Väntrikin markkinamuisto

Väntrikin markkinamuisto. Runebergiltä. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

”Ystäväni! miehet, naiset, teillekö nyt laulaa saan,

Tahdotteko kuulla laulun, erään vanhan sotilaan?”

Niin hän alkoi, nuorukainen, laulun kaiken muistiin ma,

Ollessani kaupungissa laulettiin se torilla.

Silmä näki markkinoilla kansan vaan ja kalua;

Mieleni ei väkeen ollut, ostoon mull’ei halua.

Käytyäni sinne tänne, kulman viimein saavutin,

Missä vaunut seisotetuks’ ahtahassa huomasin.

Pakonko vai oman tahdon seisottama, tiedä en;

Kutsi huusi ja lakeija hosui e’ellä hevoisten.

Mutta laitaan nojauten herra istui vaunuissaan,

Suopelist’ oli takin palteet, tähdet loisti rinnallaan.

Näin mä nä’in. Muisto heräis kuluneista ajoista:

Nämä kasvot olen nähnyt, missä? milloin? mietin ma;

Salmessa ja Lapualla pariss’ uroin tapellen,

Siihen aikaan katteinina, kenraali nyt lienee hän.

Muuttunut hän oli paljon, ajan kulust’ yksin ei,

Mutta tästä kunniasta, johon elo hänet vei.

Ylpeyttä lie se? tuskin? Kasvot, käytös olivat

Ylimyksen vakaat, ehkä kylmät, kovat, korkeat.

Riemuni on aina nähdä sodan ajoist’ toverin,

Mutta rinnan sykkimättä tätä vaan ma silmäsin.

Uljaile, ma mietin, loista, kanssam’ olit ennen sä,

Alhaisempi, kaunihimpi silloin muinen verisnä.

Nyt soi laulu, sanat kuului, sanat vanhan täristen;

Läpi sorinan se kulki, ääni puhdas vavisten:

”Ystäväni! miehet, naiset! teillekö ma laulaa saan,

Tahdotteko kuulla laulun, erään vanhan sotilaan.

Kopeasti, antaakseni korvaa ukon laulullen,

Käänsin minä askeleeni ahtahassa sivullen,

Jättäen mä korkeen herran istumahan vaunuihin,

Paikan, missä lauloi ukko, minä kohta saavutin.

Korkee mutta avopäisnä portahalla istui hän

Polvillansa vasen käsi piti hatun kuluneen;

Tämä käsi suotu oli oijentuvaks’ almulle,

Mutta oikee se olj poissa, sodan uhri oli se.

Ja hän lauloi väestölle, kuka tahtoi kuunteli.

Kehn’ oli laulu, hinta halpa, kuuliansa samati.

Siinä seisoi ympärillään, missä istui sotilas,

Muuan kerjäläinen, minä – ja yks’ hauska oppilas.

Vaan hän lauloi: Korkeet muistot, päivät taakse jätetyt,

Uroot hautaan, työt vanhat puoleks’ unhotetut nyt;

Synnyinmaastamme hän lauloi, Suomen viime sodasta,

Voiton, murheen kunniamme kultaisesta ajasta.

”Tappeluit’ o’on käynyt” – niin hän lauloi – ”kuusineljättä.

Tainnut valvoo yöt päivät, kylmät nälät kärsiä.

Mies riviss’ olin miehin, vaikka hylätty nyt o’on,

Vaikk’ on käsi kehnoi täällä, kun jäi paree Umeoon.

Löytyneekö nuoremmista ainoo ken olj kanssamme,

Kun soi huuto: Miekkaan miehet, kätehess’ on rauhamme?

Tult’ oli miehen mieless’ silloin, ajat toiset käsissä,

Paloi silloin tääkin sydän, jok’on kylmä nyt kun jää.

Unhoit’ en sua, Hämeenlinna, valossa kuin kuutaman

Ensikerran sinun näin vuoriloilta Hattulan,

Yön olj hetki, ilma kiivas, marsseist’ olin väsynyt,

Vaan lepoo, enkä kattoo, enkä liettä miettinyt;

Ei, vaan päästä kentillesi, päästä sinun jäittes ty’ö,

Siell’ olj parempaa kun liesi, kun on lepo pitkän yön;

Koossa siell’ olj Suomen joukko, nuori, vapaa, väkevä –

Synnyinmaata siunailimme, se loi meihin silmänsä.

Kiitos ukko Klercker’ille, kiitos ijankaikkinen!

Kokenut ja harmaapäinen sotilas ja mies olj hän.

Oi, ma muistan valkee-päansä ruotikuntain keskellä

Ajaen, kuin poikiansa silmäis’ isän silmillä.

Poikia olj ympärillään meitä kuusituhatta,

Vihollisii yhtä monta, Klercker tahtoi sotia.

