Vanhuksen kotiintulo (Forsman)
Vanhuksen kotiintulo. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Kuin muuttolintu talvipäiväin jälkeen palaa
- Kotinsa lammellen,
- Niin luokses, synnyinlaakso, tullen, rauhaa halaan
- Lapsuuden mennehen.
- Mun sulki kaivatusta maasta monta merta
- Ja monen talven jää;
- Iloita kaukomailla sain ma monta kertaa
- Ja usein kyyneltää.
- Tääll’ oon nyt taas. – Ka, taivas! suojaa missä kehto
- Mua tuuditellut on!
- Kas tuolla salmi, saaret, tunturit ja lehto –
- Laps’-mailma huoleton!
- Kaikk’ onpi vanhoillaan. Puut vielä vihannoivat
- Somissa verhoissaan,
- Tutuista sävelistä aavat ilmat soivat
- Ja metsä lauluistaan.
- Viel’ laine leikkii Ahden lumme-lasten kanssa
- Iloisna telmien.
- Ja saarten siimeksestä kaiku riemuissansa
- Vastaavi etäällen.
- Kaikk’ ompi ennellään. Mä toinen oon kuin ennen,
- Oi laakso armahin!
- Haluni sammui, posken leimun kanssa mennen,
- Jo jähtyy suonetkin.
- Mit’ ihanaa sull’ on, mit’ ihanuutta tarjot,
- En taida arvottaa,
- Mit’ aaltos huokailee ja kuiskaa lehtos varjot,
- En enää oivaltaa.
- Ei Ahto aalloissansa enää mulle soita,
- Ei ihmekannel soi,
- Niityillä mailla keijokaisten karkeloita
- En enää nähdä voi.
- Tok’ olin rikkain luotas, mökki, lähtiessä,
- Niin rikas toiveissain,
- Kun tunteet, syntyneet sun pyhäss’ siimeksessä
- Kult’-aikaa lupas vain.
- Mua seuras kaunokevääs muisto niinkuin taika
- Ja seutus rauhaisuus
- Ja hyvät henkes, joita lapsuuteni aika
- Valveille mulle huus’.
- Ja nyt – mit’ tuon ma jälleen maista kaukaisista?
- Pään lunten painaman,
- Sydämmen tyrttyneen ja sairaan hehkumista
- Ja kuolla halaavan!
- En vaadi takaisin ma hukkaamaani sulta,
- Oi armas äiti maa,
- Kun suonet haudan vaan, joll’ itkee lähtees kulta
- Ja haapas kuiskajaa.
- Povellas armaalla näin saanen uinahdella
- Suloiseen unehen,
- Taas haudan kaino-kukkasissa versoella
- Elohon puhtaasen.
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.