Ystävän kuoltua.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Katoova siis oli suloinen
Tuo huoli;
Hyväili kuin suvi-tuulonen
Ja kuoli.
Oi sulo-unta!
Oi haaveksunta!
Pian riemukukkani päälle lunta
           Loi hauta.
Hellästi mainitsen nimeäs,
Et havaa,
Et kuule ääntäni, mökkiäs
Et avaa.
Ei kyynel auta,
Ei itkus auta
Sydäntä, jonka jo tuonen rauta
           Löi hautaan.
Vaan vaikk’ ol ankara salliman
Tuo puuska,
Suloinen on suru, siunajan
Vaan tuskaa;
Sun onnes koitti
Ja taistos voitti,
Kun rauhan kelloa sulle soitti
           Jo hauta.
Niin miekkonen sinä, vankilas
Kun murtui!
Maan pääll’ on vaan sydän autuas
Ku turtui.
Tääll’ ei oo rauhaa,
Tääll’ aika pauhaa;
Vaan tyyntä rauhaa ja unta lauhaa
           Suo hauta.
Henk’ autuas, nuku turhuuden
Huolilta,
Kuin kaste, jonk’ yli laaksojen
Kylv’ ilta;
Kunnekka koittaa,
Yön päivä voittaa
Ja nukkujat herehille soittaa
           Haudasta.
Se elon siemen, jonk’ ihmiseen
Loi valo,
Ei ijäks’ sammu yön kahleeseen
Sen palo.
Mi kuoloon nääntyy,
Se eloon kääntyy,
Ja umppu vaan, josta kukka sääntyy,
           On hauta.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.