Viapori

Viapori Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Me jäimme illan hämyssä

luo lieden roihuvan,

iäkäs ukko Stool ja mä,

taas vanhaan tapahan.

Pois puhde häipyi joutaviin,

niin Viapori mainittiin.

Sen nimen vain ma mainitsin,

mut tuli toiset lait:

»Sa luotolinnan Ehrnsvärdin

näit aaltoin vyössä kait?

näit Pohjan Gibraltarin tän?»

Noin synkin äänin lausui hän.

»Graniitiss’ silmät tarkastaa

se äärtä ulappain;

sen Kustaanmiekka kohoaa

ja uhkaa: ’Tules vain!’

Ei iskuun tyydy miekka tää,

se musertaa, kun välkähtää.

»Äl’ lähde liki uhmien,

kun tuiskii sodan säät,

kun merten kuningattaren

jo vimmastuneen näät:

tuhansin kidoin kuolemaa

sen tulikirnut kiljahtaa.

»Maan joukot pohjan äärihin

ne työntyi taantuen,

mut toivo hehkui vieläkin

ja into urhojen:

Ei hätää, – turma torjutaan,

kun Viapori meill’ on vaan!

»Ei silmää, jok’ ei salamois,

kun kuului nimi tää,

pois haihtui nurku, huoli pois

ja puute, pakkassää.

Taas Suomen karhu rynnäköi,

ravisti kämmentään ja löi.

»Oi, usein urhon harmajan

etäällä kodistaan

tuon nimen kuulin lausuvan,

yön hangell’ istuissaan;

kun kylmi, lämmintä se loi,

se kodin, kaikki hälle soi.

»Mut etelästä hiipien,

käy huhu kuiskimaan,

häväistys meidän aseitten,

maanpetos mainitaan;

mies mieheen, kautta seutuin, sen

loi luotaan ylenkatsoen.

»Iäti päivä muistetaan,

mi todeks saattoi tään,

kun iski tieto tullessaan

kuin jysäys ukkossään:

maan viime toivo mennyt on,

on Suomi Sveanlinnaton.

»Sen tyrskyihinkö nielaissut

on syvyys pohjaton,

salama taivaan murskannut

sen kantakallion?

He viime mieheen kaatui kait?

Kysyttiin, – vastaajat on vait.

»Mut moni jäyhä rinta nyt

pakahtui huokaamaan,

ja silmä, harvoin vettynyt,

se valui virtanaan.

Sä paarillaan jo Suomen näit,

luo haudan itkemään sä jäit.

»Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties

nää virrat kyynelten,

jaloimman kerran sama mies

sai sankarseppelen:

hän muinoin Ruotsin laivaston

vei Ruotsinsalmen voittohon.

»Mut nostanut jos loistoon ois

hän maailmat miekallaan,

vaikk’ auringot se varjoon lois,

hänt’ ylenkatsotaan.

Se palkka kavaltajall’ on

Ehrnsvärdin hautakallion.

»Sua runous viehtää, nuori mies,

ja muistot muinaiset,

mun jutelmistain kukaties

sa kerran laulelet;

työ musta silloin julki tuo,

mut miehen nimi yöhön luo.

»Suvusta vait! Ei tulla saa

se samaan tuomioon.

Ei muita, yksin rikkojaa

häpeä kohdatkoon.

Maanpetturi on suvuton,

vaill’ isää, poikaa, juurta on.

»’Kavala kalpa Suomenmaan’,

sa kurjan silmiin lyö,

ja ’ruoja, herja, patto’ vaan

ja kirous, kuolon yö!

Hän noin on mainittava vain,

niin säästyy korvat kuulijain.

»Hae kaikki haudan synkeys,

maan tuskat esiin luo,

sepitä niistä nimitys

ja hälle anna tuo:

teet sillä turmaa vähemmän,

kuin Viaporiin nähden hän.»

Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.