Vuori-idylli

Vuori-idylli. Kirjoittanut Heinrich Heine

1.

Vuoristoss’ on maja pieni

Vuorimiehen iäkkään;

Siellä huojuu uljaat kuuset,

Kultakuu luo säteitään.

Huoneessa on nojatuoli,

Taiten tehty veistos sen;

Miekkonen, ken siinä istuu,

Ja ma olen miekkonen!

Jakkaraltaan tyttö laskee

Sylihini kyynärpään;

Silmät on kuin sinitähdet,

Suu kuin ruusu väikkeessään.

Ja nuo tähdet taivaansuuret

Siintää minuun katsoen;

Ja hän hienon sormen painaa

Ruususuulleen hymyillen.

Ei, ei meitä nää nyt äitis,

Hän vain kehrää ahkeraan;

Kitaraa taas isäs soittaa

Laulellen vain lauluaan.

Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii,

Hiljaa vain ja varkahin;

Monta suurta salaisuutta

Minulle jo uskookin.

”Siitä kun näet täti kuoli,

Emme enää mennä voi

Metsälinnaan Goslarihin,

Siellä on niin kaunist’, oi!

”Tääll’ on taas niin yksinäistä

Kesken kolkon vuorimaan,

Majammekin talvisaikaan

Melkein lumeen haudataan.

”Olen pelvokas kuin lapsi,

Arka tyttö, taidoton;

Pelkään vuorenhaltioita,

Jotka yöllä liikkeell’ on.”

Äkkiä on vaiti armas

Säikyksistä sanoistaan,

Ja hän käsihinsä peittää

Sulo kasvot nopeaan.

Kuuset huojuu huminoiden,

Rukki hyrrää hyrryään,

Kitara se väliin helkkyy,

Väreillen soi ukon ään’:

”Älä pelkää, lapsi pieni,

Valtaa häijyin haltiain!

Enkelit on, lapsi pieni,

Luonas vartioina ain!”

2.

Kuusipuu se vihrein sormin

Huiskii alhaan ikkunaan;

Kuu, tuo kurkistaja vieno,

Sisään valaa kultiaan.

Isä, äiti hiljaa kuorsaa

Likeisessä huoneessaan;

Mut me kahden salaa kuiskuin

Vielä jäämme valvomaan.

”Aivan usein rukoilevas

Oikein uskoa en voi,

Tuon sun huultes kylmän ilmeen –

Tokko rukous sen toi!

”Tuo sun häijy, ruma ilmees

Saa mun aina säikyksiin;

Mutta kumma kauhu haihtuu,

Kun nään hurskaat silmäs niin.

”Myös en uskovas sun luule

Todentotta uskoen. –

Uskotkos sa taivaan Isään,

Poikaan, Pyhään Henkehen?”

Lapsi kulta, jo ma lassa,

Äidin syliss’ istuissan’,

Uskoin taivaalliseen Isään,

Hyvään, ylhään, mahtavaan!

Joka kauniin maan on luonut

Ja sen kauniit ihmiset,

Luonut päivän, kuun ja tähdet,

Pannut niille kiertehet.

Kun niin mittaa karttui, lapsi,

Enemmän viel’ ymmärsin;

Ymmärsin, ja järki varttui,

Ja ma uskoin Poikaankin;

Poikaan lempivään, mi lemmen

Lempeästi julisti,

Ja min rahvas, rahvaan tapaan

Palkaks ristiinnaulitsi.

Nyt, kun määräni on täysi,

Paljon luin ja paljon näin,

Sydän paisuu, ja ma uskon

Pyhään Henkeen syämestäin.

Hän se teki suuret ihmeet,

Tekee noita taas ja taas;

Hän löi maahan orjain ikeen,

Valtaherrain linnat kaas.

Vanhat kuolinhaavat sulkee,

Uusii vanhan oikeuden;

Vertaiset on kaikki kansat,

Aatelia ihminen.

Hän se häätää häijyt usvat

Sekä hirmuhoureet nää,

Jotka karkoittaen riemut

Meitä vastaan irvistää.

