Vierustoveri

Kirjoittanut Otto Manninen


Iän nuoren nopsat päivät
me istuimme vierekkäin.
Pian koulu ja kumppanit jäivät,
ero ehti jo ystäväin.
Ilot, huolet kaikki ennen
ne meill’ oli yhteiset.
Yhä harvempaan ajan mennen
toi yhteen askelet.
Mutt’ eroon viedessä retken
jäi päätös se sydämeen:
viel’ yhdessä vietämme hetken
ja nuorrumme uudelleen.
Me hiljaista muistojen juhlaa
viel’ yhdymme viettämään...
Sydän päivän touhussa tuhlaa
niin paljon herkintään.
Ain’ aikoi ja mietti mieli,
ei toimeksi saanut vaan.
Muut murheet ain’ ajan nieli,
sitä juhlaa ei tullutkaan.
Tuli äkkiä viesti, jok’ epää
meilt’ ainiaaksi sen:
jo uupunut kumppani lepää
unt’ iäistä uinuen.
Me ikinä yhtyä emme
elon ilmoilla enää voi.
Nyt kaivaten sydämiemme
vain jäähyväishuokaus soi.
Ota kumppanuudesta kiitos,
olit ystävä nuoruuden.
Nyt murtui multaan se liitos,
ei muistelu kumppanien.
Meist’ ensimmäisenä sulle
koe suurin ja viimeinen
tuli, kypsäksi havaitulle,
tuli palmu jo, palkinto sen.
Nyt mieltäs ei paina, ei kaiva
epätieto ja ahdistus,
ei harjoitus, huoli ja vaiva,
on auennut vapaus.
Ohi on nyt lopputentaamen,
jäi koulu ja kilvoitus taa,
sai rauhaa anoen: aamen!
jo huulesi huoahtaa.
Koti rauhan, maasta loitto,
sua hoivaa jo, helkähtää
sen hiljainen harpunsoitto.
Veli, jää hyvin! Rauhaan jää!


Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.