Vuori-idylli (Uotila)
| Vuori-idylli. Kirjoittanut Heinrich Heine |
| Suomentanut Oskar Uotila. |
1.
muokkaa- Vuoren rintehell’ on suojus,
- Vuorimies siin’ asustaa;
- Siellä kohaa vehrä kuusi,
- Kultakuuhut kumottaa.
- Suojuksess’ on nojatuoli,
- Kumma leikkauksiltaan;
- Onnenpoik’ on, ken siin’ istuu,
- Sepä itse olla saan.
- Jakkaralla istuu neito,
- Nojaa minuun kätösen;
- Silmät niinkuin sinitähdet,
- Suu kuin punaruusunen.
- Sinitähtein katse minuun
- Niinkuin taivas avaantuu;
- Liljasormen varottaissa
- Myhää purpurainen suu.
- Ei, ei huomaa meitä äiti,
- Ahkeraan kun kehräilee,
- Isä taasen, soittain sitraa,
- Vanhaa virttä hyräilee.
- Pienokainen kuiskuu hiljaa,
- Hiljaa, ääntään alentain;
- Monen tärkin salaisuuden
- Häneltä jo kuulla sain.
- «Vaan kun kuoli täti meidän,
- Emme enää mennä voi
- Ampujuhlaan Goslarihin,
- Siellä riemu riehakoi.
- «Tääll’ on taasen yksinäistä,
- Vuoren kylki kylmentää,
- Talvin meidät melkein hautaa
- Peittohonsa lumi, jää.
- «Olen arka tyttö, mua
- Hirvittää kuin lapsia
- Pahat vuoren peikot, joill’ on
- Tapa öisin kapsia.»
- Vaikenee nyt rakas pieni,
- Sanojansa arkaillen,
- Ja hän nostaa kätösensä
- Peitteheksi silmien.
- Ulkon’ yhä kohaa kuusi,
- Rukki viippoo, vyräjää,
- Sillä aikaa helkkyy sitra,
- Vanha viisu hyräjää:
- «Ällös pelkää, rakas lapsi,
- Valtaa pahain peikkojen!
- Öin ja päivin, rakas lapsi,
- Turviss’ olet taivaisten!»
2.
muokkaa- Kuusi vehrein sormin näppii
- Alhaisehen akkunaan,
- Kuu, tuo mykkä kuuntelija,
- Luopi sisään kultiaan.
- Lähihuoneess’ isä, äiti
- Hiljaisesti kuorsaavat,
- Vaan me kaksi juttelemme
- Iltahetket armahat.
- «Että usein rukoelet,
- Tuskin uskoa ma voin,
- Rukoiluksesta ei varmaan
- Värähtele huules noin.
- «Huultes häijyt, kylmät väreet
- Mua usein peloittaa,
- Vaan tää synkkä tuska tyyntyy,
- Taas kun silmäs heloittaa.
- «Kuink’ on oikein uskos laita,
- Sitä myöskin epäilen, –
- Uskos Isään Jumalahan,
- Poikaan, Pyhään Henkehen?»
- Lapsoseni, poikana jo,
- Äidin syliss’ istuissain,
- Uskoin Isään Jumalahan,
- Valtiaaseen maailmain!
- Joka kauniin maan loi kodiks’
- Ihmiskunnan kaunihin,
- Joka taivaskappaleille
- Kulun määräs kullekkin.
- Suuremmaksi tultuani
- Sain jo tajun paremman,
- Käsitin ja ymmärsin ja
- Uskoin myöskin poikahan;
- Poikaan rakkaaseen, jok’ ilmas
- Rakkautens’ ihmisiin,
- Joka, niinkuin tavallista,
- Palkaks ristiinnaulittiin.
- Nyt, kun olen mies ja mailmaa
- Nähnyt, suurioppinen,
- Paisuu sydän, sydämmestä
- Uskon Pyhään Henkehen.
- Tää se teki iki-ihmeet,
- Tekee yhtämittaiset;
- Hän murs’ lääniherrain linnat,
- Mursi orjain ikehet.
- Vanhoist’ oikeuksistamme
- Vaativi hän lukua;
- Yht’ on juurta ihmislapset,
- Yhtä vapaasukua.
- Hän se häätää häijyt usvat
- Sekä houreen hämärän,
- Mikä, yöt ja päivät ilkkuin,
- Turmelee meilt’ elämän.
