Työtönnä

Työtönnä Kirjoittanut Émile Zola

I

Työläisten aamulla saapuessa verstaalle, on se pimeä ja kylmä, kuin kuollut. Huoneen takalistolla ovat koneet hiljaa laihoine käsivarsineen, liikkumattomine rattaineen. Se tekee tuskallisimman vaikutuksen, koneiden ratina ja jytinä kun muulloin pitää kaikki vireillä aivan kuin valtimo alati hyörivää jättisydäntä.

Isäntä tulee konttorihuoneustostaan.

– Lapset – sanoo hän surullisena – tänään ei ole mitään työtä. Ei saavu lainkaan tilauksia ja ennen tehdyt peruutetaan – saan itse pitää hyvinäni kaikki tavarat. Tämä joulukuu, johon tavallisesti pannaan niin paljo painoa, joka muina vuosina on niin kiihkeä työkausi – uhkaa nyt kaikkein vankimpiakin liikkeitä perikadolla. Minun täytyy lopettaa työt.

Ja kun hän näkee, miten työläiset luovat hätäisiä katseita toisiinsa, tuskaisina, miten palata kotiin nälkäisinä ja tähän aikaan päivästä, jatkaa hän hiljaa:

– Minä en ole itsekäs – en, totisesti en. Mutta minun asemani ei ole vähemmän epätoivoinen kuin teidän. Vähemmässä kuin kahdeksassa päivässä olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta frangia. Lakkautan työt tänään sen vuoksi, jotten vaipuisi suuremman velkataakan alle. Huomaatte, että puhun teille kuin ystävä, en salaa teiltä mitään. Jo huomenna kukaties saapuu ryöstövouti tervehtimään minua. Me emme voi vähimmässäkään määrässä nuhdella toisiamme – eikö totta? – Olemmehan taistelleet viimeiseen asti. Olisin kernaasti auttanut teitä voittamaan ensimäiset työläät hetket, vaan minä en saata, en voi antaa teille mitään.

Sen jälkeen ojentaa hän heille kätensä. Työläiset puristavat sitä vaieten. Ja he jäävät paikalleen hetkiseksi, nyrkkiin puserretuin käsin ja tarkastellen työkalujaan. Edellisenä aamuna kitisivät viilat jo päivänkoitteessa vasarain tahdissa, ja nyt näyttää kaikki kuin pois puhalletulta, vararikon helmaan syöstyltä. Parilla- kolmellakymmenellä perheellä ei ole mitään syötävää lähimpinä viikkoina. Joillakuilla naisilla on kyyneleet silmissä.

Miehet haluavat esiintyä lujaluontoisempina. He koettavat uskotella olevansa miehuullisia, samalla kun puhelevat toisilleen, ettei suurkaupungissa tarvitse kenenkään kuolla nälkään.

Isännän jätettyä heidät aivan kuin musertuneena kentiesi vielä suuremman onnettomuuden johdosta kuin mitä hän oli myöntänyt, vetäytyivät he hiljalleen ulkoovelle. Tuntuu aivan kuin he olisivat tukehtua tuossa salissa. Heidän rintojaan ahdistaa raskas paino, heitä värisyttää, juuri kuin olisivat tulleet ruumishuoneesta. Ja vainajana on työ, on tuo suuri mykkä kone, jonka luuranko tuijottaa kauhua herättävänä pimeästä nurkastaan.

II

Työläinen kuljeskelee pitkin katuja ja toreja. Jo kahdeksan päivää on hän raahustanut ympäriinsä saamatta työtä. Hän on kulkenut ovesta ovelle, käsiään, käsivarsiaan on hän tarjonnut mihin työhön tahansa, jopa kaikkein vastenmielisimpään, vaivaloisimpaan, vaarallisimpaankin. Mutta kaikki ovet ovat suljetut häneltä.

Sitte on hän tarjoutunut tekemään työtä puolesta palkasta. Vaan ovet eivät sittenkään ole auenneet hänelle. Vaikka hän tekisi työtä palkatta, ei häntä sittenkään otettaisi työhän. Liikemaailmassa vallitsee yleinen työnseisaus, pula, joka kaikaa kuin kuolinkello pieniin ullakkokamareihin. Paniikki on vallannut kaikki liikkeet, ja rahat, nuo viheliäiset rahat, ovat kätkeytyneet.

Kahdeksan päivän kuluttua on kaikki toivo kadonnut Työläinen on tehnyt viimeisen kokeensa ja palaa nyt verkkaan raihnaisena ja väsyneenä. Sade valuu virtana, on ilta, ja suurkaupunki on surkean näköinen loassa. Hän astelee tietään panematta merkille sadetta, ajattelematta mitään muuta kuin nälkää, pysähtyen silloin tällöin, jottei ehtisi kotiin liian varhain.

