Vesuvius.

Kirjoittanut Otto Manninen


Sa eteen aamun,
tuon nuoren, armaan,
luot harjas haamun
niin tumman-harmaan,
mi päivää yli
ei päästää mielis,
min synkkä syli
sen soihdun nielis,
kuin peikko pelon,
mi tahtois laulut
ja taikataulut
lamaista elon,
jotk’ ympärilläs
niin suurna soivat,
niin vihannoivat
sun vieremilläs, –
kuin turman henki,
jok’ yhä uhkaa,
ne kunnes tuhkaa
ois viimeinenki.
Ja harmi syvä
sun otsaas uurtuu:
ain’ uusi jyvä
se tuhkaan juurtuu;
käy riennoin ripein
ain’ elo kukkaan;
ain’ aikees hukkaan
jää kiusoin kipein.
Ja kuohuun kuumaan
sa silloin heräät
ja kiukkus keräät
sa turman tuumaan.
Ja salamoiden
kuin Sinai kerran,
lainvuorta Herran
sa apinoiden
luot kuolonlakis,
mi kaikki lamaa: –
vain hautaa samaa,
kuin silmä hakis.
Vuossatain sadot
sa hetkess’ ahmaat,
sa nielet ladot,
sa laihot lahmaat.
Ja kallehimman,
mit’ elo tiesi,
noin vihas vimman
kun poltti liesi,
kun hyytyväinen
sen laavas nieli,
niin tyytyväinen
on sulla mieli:
Ei viherjöine
nyt maa, min perit,
ei rettelöine
sen kiusan-kerit.
Jää valtakuntas
noin iäst’ ikään;
ei uhkaa mikään
vuostuhat-untas. –
Vaan vihas raivo
se riehuu, raukee;
jo silmiin taivo
taas siintäin aukee.
Taas jopa, jopas
nuo lyödyt pakoon
saa kanssas jakoon,
on rohkein opas.
Saa joukoin taajoin.
Taas tie on vapaa.
Et hervain vaajoin
heit’ enää tapaa.
Kas, tuhkan, laavan
he yli ryntää.
Taas rintees aavan
he kylvää, kyntää.
Taas ihmismajain
on perus vakaa,
työ toimen pajain
taas onnen takaa.
Taas laulut luonas
ne ylenevät,
ja kukkiin kevät
luo tuhkas, kuonas.
Miss’ uhkas varjoo,
juur’ rikkahintaan
siin’ ihmisrintaan
se taikaa tarjoo.
Miesmittaan kerin
se aateloipi,
maan viljavoipi
se tihein terin.
Kas, loitoin loukko
kuin ihmein iti,
mi iäks piti
sun estää, houkko.
Ja salparautas
uus aamu avaa,
ja vangit hautas
ne elpyy, havaa.
Luo ikees pystö
Pompejin pylväs.
Jäi marmor-ylväs
maan ylimystö.
Taas kukkii koissa,
mi ehkä muutoin
maan päältä poissa
ois sukupuutoin.
Ja taas se vimmaan
sun havahuttaa,
sun vavahuttaa
se kiukun kimmaan.
Taas kerran vielä,
taas hukkaan mennen,
kuin aina ennen,
sen koitat niellä.
Sa koita, koita!
Tie auki peikkoin!
Käy päälle heikkoin,
joit’ et sä voita!
Käy, riehu, raasta
ne murhaan mustaan,
ei luovu maasta
he luvatustaan.
Elolle suori
sa surmas suurin,
pois polta juurin
sen nousu nuori.
Tuo hornan-juhlaa
sa juomaan parves,
sa turman-sarves
jo tyhjiin tuhlaa,
taas tuhat vuotta
ett’ untas riittää.
Et riehu suotta:
siit’ elo kiittää.
Sa turhaan tulin
et sitä tuhoo:
nahastaan uhoo
taas kultasulin
yl’ uumentosi
se seesnä latu.
Sen Fenix-satu
on vielä tosi.


Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.