Ranskan kaikki kaksitoista pääriä [1]) tai Maineen yhdeksän ritaria [2]) yhteensä, sillä minun urhotekoni ovat etevämmät kuin heidän kaikkien yhteensä.»
Tällä tapaa puhellen he illan tullen viimein saapuivat kylään; mutta talonpoika odotti vielä jonkun aikaa, jotteivät ihmiset saisi nähdä ritaria niin surkeassa tilassa. Vasta kun yö oli tullut, vei hän don Quijoten hänen kotiinsa, missä vallitsi suuri hämmennys isännän poissa ollessa. Kylän kirkkoherra ja parturi, don Quijoten hyvät ystävät, olivat saapuvilla, ja emännöitsijä sanoi heille: »No mitä, herra lisensiaatti Pero Perez (se oli kirkkoherran nimi), nyt sanotte meidän herrastamme? Kuuteen päivään emme ole nähneet häntä emmekä hevostaan; ja näyttääpä hän ottaneen mukaan kilpensä, peitsensä ja rautapaitansa, kosk’emme niitäkään ole missään huomanneet. Voi minua onnetonta! Olen vallan varma siitä, niin totta kuin kerran olen kuoleva, että nuo kirotut ritariromaanit, joita hän aina ahmi, ovat sekottaneet hänen järkensä.»
»Hyvä», sanoi kirkkoherra, »vannon että ennen huomista iltaa ne ovat kaikki tuomitut roviolle, sillä ne ovat saattaneet ystävistäni parhaimman perikatoon; takaanpa etteivät ne enää tuota turmiota kellekään.»
Tämä puhelu kävi niin kovaäänisesti, että don Quijote ja talonpoika, jotka juuri saapuivat paikalle, kuulivat sen; ja jälkimmäinen, joka siitä sai varmuutta arveluilleen ritarin järjen tilasta, rupesi huutamaan täyttä kurkkua: »Avatkaat portti, herrat hyvät, Mantuan markiisille ja [s. 21] herra Balduinille, joka palaa pahasti haavoitettuna, ja kuuluisalle don Rodrigo de Narvaezille, Antequeran kuvernöörille, joka tuo mauri Abindarraezin vangittuna mukanaan». Moisen huudon kuultuaan sisässäolijat avasivat portin, ja kirkkoherra ja parturi tuntien paraan ystävänsä, veljentytär kelpo enonsa ja emännöitsijä hyvän isäntänsä riensivät kaikin ulos häntä syleilemään. »Hillitkää itseänne», sanoi ritari, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan aasin selästä, »olen pahoin haavoitettu hevoseni kömpelyyden takia; saatettakoon minut vuoteeseeni, ja jos suinkin mahdollista, tuotakoon viisas Urganda hoitelemaan haavojani.» — »No, siinä sitä ollaan!» huudahti emännöitsijä, »johan sydämmeni sanoi millä jalalla isäntäni ontui. Käykää sisään Luojan nimessä, hyvä herrani, ja karkottakaa sellainen poppamuija mielestänne; kyllä me parannamme teidät ilman häntäkin. Kirotut, satakertaisesti kirotut olkoot nuo kehnot kirjat, jotka teidät ovat saattaneet tähän tilaan!»
Sankarimme kannettiin vuoteeseensa, mutta kun hänen haavojaan ruvettiin tutkimaan, ei löydetty ainoatakaan sellaista. »En olekaan haavoitettu», sanoi hän, »sain vain jäseneni murretuiksi, kun hevonen kaadettiin altani taistellessani kymmentä maailman ilkeintä jättiläistä vastaan. — »Hyvä, hyvä», virkkoi kirkkoherra, »joko nyt jättiläisetkin ovat olleet leikissä osallisina! Niin totta kuin olen papiksi vihitty, ei niitä huomisillalla ole ainoatakaan jälellä.» He kyselivät don Quijotelta ristiin rastiin hänen seikkailujaan, mutta hän vastasi vain pyytäen saada vähän ruokaa ja lepoa, joita paraiten tarvitsi. Hän sai kumpaakin tarpeeksi asti, ja sillä aikaa otti kirkkoherra talonpojalta selkoa missä tilassa tämä oli don Quijoten tavannut. Mies kertoi kaikki tarkalleen unohtamatta ritarin lavertelujakaan tiellä; ja kaikki tämä oli omiaan vahvistamaan kirkkoherran päätöstä huomispäivän tehtävästä, jota varten hän pyysi myös ystävänsä parturi Niklaksen saapumaan silloin don Quijoten asuntoon.
- ↑ Päärit (paires) olivat Ranskassa mahtavimmat, syntyperältään ja arvoltaan kuninkaan vertaiset ylimykset. Niitä oli luvultaan 12, puolet piispoja, puolet maallisia lääniherroja.
- ↑ »Maineen yhdeksän ritaria» olivat vanhan tarinan mukaan seuraavat: juutalaiset Josua, David ja Judas Makkabealainen; pakanat Aleksanteri Suuri, Hektor ja Julius Caesar; ja kristityt Artur kuningas, Kaarle Suuri ja Gottfried Bouillonilainen.