Vierustoveri

Vierustoveri Kirjoittanut Otto Manninen

Iän nuoren nopsat päivät

me istuimme vierekkäin.

Pian koulu ja kumppanit jäivät,

ero ehti jo ystäväin.

Ilot, huolet kaikki ennen

ne meill’ oli yhteiset.

Yhä harvempaan ajan mennen

toi yhteen askelet.

Mutt’ eroon viedessä retken

jäi päätös se sydämeen:

viel’ yhdessä vietämme hetken

ja nuorrumme uudelleen.

Me hiljaista muistojen juhlaa

viel’ yhdymme viettämään...

Sydän päivän touhussa tuhlaa

niin paljon herkintään.

Ain’ aikoi ja mietti mieli,

ei toimeksi saanut vaan.

Muut murheet ain’ ajan nieli,

sitä juhlaa ei tullutkaan.

Tuli äkkiä viesti, jok’ epää

meilt’ ainiaaksi sen:

jo uupunut kumppani lepää

unt’ iäistä uinuen.

Me ikinä yhtyä emme

elon ilmoilla enää voi.

Nyt kaivaten sydämiemme

vain jäähyväishuokaus soi.

Ota kumppanuudesta kiitos,

olit ystävä nuoruuden.

Nyt murtui multaan se liitos,

ei muistelu kumppanien.

Meist’ ensimmäisenä sulle

koe suurin ja viimeinen

tuli, kypsäksi havaitulle,

tuli palmu jo, palkinto sen.

Nyt mieltäs ei paina, ei kaiva

epätieto ja ahdistus,

ei harjoitus, huoli ja vaiva,

on auennut vapaus.

Ohi on nyt lopputentaamen,

jäi koulu ja kilvoitus taa,

sai rauhaa anoen: aamen!

jo huulesi huoahtaa.

Koti rauhan, maasta loitto,

sua hoivaa jo, helkähtää

sen hiljainen harpunsoitto.

Veli, jää hyvin! Rauhaan jää!

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.