Vaaralla: Luku 6
| Luku 5 | Luku 6 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Luku 7 |
Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa.
Äiti oli rukin ääressä.
»No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin ja yötäkin.»
Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella äänellä vielä sanoi:
»Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän työtä kuin tehdä jaksaisikaan.»
Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään.
»No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa tämän kankaan päätetyksi.»
Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna.
Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi:
»Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin iso tytön torvelo.»
Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti, mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti, murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi, niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli pahaa ajatellutkaan.
Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän leppyneenä:
»Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään, muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...»
Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan, vaan tukehduttaa siihen paikkaan.
Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei, ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain palautumista.
»Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.
Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää, vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella, ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia, jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti käämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ... äiti kuoli...
Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.
»Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin, ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt. Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin, – ruma akka ojensi käsiään ottaakseen häntä.
Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut! Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten. Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista. Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki, ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.
Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.
Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan, että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa, vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.
Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.
Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan. Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle, posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata takaisin.
Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä, niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.
Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan.
Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan.
Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen itkuun, tietämättä mitä oikein itki.
Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen.
Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja tarttui äitiä vyötäryksiin.
»Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana.
»Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa: Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin punoittivat.
»Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät härskiä hajua.
»Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.
»Siinä on teetä.»
Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut, ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se maistuu.
»Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.»
»Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.
Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä, minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska.
Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän kutomapalkan.
Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja sanoi:
»No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä, että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä muutaman korpun.
»No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun kanssa päälle, että suu jää makeaksi.»
Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut.
»Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa», sanoi äiti.
Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä teelle kutsumassa.
»Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja kammariin tultua sanoi Viion leskelle:
»Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne».
Viion leski hengähti ja sanoi:
»Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.»
»No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä.
»Istukaa emäntä.»
»Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä istuttuaan.
»Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani, eikähän tuosta ala saada palkkaakaan. – Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.»
»Oikeinko tässä teetkin.»
»Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan Montinin rouva antoi vähän teelehtiä. – Ottakaa korppukin, onhan siinä siksi.»
»Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.»
»Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie pannut.»
»Sillä lailla.»
»Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä useampia nauloja.»
»Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita, suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän emännänkin nenään, että kipristeli.
»Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen, jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski, vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia.
»Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä.
»Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu, että se toimittaa työtä köyhille.»
Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut Ojanniemen Marille kymmenen penniä.
»Missä?»
»No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt, vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen penniä.»
»Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä kuvittelee nuo lapset.»
Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.
»Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että he näkisivät iloa lapsistaan.»
»Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa», sanoi emäntäkin.
»Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski.
Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän kupin, jos kehtaisi sanoa.
»Tulkaa ottamaan.»
»Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.»
»On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten Nikkilällekin.»
»Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta.
»Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi.
Viion leski maksoi huoneen vuokran.
»Pitää maksaa rahojen aikana.»
»Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta.
»Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.»
»Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.»
Niin, sillä tavallahan se sopii.»
»Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin köyhää, joka ei auttaa voi.»
Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht’äkkiä aukeaa umpiperä.
»Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski.
»Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...»
»Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa hekattaen.
»Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti.
»Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.»
»Sillä lailla.»
»Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.»
»Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä.
»Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.»
»Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.»
»Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.»
»Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.
»Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka kuormankin on pannut.»
Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon Jumalan valitun edessä.
Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen näyttää.
»Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään, hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin rakastanut.»
»Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena, semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...»
»Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään. Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa vesi vetelä.»
»Niin.»
»Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt, iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin häntä Jumalanani.»
»Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi», täydenteli emäntä lesken puhetta.
»Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen luottaa.»
Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä, että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt ymmärsi hyvin ja uskoi.
»Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä ääneen.
»Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin, varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän, niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja välähtelivät kirkkaasti.
Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut, ettei muulla keinolla olisi herännyt.
Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat. Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt. Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.
»Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä. Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän auttaa puolestaan, kun sopii.
Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas, suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin rakas isä.
Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta. Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.
Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.
Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne jossa isä hukkui.
Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa. Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.
»Äiti.»
»No, lapseni?»
»Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja te kerrotte sitten oikein paljon isästä.»
Äiti purskahti nauramaan helakasti.
»Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?»
»Niin kun...» Sen enempää ei osannut selittää.
»Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin täältä pian sinne isän luo.»
Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin tulisi kotia.