Yö.

Kirjoittanut Otto Manninen


Yö musta yllä, alla.
Pois viime tähti sammuu.
Nyt unten ulapalla
veen hirmut hirnuu, ammuu.
Yön suurten kuuluu kuoro
yl’ aavan kuohukuvun.
Nyt uus on valtavuoro
syvyytten alkusuvun.
Nyt elää muinaismuodot
jo muka ammoin laanneet,
heräävät rungot, ruodot
kivistä unta maanneet.
Väkevät vanhat herää, –
levänneet varsin lievät.
Tuoll’ etsii silmät erää
vihertäväiset, vievät.
Tuoll’ liikkuu evin hitain
ne halki vetten harjuin,
ja satahammas-kitain
soi kiukku riistaa karjuin.
Syvyyden äänet ärjyy,
yön ääret vastaa naarain. –
Voi miestä, ken nyt värjyy
vesillä haaksin haurain,
ken, myöhäsynty keri,
pääll’ öisten keinuu uomain,
kun kansoittama meri
on ajan alkuluomain.
On liian hennot, heikot
kaikk’ aseet ihmismietteen,
kun tulee tursaat, peikot
syvyytten sydänlietteen.
Ei suojaan suuntaneulat
poloista auta purtta.
Min kaarna kestää keulat,
kun ahmaa aallon hurtta.
Ei konsaan matkan maaliin
se saavu mies, ei palaa.
Iäti saadun saaliin
syvyyden suuret salaa;
sen vie, ken keko sousi
päin maiden uutten unta,
kun mahtajaksi nousi
yösynty sukukunta,
kun purki voimat tummat
ulappa umpisyvä,
toi ilmi salatummat
kuin tuntea on hyvä.


Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.