Vuosisadan seppelöitsemä

Vuosisadan seppelöitsemä Helsingin Yliopiston juhliessa Aleksis Kiven syntymän satavuotismuistoa 10. 10. 1934 Kirjoittanut Otto Manninen

Kunne tuhannet talvet

tuhannet toi tuhot, hallat,

kevään kerjetä vihdoin

soi valon korkeat vallat.

Kulmilla Pohjolan korven

liekehti Koittaren linnat,

syttyi sydänten into,

aavistus avarsi rinnat.

Kajahti Karjalan kannel,

Väinämön väkevä virsi,

katkesi talviset kahleet,

kirposi routa ja kirsi.

Koht’ ihanasti jo vastaan

soi Häme kultaisin nummin,

häämöttävin sinimetsin,

hongistoin syväntummin.

Oi kevät maan, kevät kansan,

oi kevät korkea Suomen!

Luomisen ihmeitä mahtoi,

maa, sinun henkesi huomen.

Lakastumattomin lahjoin

korpiset hallasi kosti,

vuoreen vangitun sulle

päiväsi päästäjät nosti.

Vaan ase auringon olla,

hengen hehkuva kalpa,

Turjan hyyt hajotella,

särkeä ankara salpa –

kuink’ yli kaikkien mittain

taittava taisto ja taakka,

vaikea tie valitulle

kuoleman varjoihin saakka!

Siksikö häll’ osa orvoin

tääll’ oli, köyhin ja halvin,

taival niin vilu, vitkaan

väistyvin varjoin ja talvin,

että sit’ ilmehisemmin

ilmi sun voittos, sun voimas,

iäinen Henki, sun ihmees

tois ase, sun valikoimas?

Ah, niin ett’ olit, Suomi,

soiseen untunut huuruus,

tuntosi turta, kun suotiin

aamusi antien suuruus,

antajan ett’ okaseppel

vain oli vaino ja riita,

viihdytys ainoa vihdoin

himmeä Tuonelan viita!

Punnitsi aikojen vaaka

vasta sun kultas, sun kuonas:

näit, kuka vaelsi valta

outona, orpona luonas.

Kantaa vuossatasarjat

hälle nyt seppeltä voiton,

jolt’ ikiseppelen itse

sait ajall’ aamusi koiton.

Ylennä mieles, mi paljon

hetken harhoille tuhlaa:

juhla on sen, loputonta

sulle ken valmisti juhlaa!

Suurene, korkene! Ainut

sovitus on se sun harhaas,

että et tuntenut häntä,

sulle jok’ antoi sun parhaas,

löys syvät luontosi luotteet,

sen omat, oikeat juuret,

sun oman henkesi hetteet,

suonet hiljaisen suuret,

kirvoitti, kirkasti kieles,

sai sanas jaloa voimaan,

sun oman sydämes laulun

viritti syvästi soimaan.

Muista, kun rikkahin riemuin

suurtasi juhlit sa julki:

näin sinut rikkaaks on tehnyt

hän, joka köyhänä kulki,

ett’ iankaikkinen kalleus

sun sydämessäs on kantaa,

kauneeksi kansojen, aikain

aarteistoon sinun antaa.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.