[s. 16] pääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole la Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista kaunotarta».
Sellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan miehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin puheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen kuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän ilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta: »Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte; antakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin väitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa.»
»Jos saisitte hänet nähdä», virkkoi don Quijote, »niin miksipä enää vaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan? Tärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että vannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan. Myöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi vaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan ritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin teidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin mies, jolla on oikeus puolellaan.»
Näin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä puhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei hänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri ratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari koki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat varuksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei siltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: »Elkää paetko, te pelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun, että maahan putosin.»
Muuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkä-
16
