Varpuselleni (Avellan)

Varpuselleni. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Sua, varpukainen, holhon hartahasti,

Ja itku silmissäin

Ma ohranjyvät luen useasti,

Kut noukit kädestäin.

Sua armastellen, vaikket uljaella

Voi höyhenvarjollas;

Sun tunnen, vaikkei nokkas ilmoitella

Voi ääntä rinnastas.

On verhos tumma, kieles kieltä vailla

Kuin yöhyt solkenaan.

Et kiillä, etkä laula kertun lailla,

Oot ystäväinen vaan.

Sua julmaks’ huudetaan ja kummastellaan,

Ett’ sua suosinkaan;

Mut ootpa hellä: – miksi oudostellaan?

Muut’ enpä vaadikkaan.

Kun vaattehistas sua naureskellaan,

Sa katsot holhojaan;

Ja höyhenyistäs kullat hohtehellaan

Ei sais mun antamaan.

Muut liverrystä keltasirkkuin kiittää

Ja ääntä kanarein; –

Ma etsin olentoista vaan, jon liittää

Ma saisin rinnoillein.

Ei katso lempi muodon kauneutta,

Ei siitä kylliks’ saa;

Se iloitsee vaan autuallisuutta,

Jon muissa nostattaa.

Kun riemuiten sa noukit kämmenyistä,

Joll’ istut, pienoinen;

Sa etkös kosta mulle hellytystä,

Sa etk’ oo kaunoinen?

Ma suosiolla tahdon onnistella

Sun kevääs pikaisen;

Ja haudalles, kun kuolet, vuodatella

Sitt’ kaipuun kyynelen.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.