Valikoima runoelmia: Esipuhe

Esipuhe. Kirjoittanut Valter Juva

Yksityisiä Heinrich Heinen runoja on jo varsin aikaisista ajoista uudestaan ja yhä uudestaan käännetty suomeksi.

Ensimmäinen varsinainen kokoelma Heinen runoelmien suomennoksia on Oskar Uotilan. Vihko, joka ilmestyi vuonna 1887, sisälsi likemmäksi kuusikymmentä runoa, joita oli poimittu eräistä ”Buch der Lieder” kirjan osastoista.

Viimeksi on O. Manninen julkaissut täydellisen käännöksen Heinen runosarjasta ”Deutschland, ein Wintermärchen”.

Kokoelmaan Heinen runoelmia, joka nyt tarjotaan yleisölle, on valikoitu näytteitä laajemmalta alalta, kuin Oskar Uotila vihossaan oli tehnyt. Runoja on otettu kokoelmista ”Buch der Lieder”, ”Neue Gedichte”, ”Zeitgedichte”, ”Romanzero” ja ”Letzte Gedichte”.

Etusija on luonnollisesti annettu ”Buch der Lieder” kirjalle, jonka eri osastoista on tehty jotenkin tiheitä poimintoja. Muista kokoelmista näytteet ovat tilapäisempiä. Kokoelman laajuus on estänyt ottamasta muuta kuin ani harvoja näytteitä Heinen valtiollisista runoista, jotka muuten eivät suinkaan edusta vähäarvoista puolta Heinen runoudesta. Mutta tämä puoli onkin jo yleisölle osaksi tuttu O. Mannisen julkaisusta.

Tässä suomennoksessa on Oskar Uotilalta joskus lainauksia tehty, milloin yksityiskohdissa, milloin loppusoinnuissa, harvoin kokonaisissa säkeissä. Yksi runo on otettu kokonaisuudessaan Uotilan kokoelmasta. Muilta suomentajilta on tilapäisiä lainauksia tehty, Suoniolta, Aino Suoniolta ja Severi Nyman’ilta.

Käytetystä runokielestä sananen. Heine suosii kolmitavujalkoja, joita hän vapaasti supistaa kaksitavuisiksi, niin että usein jää epätietoiseksi, kumpaako jalkaa hän leikkivissä säkeissään oikeastaan pitää peruspoljentona.

Heinen tapa käyttää kolmitavujalkoja, joka alkujaan on lainaus Saksan kansanrunoudesta keskiajan lopulta, on tehnyt voittoretkensä kautta Euroopan uudemman runouden.

Suomessa, jossa nykyajan kansanrunous olisi voinut antaa mainioita ohjeita samaan suuntaan, ei tätä tapaa yleensä ole suosittu.

Suomennoksessa on usein – liiankin usein – täytynyt kielellisistä syistä laajentaa Heinen tyynestä alkavia, väijykkeitä varustavia kaksitavujalkoja, joten hänen vauhdikkaat, ilkkuvat loppusäkeensä eivät ole päässeet täyteen arvoonsa, taikka taas – Heine on vaihteleva kuin värivivahdus saippuakuplan pinnalla – on täytynyt panna runon loppusäkeisin hätiköiviä kolmitavujalkoja, silloin kuin Heine itse lopettaa runonsa ilkeän maltillisesti kaksitavujaloilla.

Suomentaja.

Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.