Työnlakkautus

Työnlakkautus Kirjoittanut Émile Zola

I.

Aamulla kun työmiehet saapuvat tehtaasen se onkin kylmänä, synkkänä häviön surkeudessa. Tuolla suuren huoneen perällä seisoo kone äänetönnä laihoine käsivarsineen, liikkumattomine pyörineen, se enentää siellä alakuloisuutta, tuo, jonka huokuna ja jytinä ennen tavallisesti, työssä raivoavan jättiläisen sydämmen tykynnän tavoin, elähytti koko talon.

Tehtaan isäntä astuu alas pienestä kammiostansa. Surullisella äänellä lausuu hän työmiehillensä:

”Ystäväni, täksi päiväksi ei ole mitään työtä ..... tilauksia ei tule enää, päin vastoin saapuu joka suunnalta peruutuksia entisistäkin, minun täytyy jäädä tavaroineni odottamaan. Juuri tämä kuukausi, joulukuu, johon minä luotin, tämä suurien töiden kuukausi muina vuosina, uhkaa nyt saattaa häviöön vankimpiakin tehtaita ..... kaikki täytyy lakkauttaa.”

Ja kun hän näki työmiesten katselevan toinen toistansa ikäänkuin peljäten, mitenkä nyt kotiin olisi palattava, peljäten huomispäivän puutetta, jatkoi hän matalalla äänellä:

”Minä en ole itsekäs oman edun katsoja, en, sen teille vannon... Minun asemani on yhtä hirvittävä, ehkäpä hirvittävämpi kuin teidän. Kahdeksan päivän kuluessa olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta markkaa. Minä seisautin työn tänäpäivänä siitä syystä, etten enää syvemmälle häviön kuiluun vaipuisi. Suuriin maksuihini tämän kuun 15 p. minulla ei ole penniäkään. Te näette että puhun teille ystävänä, en teiltä mitään salaa. Huomenna ehkä ovat jo oikeuden palvelijat täällä. Tämä ei ole meidän vikamme, eikö niin? Me olemme taistelleet viimeiseen saakka. Mielelläni olisin tahtonut auttaa teitä tämän huonon ajan ohitse; mutta minä en voi, itsekin olen hävinnyt mies; ei minulla ole enään elatusta muille antaa.”

Sitten tarjosi hän heille kätensä. Työmiehet puristivat sitä sanaakaan sanomatta. He jäivät vielä hetkiseksi paikoilleen katselemaan, kädet nyrkissä, hyödyttömiä työkalujaan. Edellisinä aamuina jo sangen varhain viilat vinkuivat ja vasarat tahtia paukuttelivat; mutta kaikki näkyi nyt jo uinailevan vararikon pölyssä. On kaksikymmentä, on kolmekymmentä perhettä, jotka saavat seuraavalla viikolla nälkää nähdä. Muutamilla vaimoilla jotka myöskin olivat tehtaassa työskennelleet, oli kyyneleet silmissä. Miehet tahtoivat näyttäytyä vahvemmilta. He rohkasevat naisia; he sanovat, ett’ei Pariisin kaupungissa nälkään kuole.

Kun isäntä heidät jätti, ja he näkivät hänen poistuvan allapäin, kahdeksan päivän surujen painamana, ehkäpä vielä suuremman onnettomuuden uhkaamana, kuin heille tunnustanutkaan oli, vetäytyivät he yksitellen huoneen tukahuttavasta ilmasta kähisevin kurkuin, sydän kylmänä ikäänkuin pakenivat he jonkun kuolleen kammiosta. Kuollut on työ, tuo suuri, käymätön kone, jonka luuranko tuossa pimeydessä on hirvittävä.

II.

Työmies on ulkona, kadulla, käytävällä. Hän on astuskellut katukäytäviä kahdeksan päivän ajan saamatta mitään työtä. Hän on käynyt talosta taloon tarjoten voimaansa, tarjoten taitoansa, tarjoten lopulta itsensä kokonaan, väliä pitämättä mihin työhön hyvänsä, vaikka kuinkakin vastenmieliseen, kuinkakin ankaraan ja surmaavaan. Joka paikassa paiskattiin portit hänen edessään kiinni.

