Virgilion Bucolica: Kolmas Ecloga
| Virgilion Bucolica: Toinen Ecloga | Kolmas Ecloga. Palaemon. Kirjoittanut Vergilius |
Virgilion Bucolica: Neljäs Ecloga |
Menalcas.
Sanos minulle, Damoetas, kenenkä on karja? Onko se Meliboeon?
Damoetas.
Ei, vaan Aegon’in. Aegon sen nykyjään jätti minulle.
Menalcas.
Oi lampaat! Oi te onneton karja! Sillä aikaa, kun hän itse lempii Neaeraa ja pelkää, että tämä pitää minun häntä parempana, lypsää tämä vieras kaitsija lampaat kahdesti tiimassa. Kunto viepyy karjalta ja maito karitsoilta.
Damoetas.
Tiedäpä toki määrältä soimata miehiä mokomista. Tiedänpä minäki, kuinka sinua – – – silloin kun kauriit syrjittäin katselivat, ja missä luolassa – – – vaikka Nymphit kevytmielisesti vaan naurahtelivat.
Menalcas.
Se oli silloin, luullakseni, kun näkivät minun konnamaisesti vesurilla leikkovan Myconin pensahistoa ja nuoria viiniköynnöksiä.
Damoetas.
Taikka kun täällä vanhain saksantammein luona taitoit Daphnin jousen ja vasamat, joita sinun, ilkiä Menalcas, kävi kateeksi, kun näjit ne olevan pojalle annetut. Tottapa olisit kuollut, jos et olisi jollaki tavalla saanut vahinkoa tehdä.
Menalcas.
Mitähän isännät tehnevät, kun rosvo-orjat tuollaisia julkenevat? Enkö nähnyt sinua, kelvoton, kun väijyksissäsi kaappasit Damonin kauriin, Lyciscan kovasti haukkuissa. Ja kun huusin: ”minne tuo nyt rientää? Tityrus, korjaa karjasi!” – Silloin sinä jo olit saraheinikossa kätkössä.
Damoetas.
Koska tuli voitetuksi laulannossa, eikö olisi pitänyt hänen antaa minulle se kauris, jonka huiluni häneltä lauluilla ansaitsi? Jos et tiedä, niin sanon, että tuo kauris oli minun. Damon itse sen minulle tunnusti; mutta sanoi ei saattavansa sitä antaa.
Menalcas.
Sinäkö hänen voitit laulannossa? Onko vahalla liitettyä huilua koskaan sinulla ollutkaan? Eikö, kölpys, ole tapasi ollut rämyisellä ruo’olla tienhaaroissa tuhlailla pahanpäiväisiä lauluja.
Damoetas.
Tahdotko siis, että vuorottain koetamme keskenämme, mitä kumpiki osaa? Minä panen tämän lehmyisen veikkaan (ettet tuota hylkisi, niin tiedä, että sitä lypsetään kahdesti päivässä, ja se imettää kahta vasikkaa). Sano sinäki, millä pantilla kilpailet kanssani?
Menalcas.
Karjasta en uskalla mitään panna veikkaan kanssasi. Minulla on, näet, isä ja kova äitipuoli kotona. Kahdesti päivässä molemmat lukevat karjan, ja toinen lukee vohlat. Mutta, koska mielesi tekee hullutella, niin panen sen, minkä itseki olet tunnustava paljoa paremmaksi, nimittäin nuot saksantammiset pikarit, jumalallisen Alcymedonin puolikorkiat teokset, joihin on koverimella taiten kuvattu notkia viiniköynnös, joka peittää kalvakan muratin levällä olevat rypäleet. Keskellä on kaksi kuvaa, Conon ja joku toinen, en muista kuka, joka puikollaan on piirustanut ihmisten nähtäväksi koko maanpiirin, sekä mitkä ajat ovat leikkaajan, mitkä kymärän kyntäjän muistettavat. Enkä ole huuliani niihin vielä koskettanut, vaan pidän niitä tallella.
Damoetas.
Minulleki on sama Alcymedon tehnyt kaksi pikaria ja kahvain ympärille kiertänyt notkian karhunkynsi-kasvin. Keskelle on hän asettanut Orpheon ja häntä seurailevat metsät; enkä ole huuliani niihin vielä koskettanut, vaan pidän niitä tallella. Ei ole kehumista pikareitasi, jos katsot lehmyiseen (jos vertaat ne lehmyiseen).
Menalcas.
Tänä päivänä et minusta pääse; minä tulen, mihin ikänä käsket. Joku kuulkoon kumminki tämän taistelumme, vaikkapa tuo Palaemon, joka tuossa tulee. Minä laitan niin, ett’et täst’edes enää vaadi ketään laulusille.
Damoetas.
Niin alota, jos jotaki osaat; minussa ei ole viivykkiä, enkä pakoile ketään. Naapuri Palaemon! Kätke vaan tämä seikka syvälle mieleesi (tarkkaan muistiisi); asia ei ole vähäpätöinen.
Palaemon.