Aatost’ ei, ei pelkoo ollut, toivoss’ sota verinen,

Ja me häneen turvasimme, häneen me ja meihin hän.

Tuli Klingspor, sota-marski, ylpeä kuin kuningas,

Liha leuka, silmäpuoli, parka sydän puolikas!

Tuli Klingspor komennolle arvossansa leirihin,

Käski niinkuin ennen Klercker, mutta käski takasin.

Koska saa hän tuomionsa, seisoo milloin vastaten

Taakse-otto-askelistaan, rientää kun tais e’ellehen,

Hävystä, miss’ olisimme tainneet niittää kunniaa,

Kyynelistä, missä oisi ollut verta vuodattaa?

Petimmekö tappelussa vihdoin Siikajoella?

Juoksimme vai seisoimmeko, sano, Revolahdella?

Vastannut ois’ Adlercreutsi, Cronstedt myös ja moni muu,

Vaan ma kuulen heidän menneen sinne, mist’ ei ääntä tuu.

Nimittänyt olen heitä, heille kiitos kuuluisin!

Moni heidän vertaisensa mennyt rauhan majoihin;

Döbeln lepää, Duncker lepää, kysyälle ajoistaan.

Todistajana ma tässä unhoitettu olla saan.

Oi, miks kaatua en saanut missä kaatui parempi,

Missä Suomen urosjoukko juhliansa vietteli?

Siinä missä meille suurin oli loiste kunnian,

Luona Salmen, Alavuuden, Siikajoen, Lapuan.

Päässyt oisin kahlaamasta pohjan lunta uudelleen,

Voittojamme näkemästä epäilykseks’ muuttuneen;

Säälimättä tuomituksi tuhansii en nähnyt ois’

Enkä jäiset jäseneeni Kaliksessa myydyks’ pois!

Kova loppu vaivoillemme, raskas ero maastamme!

Muitten joukoss’ jouduin vihdoin Länsipohjan rannoille;

Siellä verin värjättyä punaiseksi Ruotsin maan,

Laulan tässä leivän eestä kiitän kun ma palan saan.

Herra suojel’ isänmaamme! muu se kaikki vähäist’ on.

Kädet, jalat, jäsenensä sotilas kadottakoon!

Herra suojel’ isänmaamme! se on päätös lauluni;

Sanat toiset muuttukohon, nää on samat alati”.

Ja hän nousi, granatööri, alkoihe nyt kerjäämään.

Lantin sai hän joilta kuilta, enemmilt’ ei niitäkään;

Niin luo vaunujen hän ehti, korkeen herran saavutti,

Hälle syvään kumartuen hattuansa ojensi.

Korkee herra, keneraali, kullassa ja silkissä

Pimeni ja sieppais’ äkkii hatun ukon kädestä,

Silmäis’ häntä, silmäis’ kansaa, silmäili ja samassa

Makais’ ukon lantit kaikki heitettynä torilla.

Hämmästyen kuuli vanhus kenraalin nyt lausuvan:

”Kuullut laulusi ma olen, olen eestä’ tämän maan

Niinkuin sinä tapellunna; tämä muisto minulle

Ijän syksyssä on kallis, kalliimpi kuin sinulle.

Tosi on ett’ onni usein astui selin voitteloon,

Tosi että voittommekin pian kääntyi tappioon.

Mutta sano kuka vaalii, että e’essään kumarrun?

Hattuni ma pidän päässä, pidä päässäs’ ukko sun”.

Niin; ja kirkas korkee valo levenihe kasvoissaan,

Ja kun mies hän painoi hatun päälle vanhan sotilaan.

Vaan hän puhui, – sydän palaa vielä riemuin minussa,

Silmäilyksiään kun muistan, ääntänsä ja puhetta:

”Lahjojans’ ei ja’a tasan ylimäinen viisaus;

Sun on köyhyys, sun on hätä, mull’ on arvo, rikkaus.

Mutt’ on paras meillä yksi, urhous ei horjuva,

Sydämemme puhdas tunto, maine veren voittama.

Siishän toverit me o’omme, nouse tänne istumaan!

Kosk’ on suurin lahja yksi, vähemmät jaettakaan;

Mull’ on kultaa, jos sa tahdot, huone, leipää sinulle,

Säästä sinä hupaisuutes’ ja sun laulus’ minulle”.

Ja nyt vaunuissa ma näin granatöörin istuvan.

Tilaa tehtiin kunniakseen kulmast’ aina kulmahan.

Vaunuin kolinan ma kuulin alas katuu pyörivän –

Kyynel’ ensi silmänäni ja sit’ enää nähnyt en.

–[Kar]l –[Jaco]b –[Gummeru]s.

Lähde: Suometar 17.2.1865.