Yö rannikolla
Yö rannikolla Kirjoittanut Heinrich Heine |
- Tähdetön, kylmä on yö,
- meri haukottelee;
- ja vatsallaan meren päällä lepää
- muodoton, muikea pohjatuuli,
- ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin
- kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli,
- hän loruilee,
- veen väelle hassutuksia haastaa,
- jättiläistaruja, hirtehisleikkiä,
- Turjan harmaita tutkelmoita,
- taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo
- Eddan luotteita,
- loihtulauluja,
- niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja,
- että veen valkeat lapset
- hyppivät, heiluvat, riemuitsevat
- ylimielen-hurmassa.
- Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla,
- rantaa laakaa pitkin
- vieras kulkee,
- min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli.
- Kussa hän astuu,
- kipunat kirpoo ja raakut rauskaa;
- hän tiukasti kiintää viittansa harmaan
- ja halkoo nopsahan tuulista yötä,
- varmana oppaanaan valo pieni,
- mi kutsuen, lempeenä loistaa
- yksinäisestä
- kalastajamökistä.
- Isä ja veikko merellä ovat;
- ypö-yöllisen yksin
- jäi majaan kalastajatyttö.
- Takan luona hän istuu,
- kuuntelee vesikattilan virttä
- ja tuleen räiskyvään risun heittää
- ja lieteen puhuu;
- punalieskavat liekit
- luovat tenhoisan, kauniin kajon
- yli kukkivan posken,
- yli hennon, valkean olkapään,
- mi orpona esiin pistää
- paidasta harmaasta, karkeasta;
- yli myös käden pienen, toimeliaan,
- alushametta kiinnittäväisen
- ympäri hienon lanteen.
- Mutta äkkiä aukee ovi,
- käy sisään yöllinen vieras;
- lemmen-varmana silmänsä lepää
- tytössä hoikassa, valkeassa,
- mi väristen seisoo
- niinkuin säikkynyt lilja.
- Ja vieras viittansa maahan heittää
- ja nauraa ja puhuu:
- »Näetkö, lapsi, ma sanani pidän,
- ma tulen, mun kanssani tulee
- aika vanha, jolloin jumalat
- astuivat ihmisten tytärten luokse
- ja kaulaten ihmisten tyttäriä
- kera heidän siittivät
- ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja,
- urhoja, ihmeitä maan.
- Toki älä nyt kauemmin ällistele
- jumaluuttani, laps,
- sua pyydän vaan, tee-rommia keitä,
- on ulkona kylmä
- ja voi yön ilma
- myös meit’ ikivaltoja pahoin pidellä:
- helposti saamme me nuhan jumalaisen,
- kuolemattoman yskän.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.