Niin laulakaat, koska olemme istuneet tähän pehmiälle nurmikolle. Nyt kaikki kedot, nyt kaikki puut ovat kukoistuksessa. Nyt metsät viheriöitsevät, nyt on ihanin vuoden aika. Alota, Damoetas, ja sinä, Menalcas, laula sitte. Laulakaat vuorottain; runottaret rakastavat vuorottelevaa laulua.
Damoetas.
Runotarten alku on Jupiterin kiitoksesta; kaikki on täynnä Jupiterin voimaa. Hän hoitaa mailman, hänellä ovat lauluniki huolena.
Menalcas.
Ja minua rakastaa Phoebus. Phoebolla ovat antimensa aina luonani valmisna, laakereita ja sulo-punaisia hyacinthos-kukkia.
Damoetas.
Galatea, tuo leikkisä neito, tarkoittaa minua omenalla ja kätkeyy pajupensaisin; mutta ennenkun kätkeyy, hän jo haluaa tulla nähdyksi.
Menalcas.
Mutta hempeni Amyntaspa lähestyy minua itsestänsä; niin ettei Delia ole enää tuttavampi koirillemme.
Damoetas.
Valmiina ovat antimet armaalleni; sillä itse olen merkinnyt paikan, mihin ilmoissa lentelevät kyhkyset ovat tehneet pesänsä.
Menalcas.
Minkä olen voinut, sen olen pojalle lähettänyt, kymmenen kultaista (kystä) metsäisestä (viljelemättömästä) puusta poimittua omenata; huomenna lähetän toisia.
Damoetas.
Oi, kuinka usein ja minkälaisia Galatea minulle puheli! Tuulet! Viekäät joku osa niitä jumaloitten korviin.
Menalcas.
Mitä hyvää siitä on, Amyntas, ett’et katso minua sydämessäsi ylen, jos minun täytyy verkkoja vahtia, sillä aikaa kun sinä ajelet metsäsikoja.
Damoetas.
Lähetä minulle Phyllis, Iolas! nyt on syntymäpäiväni; tule itseki, kun uhraan hehkosen maahedelmäin edestä.
Menalcas.
Phylliä rakastan edellä muita; sillä hän itki, kun erkanin hänestä. Hän, Iolas! huusi minulle pitkään: ”hyvästi, hyvästi, kaunokaiseni.”
Damoetas.
Vaarallinen on susi pihatöille, vaaralliset ovat rankat sateet kypselle maaviljalle, myrskyt puille, ja minulle Amaryllin vihat.
Menalcas.
Suloinen on kaste kylvöille, sian-varsi vieroitetuille vohlille, sitkiä paju tiineelle vuohelle, minulle Amyntas yksinänsä.
Damoetas.
Pollio rakastaa lauluani, vaikka se on yksinkertainen. Te Pierian neidot! Ruokkikaat hehkosta lukijanne hyväksi.
Menalcas.
Pollio laatii itseki uusia lauluja. Ruokkikaat sonnia, joka jo uhkaa sarvellaan ja jaloillaan viskoo hietaa ympärillensä.
Damoetas.
Joka sinua rakastaa, Pollio, se ennättäköön sinne, jonne sinäki iloitset ennättäneesi. Hunajata juoskoon hänelle, ja karkia karhunvaderma-pensas kasvakoon hänelle balsamia.
Menalcas.
Joka ei vihaa Baviota, rakastakoon sinun laulujasi, Maevius. Hänpä samainen valjastelkoon kettuja ja lypsäköön kauriita.
Damoetas.
Te pojat, jotka poimitte kukkasia ja maan pinnalla syntyviä mansikoita! paetkaat täältä: kylmä käärme piiloittelee ruohikossa.
Menalcas.
Lampaat! Elkäät kulkeko liika kauvas. Ei ole rantaan uskomista. Jääräki kuivailee vielä villojansa.
Damoetas.
Tityrus! Estä virralta syömässä kulkevat vohlat. Aika kun tulee, aijon itse pestä ne kaikki lähteessä.
Menalcas.
Pojat! Ajakaat lampaat suojukseen. Jos helle viepi maidon, kuten nykyjään, niin turhaan pusertelemme nisiä.
Damoetas.
Oi, voi! Kuinka laihana asuu sonnini lihavassa virvilikössä! Rakkaus on turmioksi niin karjalle kun karjan johtajalleki.
Menalcas.
Näillä ei ainakaan rakkaus ole syynä; vaikka luiltaan tuskin koossa pysyvät. En tiedä, mikä silmä tenhonee (velhonee) hennot karitsani.
Damoetas.
Sanosta, missä maissa taivaan avaruus ei ole laajempi kun kolme kyynärää, ja minä pidän sinun suuren Apollon vertaisena.
Menalcas.
Sanosta, missä maissa kukkaiset syntyvät, kuninkaitten nimet kirjoitettuna päällensä; ja pidä sitte Phyllis yksinäsi.
Palaemon.
Ei ole minun asiani sovittaa välillänne noita törkeitä kiistoja. Sekä sinä että hän on lehmän ansainnut. Jokaisen täytyy joko peljätä rakkauden suloisuutta, taikka koetella sen katkeruutta. Pojat! tukkikaat jo ojat. Jo ovat niityt tarpeeksi juoneet.