Vähän laiha poika jo laulanko?
| Vähän laiha poika jo laulanko? Kirjoittanut Otto Manninen |
- Vähän laiha poika jo laulanko,
- kun aiheena itse on Aulanko,
- tämä Seesam kun täällä on avattu,
- kemut talven keskellä tavattu,
- veli Yrjö kun tässä on taikonut,
- näin nousta on noidaksi aikonut?
- Hän juuri on tullutkin Lapista,
- nyt laskee taikurintapista.
- On pötyä Aulangon pöydässä,
- mitäs herkkua siitä et löydä sä?
- On syömiä siinä ja juomia
- ja kimpussa oivia kuomia
- kovan kutsun koolle tuomia
- ja herkuille urhoissa uomia,
- tie selvä, eessä ei puomia,
- saa tulla Aulangon suomia.
- Nämä antimet muistaa mahdamme,
- mitä kupuun kukin nyt ahdamme,
- kun tässä keitaassa kellitään
- ja lihaa heikkoa hellitään,
- kun näissä Aulangon talkoissa
- on vaiva vatsaansa halkoissa
- motinteossa moisessa roimalla
- koko seitsemän veljeksen voimalla.
- Mitäs meiss’ oli muuta kuin luita vaan
- ja suimiessamme suita vaan;
- oli paastottu viikkoja, kuita, vaan
- pure paasto nyt meitä ei, muita vaan:
- kala joutuu jokeensa uitavaan,
- liha liiveihin – napitetuita vaan
- ne on liian jo, vain paras höllittää,
- niin kelpaa veljesten köllittää.
- Niin saa nyt nauttia nielumme,
- saa levätä elävä sielumme,
- ei tääll’ ole Helsingin huolia, –
- moni siell’ on näppinsä nuolija
- ja asuu kylmiä luolia –
- me painamme puuta ja tuolia
- ja täyteen sullomme suolia,
- ne totta me paksuiksi sullomme,
- pian tyhjinä täydet on pullomme.
- Näit’ ahmimme Aulangon iloja
- ja uhoomme uusia kiloja,
- rypyt lähtee, posket on siloja,
- ihan tosia pannen, ei piloja.
- Niin ties monen kilonko, naulanko
- lisän meille on antanut Aulanko.
- Se tyhjää meille ei tarjoa,
- se siinä vain vikaa ja varjoa,
- ja nyt vähän taidetaukoa –
- taas aika suuta on aukoa:
- tääll’ ollaan kuin kalat vedessä,
- vaan, ah, pian lähtö on edessä,
- meno edessä, tulo takana,
- ilo lentänyt ohi kuin akana.
- Vaan kuitenkin ja kumminkin
- sanotuinta sanotumminkin:
- mies kaikkeansa saa katua
- koko elämän ritu-ratua,
- mutt’ ei tätä Aulangon latua,
- mutt’ ei tätä Aulangon satua.
- Kun lähdemme Aulangon sylistä,
- sitä veljet emmekö ylistä
- ja anna virtemme jylistä:
- se sorjin Suomen on kylistä.
- Ja Yrjölle sama ylistys,
- sama ylistys, sama jylistys
- näist’ Aulangon ilotalkoista,
- näin keskellä talvea valkoista.
Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.