Vaaralla: Luku 7
| Luku 6 | Luku 7 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Luku 8 |
Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu auki ja silmät renkaina.
»Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...», luetteli Aappo yhteen henkäykseen.
Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.
Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun päästyään.
»Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti äiti rauhoittaa.
»Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle suureksi kyttyräksi.
Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.
»Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte. – Mitä sinä sanoit, Aappo?»
Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua parastaan.
Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat nyrpyllä nenin aina köyhän luona.
»Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen ympärilleen.
Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin kanssa.
»Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari.
»Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen.
»Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen muuta tarvitse kuin olla.
»Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.»
»Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.»
»Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.»
»Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari kylläyksissään.
Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin. Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.
Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin, syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka viitsisi työtä tehdä.
»Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla, niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.
Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.
Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien. Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty. Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio, jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi, jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä. Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa, jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra, joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin, sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa. Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat kiireimmiten viemään tunkiolle.
»Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään ihmisten asunnolta», pyyteli hän.
Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.
He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta, vaan Aappo huusi tallin ovelta:
»Täällä me asutaan.»
Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään päätäysi Karénin rouva kyselemään:
»Eikö tämä ole talli?»
»Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan talli.»
»No kuinka te tallissa?»
»Tallissako asutaan.»
»Niin.»
»No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.»
»No, onhan teillä mies.»
»On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi», selitteli eukko.
»Montako teillä on lasta?»
»Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.»
»Onko teiltä kuollut yhtään?»
»Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.»
»No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.»
»Jos tuo lienee.»
»Kuinka te sanotte jos, kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti.
»Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki kuolee», arveli vaimo.
»Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen todisti:
»Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.»
»Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä hyvänä mitä hän antaa?»
»Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä ajattelemaan jos jotain.»
»Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?» tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.
»Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.»
»Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa hoitamaan.»
Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti, niin että posket kuumana karehti.
»Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras.
»Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja pahnastaneet.»
»Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.
Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin, niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.
Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein hartioitten sisässä ja sääret paljaina.
»Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti.
»Onhan se semmoinen kyyryselkä.»
»Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?»
»Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.»
»Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?»
»Ei käyty ollenkaan.»
Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva sanoi:
»Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä lääkärin luona.»
»Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella äänellä.
»Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa, niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja huonoja.
»Käypikö näistä yksikään koulua?»
»Ei käy.»
»Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä kääntyi vaimolle puhumaan:
»Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin lapsiaan.»
»Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin, vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.»
»Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.»
»Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja tuhranneet.»
»No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi rouva.
Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen. Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.
»Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista pahantekijöitä», sanoi rouva.
»Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen vallassa.»
»Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.
Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan. Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä, minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä, tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan, että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan nyt heräsi hän kuin unesta.
»Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt, vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja vaikuttamaan», selitti hän itkien.
Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti katsella.
Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista, joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä, vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden tähden.
Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen. Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.
»Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.
»Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi: kiittäkäät taivaallista isää.
Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan mietittyyn asiaan:
»Mitä tuo sanonee Vimpari.»
Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä!
Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva:
»No mitä te itse arvelette?»
»Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin, siellähän ei olisi hätäpäivää.»
»Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin», selitti rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto sittenkään muuttuisi.
»Liiaksi sitä siinä olisi», sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti kuin äskenkin. »Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä, jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.»
»Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni», tokotti yhä rouva, ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa.
»Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä. Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä siihenkään toimeen», selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään, lakki takaraivolla ja kädet taskussa.
»No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon», sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:
»Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.»
»Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin hyväntahtoinen.»
Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla kuuntelemattakaan.
Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin, vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies, ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.
Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin Vimpari sanoi:
»No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli isä.
»Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti vaimo.
»No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.
Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään, niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona, vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.
»Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos jonkinlaista.
Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan. Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.
Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.
Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.
Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan, pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli hän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi, miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli painajaisena ahdistelemaan.
Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja antoi namusia.
Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.
»Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.»
Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.
Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa suuren peilin eteen ja sanoi:
»Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.»
Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.
»Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten kamariinsa.
Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti, eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset, ettei niistä tahtonut silmä erota.
