Yö rannikolla

Kirjoittanut Heinrich Heine


Tähdetön, kylmä on yö,
meri haukottelee;
ja vatsallaan meren päällä lepää
muodoton, muikea pohjatuuli,
ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin
kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli,
hän loruilee,
veen väelle hassutuksia haastaa,
jättiläistaruja, hirtehisleikkiä,
Turjan harmaita tutkelmoita,
taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo
Eddan luotteita,
loihtulauluja,
niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja,
että veen valkeat lapset
hyppivät, heiluvat, riemuitsevat
ylimielen-hurmassa.
Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla,
rantaa laakaa pitkin
vieras kulkee,
min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli.
Kussa hän astuu,
kipunat kirpoo ja raakut rauskaa;
hän tiukasti kiintää viittansa harmaan
ja halkoo nopsahan tuulista yötä,
varmana oppaanaan valo pieni,
mi kutsuen, lempeenä loistaa
yksinäisestä
kalastajamökistä.
Isä ja veikko merellä ovat;
ypö-yöllisen yksin
jäi majaan kalastajatyttö.
Takan luona hän istuu,
kuuntelee vesikattilan virttä
ja tuleen räiskyvään risun heittää
ja lieteen puhuu;
punalieskavat liekit
luovat tenhoisan, kauniin kajon
yli kukkivan posken,
yli hennon, valkean olkapään,
mi orpona esiin pistää
paidasta harmaasta, karkeasta;
yli myös käden pienen, toimeliaan,
alushametta kiinnittäväisen
ympäri hienon lanteen.
Mutta äkkiä aukee ovi,
käy sisään yöllinen vieras;
lemmen-varmana silmänsä lepää
tytössä hoikassa, valkeassa,
mi väristen seisoo
niinkuin säikkynyt lilja.
Ja vieras viittansa maahan heittää
ja nauraa ja puhuu:
»Näetkö, lapsi, ma sanani pidän,
ma tulen, mun kanssani tulee
aika vanha, jolloin jumalat
astuivat ihmisten tytärten luokse
ja kaulaten ihmisten tyttäriä
kera heidän siittivät
ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja,
urhoja, ihmeitä maan.
Toki älä nyt kauemmin ällistele
jumaluuttani, laps,
sua pyydän vaan, tee-rommia keitä,
on ulkona kylmä
ja voi yön ilma
myös meit’ ikivaltoja pahoin pidellä:
helposti saamme me nuhan jumalaisen,
kuolemattoman yskän.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.