Yö
Yö. Kirjoittanut Otto Manninen |
- Yö musta yllä, alla.
- Pois viime tähti sammuu.
- Nyt unten ulapalla
- veen hirmut hirnuu, ammuu.
- Yön suurten kuuluu kuoro
- yl’ aavan kuohukuvun.
- Nyt uus on valtavuoro
- syvyytten alkusuvun.
- Nyt elää muinaismuodot
- jo muka ammoin laanneet,
- heräävät rungot, ruodot
- kivistä unta maanneet.
- Väkevät vanhat herää, –
- levänneet varsin lievät.
- Tuoll’ etsii silmät erää
- vihertäväiset, vievät.
- Tuoll’ liikkuu evin hitain
- ne halki vetten harjuin,
- ja satahammas-kitain
- soi kiukku riistaa karjuin.
- Syvyyden äänet ärjyy,
- yön ääret vastaa naarain. –
- Voi miestä, ken nyt värjyy
- vesillä haaksin haurain,
- ken, myöhäsynty keri,
- pääll’ öisten keinuu uomain,
- kun kansoittama meri
- on ajan alkuluomain.
- On liian hennot, heikot
- kaikk’ aseet ihmismietteen,
- kun tulee tursaat, peikot
- syvyytten sydänlietteen.
- Ei suojaan suuntaneulat
- poloista auta purtta.
- Min kaarna kestää keulat,
- kun ahmaa aallon hurtta.
- Ei konsaan matkan maaliin
- se saavu mies, ei palaa.
- Iäti saadun saaliin
- syvyyden suuret salaa;
- sen vie, ken keko sousi
- päin maiden uutten unta,
- kun mahtajaksi nousi
- yösynty sukukunta,
- kun purki voimat tummat
- ulappa umpisyvä,
- toi ilmi salatummat
- kuin tuntea on hyvä.
Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.