Täti tuli kamarista ja sanoi:
»Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.»
Täti huusi kyökkiin piialle:
»Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.»
»Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi.
»No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.»
»Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?»
»Takakartanolle», tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi pitänyt tietää kysymättäkin.
Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii.
»No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun menet vanhempiesi luo kylään», sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa, ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.
»No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin ulkoa ja tule tervehtimään minua», neuvoi täti.
Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.
»Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin hyvästiä.»
Abe antoi kättä ja kumarsi.
»Sano että: hyvästi, täti.»
»Hyvästi, täti», sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi kertaa sanoi hän tädiksikin.
»Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.»
Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan. Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään, riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei vaikka.
»Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt käymäseltäsikään.»
Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.
»Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin. Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle pinnalle.
Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi. Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä vierasta tervakirjainta.
Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen. Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.
Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät vain.
»Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti.
»Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään itkuun ja huusi:
»Eipäää ooo Aaappo.».
Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla, ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.
Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita. Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:
»Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo kosija tullut.»
»Oma poikasihan se on», sanoi vaimo.
»No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli Vimpari toimessaan.
»Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo.
»Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...» rupesi Vimpari todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:
»Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?»
»Takakartanolle.»
»Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet, sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa», valitteli äiti.
»No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari.
»Kuka se kehtaa?»
»Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat hylänneet.»
»Mihin siivoon lienevät sattuneet.»
»Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen! – Onhan tuota vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.
»Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo.
»On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi:
»Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?»
Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun, jossa oli tilkka piimää.
Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta, vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät.
Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä. Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan.
»Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?» arveli Vimpari Aapolle puoli leikkiä toinen totta.
»En minä saa», sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä lisäsi: »Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.»
»Niillä on konstinsa», sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei tuntunut olevan. »Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä, eihän enempää söisi kuitenkaan.»
»Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan», myrähti Vimpari ja leikinsekaisesti marmatti lisäksi: »Jos lastakin apattaisi kuin koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean virkamahan? Saatko päähäsi?»
»Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa», sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä.
»Mitä katsot, luuletko nälän olevan?» murahti Vimpari huomatessaan millä silmällä vaimonsa häntä katseli.
»Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni», arveli vaimo leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja alkoi Aapolle neuvoella:
»No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi. Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on tämänkin hyvän toimittanut.»
Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi häntä poveaan vasten.
»Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin», lausui hän ja pyyhki kyyneleet kämmenpäihinsä.
Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa, mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään toisetkin.
»Saa tuon jo lopettaa», sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä.
Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo hän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen, ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt, vaikka olisi vähetä pitänyt.
Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan, sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen ja talven kanssa työttömyys.
Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että hän ei niistä kiinni saanut.
Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa, ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi.
Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille:
»Suu kiinni!»
Vaimolleen hän marisi:
»Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.»
Ja Aapolle sanoi hän:
»Ala lekkasta sinä jo taloosi.»
Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.
Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.
Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan, vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.
Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja sentähden hän äkäisesti tiuskaisi:
»Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö minun jouduttaa?»
Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla suljettu.
Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille. Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo, jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään asti.
Liisa meni kutsumaan Elsaa.
»Tuleppa Elsa katsomaan», huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä.
»Voi tule, Elsa», huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. »Voi tule katsomaan», hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä nähdä.
Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.
»Eikö ole Aappo sievä nyt?» kysyivät toiset.
»Onhan tuo», sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään. Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta. Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät, sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan. Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille, vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma, kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi:
»En minä viitsi lähteä. – Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.» Ja hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen.
»Lähdetään me», tuumivat innokkaasti toiset tytöt. »Lähdetäänhän, Aappo?»
»En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi», ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan, kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois.
Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan, sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.
»Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi. – Ja voi sinun silmiäsi, rapakossako olet kastellut ... ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...»
Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään, vaikka täti pani ne aivan nenän eteen.
»Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:
»Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.»
»Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään.
Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla. Täti säikähti että hätä tuli.
»Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen sanoi hän suuttuneella äänellä:
»Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne saattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun tarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke», koetti täti parastaan.
Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.