Uusi kohtaaminen

Uusi kohtaaminen Kirjoittanut Otto Manninen

Ne vieri pois ne vievät vaunut

ja niiden myötä matkamies,

ja sydän, vaikka valmistaunut,

vast’ eron vakavuuden ties.

On kotoisissa kammioissa

nyt hiljaisempaa, tyhjempää,

ja luona sen, ken sielt’ on poissa,

alati aatos viivähtää.

Hänt’, eronnutta, mieleen johtaa

kaikk’ esineet, kaikk’ askareet;

nykyistä elävämmin hohtaa

nyt entishetket elpyneet.

Ne usein ilmi-todellistuu,

kaikk’ ero haihtuu, etäisyys:

ei mennytkään hän, siinä istuu,

hymyily vastaa hymyilyys.

Ja on kuin ensi tuokiossa

ois soiva tuttu ääni taas,

kuin hämyisessä kammiossa

hyväilis sormet suortuvaas.

Sanoiksi saamasta min esti

useinkin hetki soinnuton,

niin läheisesti, lämpöisesti

nyt soi kuin kuiske sovinnon.

Kuin saatto, jok’ ei luovu luota,

poismennyt mieleen palajaa,

salaista tunnustusta tuota

sanattomasti kuiskuttaa.

Ja kaipaus, mi kalvoi mieltä,

ei tyhjyytt’ enää tuta voi,

jo kuuntelee se kevään kieltä,

se odottaa, se unelmoi.

Kuin yöhön aamun ylhä sulo

kuvastuu kohtaaminen uus,

kuin lapsosille joulun tulo,

kun laulut soi, kun syttyy kuus.

On pian mennyt aika pieni, –

niin rinnan aatos nemuaa, –

koht’ ohjata jo oman tieni

sen luo ma saan, jok’ odottaa.

Miss' armaamman luo aamu säteen,

maat heleämmin heilimöi,

siell' yhdymme taas käsi käteen,

niin sydämeni ikävöi.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.