Varoituksia Amerikasta/2
| Varoituksia Amerikasta/1 | Varoituksia Amerikasta Kirjoittanut Charles Harreson |
| Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia, 23.8.1873, nro 34, s. 1–2. Artikkelin verkkoversio. |
(Jatkoa 33 n:roon.)
Yksi sanoo kirjoittaneensa kaksi kirjettä, eikä saaneensa vastausta, joka hänen kylläytti enään kirjoittamasta; toinen sanoo: ei minun omaiseni enään elä; mitä minä kirjoittaisin; kolmas sanoo minä menen ensi kesänä Suomeen; en minä enään kirjota, ehkä hän noin on sanonut viime kymmenen vuotta; neljäs on niin saanut kyllänsä isänsä maasta, että sen pitää ikäänkuin sitä ei oliskaan, ehkä todesti hän ei ole kodolleen vertaa löytänyt.
Olempa useamman tavannut (ei tällä suunnalla Amerikaa), jotka ovat kotoaan arvollisesta suvusta ja nuoruudessaan ohjatut isoon oppiin, mutta käytettyänsä kaikki oppinsa turhaan ja annettuaan mailman vietellä heitänsä alhaiseen ja viheliäiseen tilaan, eivät he luule, että ovat enään keltään kaivatut, eivätkä luule, että heidän kirjeensä voisi ilahuttaa ketään; siis ei ne kirjoita.
Oma syyni, arvoitetut lukijani on vähä näistä kaikista mitä olen maininnut, mutta enin syy on, että viime neljä vuotta aikani on ollut hyvin tärkiä tulla parempaan käsitykseen tämän mailman tutkistelemisessa, kuin olen tullut siihen valkeuteen, että ikä on aikaa ja aika on oppia, ja oppini nuoruudessani oli hyvin vähäinen; sillä vähävaraisuus ei sallinut aikaa käydä oppihuoneessa, vain täytyi ruveta taivuttamaan itseäni työhön, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Haluni on tosin ollut kirjoittaa, mutta näin olen jättänyt tämän hupaisen ja ensimmäisen työn viimeiseksi.
Allamainitussa paikassa, missä on asuntoni, on aljettu asumaan noin 20 vuotta sitten valkeilta ihmisiltä. Paikkakuntamme on tosin jo lukemattomat ajat asuttu Indianeilta, jotka vielä piirittävät kylämme yltä ympäri; vain he kuin ovat niin hajallaan ympäri maata, ei heidän paljoutensa ole kumminkaan tarpeeksi tekemään mitään kapinaa valkioita ihmisiä vastaan, ehkä he sen mielellään soisivat. Noin pari kuukautta sitten, pienessä maankylässä, noin 200 Englannin penikulmaa täältä, Indianit nostivat kapinan ja surmasivat parikymmentä valkiaa sa sen paikan kirkkoherran; ja usealta haaralta maata kuuluu heidän pieniä kapinoitaan alituiseen. Ehkä voimakas kruunumme koettaa heitä asettaa, tahtoo kumminki olla mahdotointa saada heitä heidän metsä-elämästään sivistymään. Toivon saapani vasta kertoa enempi heidän olostaan ja elämästään, jos arvoitetut lukijani niin haluaisivat.
Tänä vuonna maamme on kohdattu kolmelta erityiseltä maanjäristykseltä, jotka kaikki tapahtuivat noin neljän kuukauden sisälle. Ei suunnallamme maata tunnettu erityisesti raskaasti; tunsimme kumminkin luonnon voiman liikkeen. Ilmamme viime talv[ella][huom. 1] oli alituista vesisadetta, jota pitkitti neljä kuukautta, joka on talvemme pituus. Ei ollut monta kuivaa päivää; niin on myös keväimemme kesästä ollut sateinen ja tuulinen, niin että kalastus, jota usiampi tekee työkseen tällä lahdella, on ollut jotenki vaikiaa, ja yksi mainittava tuuli, joka oli huhtikuussa, teki noin 100,000 dollarin vahingon ainoastaan kalamiehille. Lahtemme on täytetty kaikenkaltaisilla kuorikaloilla, ehkä ainoastaan yhden kaltaisia pyydämme, nimittäin oysters (ostreneita), joita kasvatamme pelloissa. Lahdella, missä vesi heittää ne kahdesti vuorokaudessa kuivilleen, kyllä heidän viljelyksensä on hidasta; sillä ottaapa kolme ja neljä vuotta, saada täysi kasvoinen kuorikala; mutta näitten viljely on hyvin maksavaa, sillä mainitut kalat ovat hyvin arvosta varoissa olevain ihmisten pöydällä Kaliforniassa, ja heidän kultansa voipi ne täältä käsittää. Tällä tavoin kaivamme kultaamme Kaliforniasta, johon on 700 penikulmaa paikastamme.
Luulen jo vaivanneeni teitä, arvolliset lukijani, kyllin minun kirjeelläni, ja jos tietäisin lukijani ei kylläyneen, niin iloni olis jatkaa ja terveyttää vielä kallista isänmaata muutamilla riveillä sen sanomissa.
Todesti olen kaukana ja tiedän, että tunteeni, joita kannan rinnassani, ovat monelle tuntemattomat; sillä usein astuu mieleeni se aamu, jolloin aurinko näytti silmiini viimeisen haamun kalliista isänmaasta. Sen kesän ruohosta viheriät mantereet ja aalloista vyöryvä rantansa oli viimeinen näköni, jolloin todesti murretulla sydämellä sulin silmäni ikäänkuin ijäiseen u[n]een[huom. 2], enään katsomasta niin kallista nuoruuden asumaani; ehkä murrettuna, kuitenki koettain pois mielestä poistaa monta niin kallista muistoa.
Ja toinen päivä ja toinen auringon valo ei enään tuonut silmiini tätä näkyä. Nyt tuntuu ikäänkuin kallis isänmaa olis ijäti silmistäni peitetty. Ja sen muisto voipi ainoastaan minun ja puolisoni saada pitkään puheesen täällä uudella maalla. Lopetan kirjeeni, toivottain onnea ja myötäkäymistä kaikille, ja suurin toivoni olis, että totinen kristillisyys levenis niin siellä kuin se levenee täällä, ja että seurattua totista valkeutta tässä elämässä voisimme tavata toinen toisemme vielä kerran siinä uskovaisille valmistetussa rauhan majassa, jossa yhteytemme on loppumatoin.
Oysterville Pacific Caunty,
Washington Terr. U. s. Amerika,
Charles Harreson⚲
eli C. G. U:le.