Viimeinen mohikaani

Viimeinen mohikaani Kirjoittanut Otto Manninen

Aikain, ah, runokasten

viimeinen mohikaani,

laumalle proosan lasten

antediluviaani!

Anakronismi, ah, pelkkä,

vain romu ruostuvin arvoin!

Hassumman valitsi telkkä

hautomapökkelön harvoin!

Sait ylen nurjan sa roolin,

vartesi mitan et mukaan.

Ah, ett’ et Kapitoolin

hanhista ollut sa kukaan!

Laulujen linna nyt hukkuu,

vartoo Muusia murha.

Vartiat, vartiat nukkuu –

kaikki on kaakatus turha!

Arki nyt, aika nyt toinen,

halpa nyt hengen on heeros,

itse suursokea moinen,

oikea uusi Homeros!

Saarnaat varoitussanaa

jylemmin kuin jyly Siinain.

Niskurit sinne se manaa

kuiluun: kuoleman piinain.

Tietosi, taitosi pontta

sun joka tavusi tihkuu.

Voi ajan henkeä ontta:

»Moosesten Mooses!» se hihkuu.

Päästäsi puskee kyll’ ulos

sarvet lain, lujat, luiset,

häävi ei vaan ole tulos:

nauravat: »Pontes on puiset!»

Mooseksen moisen jos suokin

kaitselmus, huoliiko hullut!

Hirnuvat: »Mistähän tuokin

tuulellekäypä on tullut?»

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.