Vesuvius

Vesuvius. Kirjoittanut Otto Manninen

Sa eteen aamun,

tuon nuoren, armaan,

luot harjas haamun

niin tumman-harmaan,

mi päivää yli

ei päästää mielis,

min synkkä syli

sen soihdun nielis,

kuin peikko pelon,

mi tahtois laulut

ja taikataulut

lamaista elon,

jotk’ ympärilläs

niin suurna soivat,

niin vihannoivat

sun vieremilläs, –

kuin turman henki,

jok’ yhä uhkaa,

ne kunnes tuhkaa

ois viimeinenki.

Ja harmi syvä

sun otsaas uurtuu:

ain’ uusi jyvä

se tuhkaan juurtuu;

käy riennoin ripein

ain’ elo kukkaan;

ain’ aikees hukkaan

jää kiusoin kipein.

Ja kuohuun kuumaan

sa silloin heräät

ja kiukkus keräät

sa turman tuumaan.

Ja salamoiden

kuin Sinai kerran,

lainvuorta Herran

sa apinoiden

luot kuolonlakis,

mi kaikki lamaa: –

vain hautaa samaa,

kuin silmä hakis.

Vuossatain sadot

sa hetkess’ ahmaat,

sa nielet ladot,

sa laihot lahmaat.

Ja kallehimman,

mit’ elo tiesi,

noin vihas vimman

kun poltti liesi,

kun hyytyväinen

sen laavas nieli,

niin tyytyväinen

on sulla mieli:

Ei viherjöine

nyt maa, min perit,

ei rettelöine

sen kiusan-kerit.

Jää valtakuntas

noin iäst’ ikään;

ei uhkaa mikään

vuostuhat-untas. –

Vaan vihas raivo

se riehuu, raukee;

jo silmiin taivo

taas siintäin aukee.

Taas jopa, jopas

nuo lyödyt pakoon

saa kanssas jakoon,

on rohkein opas.

Saa joukoin taajoin.

Taas tie on vapaa.

Et hervain vaajoin

heit’ enää tapaa.

Kas, tuhkan, laavan

he yli ryntää.

Taas rintees aavan

he kylvää, kyntää.

Taas ihmismajain

on perus vakaa,

työ toimen pajain

taas onnen takaa.

Taas laulut luonas

ne ylenevät,

ja kukkiin kevät

luo tuhkas, kuonas.

Miss’ uhkas varjoo,

juur’ rikkahintaan

siin’ ihmisrintaan

se taikaa tarjoo.

Miesmittaan kerin

se aateloipi,

maan viljavoipi

se tihein terin.

Kas, loitoin loukko

kuin ihmein iti,

mi iäks piti

sun estää, houkko.

Ja salparautas

uus aamu avaa,

ja vangit hautas

ne elpyy, havaa.

Luo ikees pystö

Pompejin pylväs.

Jäi marmor-ylväs

maan ylimystö.

Taas kukkii koissa,

mi ehkä muutoin

maan päältä poissa

ois sukupuutoin.

Ja taas se vimmaan

sun havahuttaa,

sun vavahuttaa

se kiukun kimmaan.

Taas kerran vielä,

taas hukkaan mennen,

kuin aina ennen,

sen koitat niellä.

Sa koita, koita!

Tie auki peikkoin!

Käy päälle heikkoin,

joit’ et sä voita!

Käy, riehu, raasta

ne murhaan mustaan,

ei luovu maasta

he luvatustaan.

Elolle suori

sa surmas suurin,

pois polta juurin

sen nousu nuori.

Tuo hornan-juhlaa

sa juomaan parves,

sa turman-sarves

jo tyhjiin tuhlaa,

taas tuhat vuotta

ett’ untas riittää.

Et riehu suotta:

siit’ elo kiittää.

Sa turhaan tulin

et sitä tuhoo:

nahastaan uhoo

taas kultasulin

yl’ uumentosi

se seesnä latu.

Sen Fenix-satu

on vielä tosi.

Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.