Varoituksia Amerikasta
| Varoituksia Amerikasta Kirjoittanut Charles Harreson |
Muistellessani muinaisia aikoja, en voi olla sanomatta, että ajat ovat muuttuneet (minkä tähden, aivon lyhyesti kertoa); vaan pyydän että arvoitetut lukijani eivät katsoisi kirjeeni järjestykseen, sillä ensi kerta on aina opiksi.
Kuin mieleeni kuvailen kuluneita aikoja ja nuoruuteni päiviä, joita vietin seurassa monen iloisen Suomi-veljen kanssa, silloin usein muistelimme poismenneitä ja merellä karanneita veljiämme, ja usein oli kaipauksemme saada tietoa heidän vaelluksestaan, mutta turhaan, johon aivon kertoa syyn, koska olen sen tullut näkemään ja osaksi oppimaan omista koetuksistani.
Ensin merelle lähtevä nuorukainen on ijältään noin kahdenkymmenen ja sydämessään taipunut kaikkeen helleyteen ja rakkauteen lähimäistään kohtaan; ja vielä enempi, hän on vanhempainsa esimerkistä jo nuorena taipunut palvelemaan Jumalaa. Surukseni sanon, että hyvin harvat totisesti sydämestään ovat kumminki tulleet Jumalan pelkoon, pitämään heitä suuremmista ja julkisemmista pahoista töistä, ja usein, kuin tämä laki ja pelko kasvaa heidän sydämissään, vaatii se heitä etsimään lepoa ja lohdutusta, jonka totisesti voimme löytää samasta kirjasta, mistä lainkin. Mutta nämät tunteet useammalta nuorukaiselta katoavat ja haihtuvat mielestä, niinkuin savu tuuleen; toisen taas ne painavat alakuloisuuteen ja alituiseen levottomuuteen, ehkä he koettavat hakea lepoa maailmasta ja sen hupaisista seuroista juonnilla ja muissa kauhioissa menoissa. Mutta senkaltaiset menot eivät voi tätä levottomuutta tukahduttaa, sillä se ei ole maailmasta ja maailman annettavana, vaan tulee ainoastaan välimieheltä Jumalan ja ihmisten välillä, niinkuin manna, joka virvoitti Israelin lapsia vaelluksessaan luvattuun Kaanaan maahan. Näitten viimeksi mainittujen yhteyteen siis voin lukea itsenikin, että olen kauan vaeltanut kaipaavaisella sydämellä siitä mikä hyvä on; vaan kumminkin luontoni heikkous ja maailma on pitänyt minun alituisessa pimeydessä, joka on estänyt minun ja (jos en väärin sanoisi) tuhansia muita palaamasta kaivattuun isänmaahan ja sukuin tykö, pitänyt kirjoittamasta kapaaville vanhemmille, sisarille, veljille ja muille, jotka elostamme ja olostamme ilokseen tietoa haluaisivat, niikuin jo ennen olen maininnut.
Kuin nyt nuorukainen, näin hyvillä lahjoilla varustettuna hänen vanhemmiltansa, lähtee vaeltamaan näitä maailman polkuja, jotka todesti ovat ylös ja alas vasemmalle ja oikialle, niin hän todesti tarvitsee usein opasta tahi ohjaajaa tiensä alussa, johon sanon toivoni ei loukkaavani arvoitettua lukijaa, että onnetoin nuorukainen, joka osakseen ottaa merikulun, ehkä hän on ensin alussa nöyrä ja nopia tekemään minkä on velvollinen, täyttääkseen virkansa, mutta usein se ei piisaa, vain usiasti pahan-ilkisiltä päälliköiltään vaaditaan orjan nöyryyteen. Ehkä he tekevät työtään määrätyn palkan edestä, luulevat päälliköt kumminkin, että mainittu nuorukainen on kokonaan heidän vallassa, johon asiaan laki on aivan ylöttymätöin useimmissa tapauksissa, ja noin viljellen alkavaa oppilaista kirouksella, kovuudella, työllä ja näljällä, hänen sydämmensä paatuu paatumistaan, niin että hän ei voi enään itse nähdä tilaa, mihin on tullut ohjatuksi sekä päälliköiltä että seurakumppaleilta, joka sitte muuttuu näin:
Että, jos tämä näin sydämmestään paatunut nuorukainen tapauksessa tulee hyvän eli mielellisen päällikön kanssa, jonka elämä on hellää ja sivistynyttä, niin hän ei tahdo tulla toimeen, vaan tahtoo alituiseen tehdä riitaa, ja pitää sitä samaa siveyden puuttuvaista elämää, johon niin on tottunut, ehkä tämä kunnioitettu päällikkö koettaa parastaan, saada häntä taipumaan hyvään; mutta kuin sydän on paatunut, niin se on paha taipumaan, ikäänkuin luonnostaan väärään kasvanut puu ei oikene suoraksi. Mutta tämä ei ollut aikeeni kirjeeni alussa ottaa puheeksi; siis menen siihen, mistä olen alkanut, (kuinka kulkevaiset veljeni eivät kirjota).
Yksi sanoo kirjoittaneensa kaksi kirjettä, eikä saaneensa vastausta, joka hänen kylläytti enään kirjoittamasta; toinen sanoo: ei minun omaiseni enään elä; mitä minä kirjoittaisin; kolmas sanoo minä menen ensi kesänä Suomeen; en minä enään kirjota, ehkä hän noin on sanonut viime kymmenen vuotta; neljäs on niin saanut kyllänsä isänsä maasta, että sen pitää ikäänkuin sitä ei oliskaan, ehkä todesti hän ei ole kodolleen vertaa löytänyt.
