Ylösnoussut
Ylösnoussut Kirjoittanut Otto Manninen |
- On tullut valkeus, ja väistyy yö,
- ja korkealla hohtaa huomenkoitto,
- ja elämälle voiton hetki lyö.
- Vaan kuka mittaa, kuink’ on kallis voitto?
- Ken tuskan mittaa, mit’ on tunteneet
- sydämet kalleimpansa, kaikkens’ antain,
- ken ahdistuksen, josta auenneet
- on vihdoin avaruudet aamun rantain?
- Kokea saimme pienen tuokion,
- mit’ urhot halki muinaisuuden harmaan;
- sen taistelojen taival ollut on
- valottomampi, vaikeampi varmaan.
- Nyt ankaruutta tuhatvuotisen
- me ehkä aavistamme taattoin taiston,
- sen uskallusta aamuun uutehen
- ja voimaa, väkevyyttä elonvaiston.
- Ikuinen Kaitselmus, mi kansan tään
- asetit kuokkijaksi pohjan korven!
- Sai tuntea se tuiman vastasään,
- sai kuulla torahdukset vainotorven.
- Nyt mitä tuntemaan sen tulla suot,
- asua suotko päivän kasvoin alla,
- ja kevään kirkastusta mieleen luot,
- min että väistyy väijyväinen halla?
- Sen otsalla jo voiko kimmeltää
- vapaus, kärsimysten kallis helmi?
- Suur’, oikea suo sille määränpää,
- sen riento ettei harhateillä telmi.
- Sen voiman, joka voitti vastasään,
- sen innon, jok’ on meissä isäin juurta,
- äl’ anna hervota, kun heitetään
- nyt vastaisuuden valta-arpaa suurta.
- Isäimme altis mieli meihin luo,
- on aika etsikon, on hetki enteen.
- Nyt kylvö tehdään, joka kasvun tuo
- pojille kauas polveen kymmenenteen.
- Sen sydämemme ääni todistaa:
- ne touon kantaa, toivojemme kunnaat,
- surujen Suomi lohdutuksen saa
- niin kalliin, kuin sen kallihit on lunnaat.
- Oi aavistuksen kauko-aika uus,
- kun armahamp’ on päivä päällä maamme!
- Me – kohta muistumaton muinaisuus –
- ilomme korkeimman me siitä saamme.
- Siit’ aatoksemme suureks avartuu,
- on meillä pääsinpäivän riemu pyhä.
- On tullut Suomen korkein toukokuu,
- käy elon kutsu: ylemmäksi yhä!
- Oi ylösnoussut, ylhä synnyinmaa,
- ylemmäs yhä valkeutta kohti
- se voima ikuinen sua koroittaa,
- mi ihmeellisesti kaikk’ aikas johti.
Keväällä 1918.
Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.