Hän nojautuu virran rantasuojustinta vastaan. Tukahutetulla kohinalla virtaavat kuohuisat laineet hänen ohitsensa, viskellen valkeata vaahtoaan ja murtuen siltapylväisiin. Hän kumartuu yhä pitemmälle eteenpäin, vesijoukot vyöryvät hänen ohitseen, ja hänen korvissaan sohisee syvyyden kiihkeät houkutukset. Mutta hän puhelee itselleen, että se olisi heikkoutta, ja lähtee edelleen.

Sade on tauonnut. Kaasuvalo välkehtii näytetavaroilla jalokivikauppiaan ikkunalla. Jos hän rikkoisi lasin, hankkisi hän yhdellä kädenliikkeellä leipää vuosikausiksi. Ravintolassa sytytetään lamput, ja musliiniuutimien takana näkee hän ihmisiä, jotka aterioivat. Hän kiiruhtaa askeleitaan kohti etukaupunkia.

Aamulla, vaimon ja lapsen itkiessä oli hän luvannut illalla tuoda leipää. Hän ei uskalla mennä sanomaan heille, että hän ei ole pitänyt sanaansa, ennenkuin tulee pimeä. Kulkiessaan mietti hän itsekseen, miten hän on käyttäytyvä, mitä sanova, jotta he säilyttäisivät malttinsa. He tuskin enää jaksavat nähdä nälkää. Itse hän kyllä voisi koettaa, vaan vaimo ja lapsukainen ovat liian heikkoja.

Silmänräpäyksen ajan on hän aikeissa ruveta kerjäämään Mutta kun joku herrasmies tai rouvashenkilö menee hänen ohitseen ja hän mielii ojentaa kätensä, jäykistyy hänen käsivartensa, eikä hän saa sitä paikaltaan liikkumaan. Hän jää kiinikasvaneena seisomaan katukäytävälle, ja siivot ihmiset uskovat, että hän on päihtynyt, kun he luovat silmänsä hänen surkastuneisiin, nälän vääristämiin kasvoihinsa.

III

Työläisen vaimo on mennyt alas ja asettunut portin ääreen, pienokaisen on hän jättänyt ylös ullakkokamariin nukkumaan. Hän on laiha nainen, puettuna karttuunihameeseen. Häntä puistattaa kadun kylmä tuuli.

Asunnossa ei ole enään mitään, kaikki on lipunut panttilainastoon. Kahdeksan päivää on riittänyt huoneen tyhjentämiseen. Edellisenä iltana oli hän myynyt viimeset täytteet patjastaan nurkkakauppiaalle, nyt on enää jälellä päällys. Hän on ripustanut sen akkunan eteen vetoa vastaan, sillä pienokainen yskii lakkaamatta.

Puhumatta mitään miehelleen, on hänkin käynyt ulkosalla tekemässä kokeita. Mutta työtön aika painaa naisia vielä enemmän kuin miehiä. Samassa huonekunnassa asuu useita sellaisia onnettomia, ja öisin kuulee heidän äänekästä nyyhkytystään. Erään heistä on hän nähnyt seisoskelevan kadun kulmassa, yksi on kuollut, yksi kadonnut jäljettömiin. Hänellä on onneksi kunnon mies, joka ei ryyppää. Heillä olisi ollut hyvä toimeentulo, ellei työttömyys olisi tehnyt kaikkea tyhjäksi. Heidän luottonsa on lopussa, he ovat velassa leipurille, maustekauppiaalle ja vihannesten myyjälle. He tuskin uskaltavat enää astua näiden puotien ohi. – Iltapäivällä oli hän mennyt sisarensa luokse lainaamaan kahtakymmentä penniä, mutta siellä oli niinikään vallinnut sellainen kurjuus, että he olivat purskahtaneet itkuun saamatta sanaakaan suustaan, ja he molemmat, sisarensa ja hän, olivat pitkään itkeneet yhdessä. Lähtiessään oli hän luvannut tulla takaisin tuomaan leipäkannikan, jos hänen miehensä vain toisi jotain tullessaan.

Mies ei tule; alkaa sataa. Hän vetäytyy porttikäytävään, suuret vesipisarat putoilevat läiskyen hänen jalkoihinsa ja räiske kastelee hänen ohuen hameensa. Useat kerrat menee hän malttamattomana kadulle nähdäkseen, eikö miehensä jo ilmestyisi. Ja kun hän palaa takaisin, on hän likomärkä, hän hivelee käsillä hiuksiaan, kuivatakseen niitä. Häneen tarttuu uudelleen maltittomuus, häntä värisyttää ja hän vapisee kuin kuumeessa.

Ihmiset vierivät hänen ohitseen kuin virta. Hän on niin pieni kuin mahdollista, jottei olisi heidän tiellään. Miehet tarkastelevat häntä tyystin, monta kertaa tuntee hän kuuman henkäyksen hipovan kaulaansa. Kaikki suurkaupungin arveluttavuus, lokainen katu vaunuineen, valoineen, näyttää mielivän käydä häneen käsiksi ja heittää hänet katuojaan. Hän on nälkäinen. Kadun poikitse astuu muuan leipuri. Vaimon mieleen juolahtaa lapsi, joka nukkuu siellä ylhäällä.