Olempa useamman tavannut (ei tällä suunnalla Amerikaa), jotka ovat kotoaan arvollisesta suvusta ja nuoruudessaan ohjatut isoon oppiin, mutta käytettyänsä kaikki oppinsa turhaan ja annettuaan mailman vietellä heitänsä alhaiseen ja viheliäiseen tilaan, eivät he luule, että ovat enään keltään kaivatut, eivätkä luule, että heidän kirjeensä voisi ilahuttaa ketään; siis ei ne kirjoita.
Oma syyni, arvoitetut lukijani on vähä näistä kaikista mitä olen maininnut, mutta enin syy on, että viime neljä vuotta aikani on ollut hyvin tärkiä tulla parempaan käsitykseen tämän mailman tutkistelemisessa, kuin olen tullut siihen valkeuteen, että ikä on aikaa ja aika on oppia, ja oppini nuoruudessani oli hyvin vähäinen; sillä vähävaraisuus ei sallinut aikaa käydä oppihuoneessa, vain täytyi ruveta taivuttamaan itseäni työhön, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Haluni on tosin ollut kirjoittaa, mutta näin olen jättänyt tämän hupaisen ja ensimmäisen työn viimeiseksi.
Allamainitussa paikassa, missä on asuntoni, on aljettu asumaan noin 20 vuotta sitten valkeilta ihmisiltä. Paikkakuntamme on tosin jo lukemattomat ajat asuttu Indianeilta, jotka vielä piirittävät kylämme yltä ympäri; vain he kuin ovat niin hajallaan ympäri maata, ei heidän paljoutensa ole kumminkaan tarpeeksi tekemään mitään kapinaa valkioita ihmisiä vastaan, ehkä he sen mielellään soisivat. Noin pari kuukautta sitten, pienessä maankylässä, noin 200 Englannin penikulmaa täältä, Indianit nostivat kapinan ja surmasivat parikymmentä valkiaa sa sen paikan kirkkoherran; ja usealta haaralta maata kuuluu heidän pieniä kapinoitaan alituiseen. Ehkä voimakas kruunumme koettaa heitä asettaa, tahtoo kumminki olla mahdotointa saada heitä heidän metsä-elämästään sivistymään. Toivon saapani vasta kertoa enempi heidän olostaan ja elämästään, jos arvoitetut lukijani niin haluaisivat.
Tänä vuonna maamme on kohdattu kolmelta erityiseltä maanjäristykseltä, jotka kaikki tapahtuivat noin neljän kuukauden sisälle. Ei suunnallamme maata tunnettu erityisesti raskaasti; tunsimme kumminkin luonnon voiman liikkeen. Ilmamme viime talv[ella][huom. 1] oli alituista vesisadetta, jota pitkitti neljä kuukautta, joka on talvemme pituus. Ei ollut monta kuivaa päivää; niin on myös keväimemme kesästä ollut sateinen ja tuulinen, niin että kalastus, jota usiampi tekee työkseen tällä lahdella, on ollut jotenki vaikiaa, ja yksi mainittava tuuli, joka oli huhtikuussa, teki noin 100,000 dollarin vahingon ainoastaan kalamiehille. Lahtemme on täytetty kaikenkaltaisilla kuorikaloilla, ehkä ainoastaan yhden kaltaisia pyydämme, nimittäin oysters (ostreneita), joita kasvatamme pelloissa. Lahdella, missä vesi heittää ne kahdesti vuorokaudessa kuivilleen, kyllä heidän viljelyksensä on hidasta; sillä ottaapa kolme ja neljä vuotta, saada täysi kasvoinen kuorikala; mutta näitten viljely on hyvin maksavaa, sillä mainitut kalat ovat hyvin arvosta varoissa olevain ihmisten pöydällä Kaliforniassa, ja heidän kultansa voipi ne täältä käsittää. Tällä tavoin kaivamme kultaamme Kaliforniasta, johon on 700 penikulmaa paikastamme.
Luulen jo vaivanneeni teitä, arvolliset lukijani, kyllin minun kirjeelläni, ja jos tietäisin lukijani ei kylläyneen, niin iloni olis jatkaa ja terveyttää vielä kallista isänmaata muutamilla riveillä sen sanomissa.
Todesti olen kaukana ja tiedän, että tunteeni, joita kannan rinnassani, ovat monelle tuntemattomat; sillä usein astuu mieleeni se aamu, jolloin aurinko näytti silmiini viimeisen haamun kalliista isänmaasta. Sen kesän ruohosta viheriät mantereet ja aalloista vyöryvä rantansa oli viimeinen näköni, jolloin todesti murretulla sydämellä sulin silmäni ikäänkuin ijäiseen u[n]een[huom. 2], enään katsomasta niin kallista nuoruuden asumaani; ehkä murrettuna, kuitenki koettain pois mielestä poistaa monta niin kallista muistoa.
Ja toinen päivä ja toinen auringon valo ei enään tuonut silmiini tätä näkyä. Nyt tuntuu ikäänkuin kallis isänmaa olis ijäti silmistäni peitetty. Ja sen muisto voipi ainoastaan minun ja puolisoni saada pitkään puheesen täällä uudella maalla. Lopetan kirjeeni, toivottain onnea ja myötäkäymistä kaikille, ja suurin toivoni olis, että totinen kristillisyys levenis niin siellä kuin se levenee täällä, ja että seurattua totista valkeutta tässä elämässä voisimme tavata toinen toisemme vielä kerran siinä uskovaisille valmistetussa rauhan majassa, jossa yhteytemme on loppumatoin.
Oysterville Pacific Caunty,
Washington Terr. U. s. Amerika,
Charles Harreson⚲
eli C. G. U:le.