Uudisraivaaja

Uudisraivaaja. Kirjoittanut Otto Manninen

Kaukana saloinen sauna,

jonne ei polku tuo,

kanna ei vieraan kauna,

ei osu ystävä luo.

Ympäri korpi aava,

katseen kantamaton,

johonka haihtuu haava

iskemä inehmon:

pieni kuokittu tilkku

hallaisen halmemaan,

ensi vihanta pilkku

kohdussa korven raan.

Taisto ankara, armon

saamaton, antamaton,

mittelö miehen tarmon

kanss’ iki-sankeikon.

Viikot, vuodet ne verkkaa

kulkevat kulkuaan;

raataja raataa ja perkkaa

pintaa pimeän maan.

Korven rannalt’ ei raiku

naapurin kirveen käy,

naapurin kasken haiku

silmän siinnolt’ ei näy.

Kunne astunut jalkaa

ihminen ennen ei lie,

kaunis on alkajan alkaa,

aukaista täyttäjän tie.

Isku iskulta aukee

auringon voittomaa;

konsa raataja raukee,

raataja rauhan saa.

Korven korkean syliin

terve, sa toukomies!

Enteheks ihmis-kyliin

leimahti ensi lies!

Terve sa, jolle on maalis

saavuttamattomat maat

kallihimmat kuin saalis

kaikki, min milloin saat!

Terve sa, jolle kallein

voitoista kangastaa

takaa taistelo-vallein,

joitten et saavu taa!

Terve, kun käyt sä kärkein

taajojen syleilyyn,

käyt sotarinnan särkein

valloilta yön ja hyyn!

Saapuu voittava saatto,

suureksi raivaa ties.

Terve, sa voiton aatto,

aavistus, syntyjen mies!

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.