- Tuhansittain ritareit’ on
- Pyhä Henki valinnut
- Tahtoansa täyttämähän
- Ja ne innostuttanut.
- Näiden kalliit miekat välkkyy,
- Näiden liput liehuvat!
- Tahtoisit kai, lapsi, nähdä
- Ritarit nää uljahat?
- Niinpä katso minuun, lapsi,
- Suuta anna rohkeesti;
- Sillä itse olen moinen
- Pyhän Hengen ritari.
3.
muokkaa- Kuu se tuolla hiljaa piilee
- Taakse vehrän kuusiston,
- Lampussamme lekkuu valo
- Himeä ja hervoton.
- Mutta sinitähtöseni
- Kirkkaammin vaan säteilee,
- Punaruusut hohtelevat,
- Rakas neito haastelee:
- «Pieni väki, menninkäiset,
- Meiltä lihaa, leipää vie,
- Mikä laatikoss’ on illoin,
- Aamulla jo missä lie.
- «Pieni väki maidostakin
- Kuorii kerman, jättäen
- Peittämättä astian, ja
- Kissa lipoo jäännöksen.
- «Ja tää kissa se on noita,
- Sydän-öinkin hiipii tuo
- Tuonne peikkovuoren puoleen
- Tornin raunioiden luo.
- «Siell’ on muinoin ollut linna,
- Kemut, aseet loistoisat;
- Ritarit ja vallasnaiset
- Soittotanssit tanhuivat.
- «Silloin loihti häijy velho
- Linnat, väet järjestään;
- Rauniot vaan jäivät sinne
- Sekä pöllöt pesimään.
- «Mutta tätivainaa virkkoi:
- Ken jos aikaan hyvähän
- Yöllä oikealla paikkaa
- Osaa syntyyn syvähän,
- «Niin nuo rauniot ne vaihtuu
- Jälleen linnaan loistoiseen,
- Ritarit ja vallasnaiset
- Tanhuilee siell’ uudelleen.
- «Ja tuo linna sen on oma,
- Joka synnyt julki toi,
- Hänen nuorta jaloisuuttaan
- Rummut, torvet kunnioi.»
- Noin ne huulten punaruusut
- Kukkii tarukuviaan,
- Joihin silmät vuodattavat
- Tähteinsinivaloaan.
- Kultakutrins’ kiertää pikku
- Käsihini, kahleiks kait,
- Sormill’ antaa somat nimet,
- Nauraa, suutelee, on vait.
- Hiljaisessa huonehessa
- Minust’ on niin rattosaa;
- Pöytä, kaappi, kaikki katsoo
- Mua niinkuin tuttavaa.
- Vaka seinäkello haastaa,
- Sitra, kielin vienoisin,
- Alkaa itsestänsä soida,
- On kuin unta näkisin.
- Nytpä onkin hyvä aika,
- Oikea myös paikka tää;
- Luulenp’ että huuliltani
- Syntysana vierähtää.
- Katsos, lapsi, puoliyötä
- Herättää jo aamunkoi!
- Puro, kuuset kohisevat,
- Vanha vuori elamoi.
- Sitransoitto, loitsulaulut
- Raikkuu vuoren rotkosta,
- Niinkuin huima kevät puhkee
- Kukkametsä notkosta.
- Kukat, uljaat ihmekukat,
- Lehdet, taruntapaiset,
- Tuoksuvat ja väreilevät
- Niinkuin into kiihtäis net.
- Ruusut, hurjat niinkuin liekit,
- Kuohuu läpi huumehen;
- Niinkuin kristalliset pylväät,
- Liljat kohoo korkeellen.
- Tähdet, aurinkoja kooltaan,
- Katsovat niin palavaan;
- Liljain jättikupuihin ne
- Vuodattavat valoaan.
- Vaan me itse, rakas lapsi,
- Toisennuimme tykkänään;
- Soihdut, kulta, silkki väippyy
- Vieritsemme vikkelään.
- Sinä muunnuit prinsessaksi,
- Loistolinnaks suojus tää,
- Ritarit ja vallasnaiset
- Täällä tanssii temmeltää.
- Mutta mulle, mulle onni
- Sinut, linnat, kaikki soi;
- Minun nuorta jaloisuuttain
- Rummut, torvet kunnioi.
Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.