Sadat ritarit on taistoon

Pyhä Henki valinnut,

Tahtoansa täyttämähän,

Ja on heidät rohkaissut.

Kirkkaat kalvat heillä säihkyy,

Liehuu liput voitokkaat!

Laps, sa tahtoisit kai nähdä

Nämä uljaat sotilaat?

Niinpä, minuun katso, lapsi,

Katso rohkeasti vaan;

Minuss’ itsessäin näät tässä

Pyhän Hengen sotilaan.

3.

Hiljalleen jo kuu käy kätköön

Vihantien kuusten taa,

Huoneessamme himmein liekein

Lamppu enää loimuaa.

Mut nuo sinitähdet loistaa

Kirkkaammin vain väikähtäin,

Huulten rusoruusut hehkuu,

Armas tyttö haastaa näin:

”Pikkuväki, tontut, meiltä

Leivät, voit vie varastain;

Illoin lukon taa ne pannaan, –

Poissa kaikki aamull’ ain!

”Tontut myös ne kuorii kerman

Maidosta ja joka yö

Pytyn kannen auki jättää,

Jotta kissa loput syö.

”Mutta kissa onkin velho,

Myrskyöin näet luikkii tuo

Salaa henkivuorta kohden

Vanhain raunioiden luo.

”Siellä muinoin oli linna,

Uljas, aseloistossaan;

Ritarit ja rouvat, knaapit

Tanssi soihtutanssejaan.

”Linnan ja sen väenpä tenhos

Häijy noita-akka noin;

Jäämään rauniot vain jäivät,

Missä huuhkain löysi ko’in.

”Mutta mummovainaa tiesi:

Lausut sanan oikean

Yöllä paikall’ oikealla

Oikeahan aikahan;

”Silloin rauniot ne nousee

Jälleen linnaks kirkkahaks,

Ritarit ja rouvat, knaapit

Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.

”Mutta mies, mi sanan lausui,

Linnan ja sen väen saa,

Torvet tervehtii ja rummut

Riemuin nuorta valtijaa!”

Noinpa huulten ruususista

Puhkee tarukuvat nuo,

Armaat sinisilmät niihin

Tähtituikettansa luo.

Käteni jo kietoo pieno

Kultakutrein kierroksiin,

Lukee sormet sulosuukoin,

Hymyilee ja vait on niin.

Huoneessa on kaikki hiljaa

Ja niin hauskan viehkeää;

Pöydät, penkit, on kuin mulle

Tuttavat ois vanhat nää.

Tyynnä naskaa seinäkello,

Kitara se hiljaa vain

Itsestään jo soida alkaa,

Ja ma oon kuin unissain.

Nytpä oikea on hetki,

Saavuin paikkaan oikeaan,

Ja ma luulen, huulilleni

Sanan oikean ma saan.

Katsos, lapsi, häilyy usvat,

Sydänyö jo häämöttää!

Vuon ja metsän humu yltyy,

Vanha vuori heräjää.

Soitot, laulut kääpiöiden

Kautta rotkoin raikahtaa,

Ja kuin kevään kiihkoss’ esiin

Kukkametsät versoaa.

Kukat uljaat, tarumaiset,

Lehdet ihmeen leveät;

Intohimon ahdistuksin

Tuoksuillen ne värjyvät.

Ruusut, kuni hurjat lieskat,

Loistaa kesken vehmastoin,

Liljat, kuni hohtopylväät,

Pilven pieliin kohoo noin.

Tähdet – kooltaan auringoita –

Katsoo lemmenhehkussaan,

Liljain teriin kumman suuriin

Valaa säihkevirtojaan.

Mut me itse, armas lapsi,

Muutuimme viel’ enemmän;

Soihdut sekä kullat, silkit

Säihkyy meille silmähän.

Ylennyt oot prinsessaksi,

Majas linnaks korkeaks,

Ritarit ja rouvat, knaapit

Riemuin tanssii, kaks ja kaks.

Mutta mun nyt onkin linna,

Sinut sain ja kaikki nää;

Nuorta valtijaa nyt riemuin

Torvet, rummut tervehtää!

Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.