Kun mies vihdoinkin tulee näkyviin, hiipien talon lähettyvillä kuin pahantekijä, syöksyy vaimo häntä vastaan, luoden häneen tuskaisen katseen.

– No? – sammaltaa vaimo.

Mies ei vastaa sanaakaan, antaa vain päänsä painua. Silloin astuu vaimo hänen edellään portaita kalpeana kuin ruumis.

IV

Tuolla ullakolla ei pienokainen nuku. Hän on herännyt, hän mietiskelee pienen kynttilänpätkän ääressä, joka pöydän kulmalta levittää surkeata valoaan huoneeseen. Mitä mietteitä syntyykään noiden seitsenvuotisten lastenkasvojen takana, joilla lepää täysikasvaneen naisen lakastuneet, vakavat piirteet? Hän istuu arkun kannella, jonka tarkoituksena myöskin on olla hänen vuoteenaan. Hänen paljaat jalkansa roikkuvat vavisten, hänen pienet nukkekätensä puristavat suonenvedontapaisesti riepuja, jotka verhoavat häntä, rintansa päällä. Hän tuntee povessaan palon, tulen, jonka hän mielisi sammuttaa.

Hänellä ei ole koskaan ollut leikkikapineita. Hän ei voi käydä koulua, kun hänellä ei ole jalkineita. Hän muistaa, että äiti hänen pienenä ollessaan oli pitänyt tapana viedä hänet kävelylle. Mutta siitä on jo aikoja. Heidän täytyi muuttaa toiseen asuntoon, ja siitä pitäen on jäätävä tuuli tunkeutunut huoneeseen. Siitä ajasta alkaen ei hän enää ole tuntenut itseään onnelliseksi, hän on aina ollut nälkäinen.

Ja hän ei pääse lainkaan tolkulle, hän ei käsitä mitään. Onko sitte koko maailma nälkäinen? Ja hän on kuitenkin ponnistellut kaikin voimin tottuakseen siihen, vaan onnistumatta. Hän luulee, että hän on vielä liian pieni, että hänen täytyisi olla suuri ymmärtääkseen sitä. Hänen äitinsä varmaankin ymmärtää kaiken sen, minkä hän salaa lapseltaan. Jos hän rohkenisi, niin hän kysyisi, ken näin saattaa lapsia maailmaan nälkää näkemään?

Ja sitte, miksikä on heillä niin kolkkoa täällä kotona. Hän tarkastelee akkunaa, jossa patjanpäällys heiluu edestakaisin, paljaita seiniä, risaisia huonekaluja, ja kaikkea tuota ullakkoviheliäisyyttä, johon epätoivo on painanut kyntensä jäljet. Lapsellisena uskoo hän, että hän on vain nähnyt unta lämpimästä huoneesta kiiltävin esinein, hän sulkee silmänsä, nähdäkseen ne jälleen, ja hänen ohuitten silmäluomiensa välissä muuttuu kynttilänpätkän häälyvä valo kirkkaaksi kultaiseksi loisteeksi, jota kohti häntä haluttaisi käydä. Mutta tuuli vinkuu, ikkunasta henkii kylmyys sisään, ja hän saa yskäkohtauksen. Hänen silmänsä täyttyvät viljavista kyyneleistä.

Ennen vanhaan hän pelkäsi jäätyään yksin, mutta nyt, merkillistä kyllä, ei se haittaa häntä vähääkään. Kun ei illalla ole syöty mitään, uskoo hän, että äiti on mennyt hakemaan ruokaa. Tämä ajatus lohduttaa häntä. Hän on leikkaava leivän aivan pieniksi palasiksi ja syövä vitkaan, palasen toisensa jälkeen, leikkien niiden kera.

Äiti palaa takaisin, isä sulkee oven tämän jälkeen. Lapsi luo kummastuneen katseensa heidän tyhjiin käsiinsä. Ja kun kukaan ei sano sanaakaan, sanoo hän muutaman hetken kuluttua melkein laulavalla äänellä:

– Minun on nälkä – minun on nälkä. –

Isä puristaa pimeässä nurkassa nyrkillä otsaansa, hän ei liiku paikaltaan, kiihkeä nyyhkytys vavahuttelee äänettömästi hänen olkapäitään. Äiti tyreyttää kyyneleensä ja asettaa lapsen uudelleen nukkumaan. Hän peittää pienokaisen kaikilla rievuilla, joita vain saa käsiinsä.

– Ole rohkea, ja nuku! – sanoo hän.

Mutta lapsi, jonka hampaat kalisevat kylmästä ja joka tuntee tulen rinnassaan voimakkaampana kuin milloinkaan ennen, kadottaa yhtäkkiä kaiken mielenlujuutensa. Hän kiertää käsivartensa äidin kaulan ympärille ja kysyy hiljaa:

– Sanos, äiti, miksikä me sitte olemme nälissämme?

Katso myös

• Työnlakkautus

Lähde: Punanen Pohjola 1909–1911. Pohjolan työväen joulujulkaisu.