Vuosisadan seppelöitsemä

Vuosisadan seppelöitsemä
Helsingin Yliopiston juhliessa Aleksis Kiven syntymän satavuotismuistoa 10. 10. 1934
Kirjoittanut Otto Manninen


Kunne tuhannet talvet
tuhannet toi tuhot, hallat,
kevään kerjetä vihdoin
soi valon korkeat vallat.
Kulmilla Pohjolan korven
liekehti Koittaren linnat,
syttyi sydänten into,
aavistus avarsi rinnat.
Kajahti Karjalan kannel,
Väinämön väkevä virsi,
katkesi talviset kahleet,
kirposi routa ja kirsi.
Koht’ ihanasti jo vastaan
soi Häme kultaisin nummin,
häämöttävin sinimetsin,
hongistoin syväntummin.
Oi kevät maan, kevät kansan,
oi kevät korkea Suomen!
Luomisen ihmeitä mahtoi,
maa, sinun henkesi huomen.
Lakastumattomin lahjoin
korpiset hallasi kosti,
vuoreen vangitun sulle
päiväsi päästäjät nosti.
Vaan ase auringon olla,
hengen hehkuva kalpa,
Turjan hyyt hajotella,
särkeä ankara salpa –
kuink’ yli kaikkien mittain
taittava taisto ja taakka,
vaikea tie valitulle
kuoleman varjoihin saakka!
Siksikö häll’ osa orvoin
tääll’ oli, köyhin ja halvin,
taival niin vilu, vitkaan
väistyvin varjoin ja talvin,
että sit’ ilmehisemmin
ilmi sun voittos, sun voimas,
iäinen Henki, sun ihmees
tois ase, sun valikoimas?
Ah, niin ett’ olit, Suomi,
soiseen untunut huuruus,
tuntosi turta, kun suotiin
aamusi antien suuruus,
antajan ett’ okaseppel
vain oli vaino ja riita,
viihdytys ainoa vihdoin
himmeä Tuonelan viita!
Punnitsi aikojen vaaka
vasta sun kultas, sun kuonas:
näit, kuka vaelsi valta
outona, orpona luonas.
Kantaa vuossatasarjat
hälle nyt seppeltä voiton,
jolt’ ikiseppelen itse
sait ajall’ aamusi koiton.
Ylennä mieles, mi paljon
hetken harhoille tuhlaa:
juhla on sen, loputonta
sulle ken valmisti juhlaa!
Suurene, korkene! Ainut
sovitus on se sun harhaas,
että et tuntenut häntä,
sulle jok’ antoi sun parhaas,
löys syvät luontosi luotteet,
sen omat, oikeat juuret,
sun oman henkesi hetteet,
suonet hiljaisen suuret,
kirvoitti, kirkasti kieles,
sai sanas jaloa voimaan,
sun oman sydämes laulun
viritti syvästi soimaan.
Muista, kun rikkahin riemuin
suurtasi juhlit sa julki:
näin sinut rikkaaks on tehnyt
hän, joka köyhänä kulki,
ett’ iankaikkinen kalleus
sun sydämessäs on kantaa,
kauneeksi kansojen, aikain
aarteistoon sinun antaa.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.