Silloin tarjoutui hän työskentelemään puolesta palkasta. Ei sittenkään portit auenneet. Hän tekisi työtä ilmaiseksikin, ettei häntä voitaisi moittia. Tämmöinen on työnlakkautus, tämä pelottava seisaus, joka soittaa kuolinkelloa vinttikerroksissa asuvaisille. Äkkinäinen pula on lakkauttanut kaikki työliikkeet, ja raha, ennen liikkuva raha on kadonnut.

Kahdeksan päivän kuluttua on kaikki raha loppunut. Työntekijä on tehnyt viimeisen yrityksensä ja hän palaa hitaasti, tyhjin käsin, kurjuuden masentamana. Vettä putoaa taivaasta; sinä iltana tuntuu Pariisi ropakkoineen kamalalta. Rankkasateessa hän astuu eteenpäin siitä mitään tietämättä, tuntematta muuta kuin nälkäänsä, seisattuen silloin tällöin, viipyäksensä kauvemmin matkalla. Hän nojautuu Seine-virran sillan-aituuta vasten. Pitkään kohisten juoksevat sen paisuneet vedet; valkoinen vaahto roiskuu korkealle, kohoten sillan pilaria vastaan. Yhä seisoo hän siinä nojaten, mahtava virta juoksee hänen alitsensa, luoden hänelle hurjan kutsumuksen. Kuitenkin miettii hän itseksensä, että tätä totteleminen olisi liian kurjaa, liian arkamaista ja hän lähtee astumaan.

Sade on lakannut. Kaasuliekki leimuaa juveliseppäin puotien akkunoista. Jos hän löisi rikki yhden ruudun, saisi hän yhdessä kourallisessa monivuotisen leipänsä. Ravintolan pitäjien keittiöissä valkeat sytytetään; ja valkoisten musliini-esirippujen takana hän näkee ihmisiä syömässä. Hän jouduttaa askeliansa, hän kulkee takaisin etukaupunkiin paistipuotien, makkarakauppiasten ja sokurileipurien ohitse, läpi koko mässäävän Pariisin, joka loistaa nälkäisenäkin.

Kun vaimo ja pieni tyttönen aamulla itkivät, lupasi hän heille leipää illaksi. Hän ei uskalla ennenkuin yö on saapunut, tulla heille sanomaan, että hän on valehdellut. Eteenpäin kävellessään mietiskelee hän itseksensä, mitenkä hänen kotona olisi paras esiintyä, mitä hänen olisi sanottava, että he rauhoittuisivat, olisivat kärsivälliset. He eivät kuitenkaan enää kauvemmin voi jäädä nälkää näkemään. Hän itse kyllä kokisi, mutta vaimo ja pienokainen ovat siihen liian heikot.

Yht’äkkiä pisti hänen päähänsä ruveta kerjäämään. Mutta kun joku nainen tai herra astui hänen ohitsensa ja kun hän aikoi ojentaa kätensä, niin se jäykistyi, äänensä takertui kurkkuun. Hän jäi kuin naulattuna seisomaan käytävälle, ihmiset kääntyivät takaisin luullen häntä juopuneeksi, nähdessään hänen nälästä hurjistuneet kasvonsa.

III.

Työmiehen vaimo astuu auringon laskiessa portin kynnykselle jättäen pienoisensa ylös nukkumaan. Vaimo on aivan laihtunut; hän on puettu karttuunihameesen. Hampaansa tärisevät hänen seistessään tuossa kadulla kylmässä tuulessa.

Hänellä ei ole kotona enää mitään, kaikki on hän kantanut panttilaitokseen. Kahdeksan työtöntä päivää riittävät kyllä tyhjentämään talon. Eilen myi hän verkakauppiaalle viimeisen kourallisen villoja päänalusestaan; nyt on jo alustakin myyty, ei ole enää jälellä kuin lakana. Sen hän on ripustanut akkunan eteen, estääkseen ilman henkeä sisälle pääsemästä, sillä pienokaisella oli kova hinku.

Miehellensä mitään ilmoittamatta on hänkin puuhannut puolestansa. Mutta työnseisautus on ankarammin kohdannut vaimoja kuin miehiä. Porteille on keräytynyt onnettomia vaimoja, joiden hän kuulee kaiken yötä siinä nyyhkivän. Hän kohtasi erään käytävän kulmassa yhden nojallaan seisomassa; toinen on kuollut; toinen taas tietymättömiin kadonnut.

Onneksi on hänellä hyvä mies, puoliso, joka ei ole juoppo. Heiltä ei mukavuuksiakaan puuttuisi, jollei tuollaiset työttömät ajat olisi saattanut heitä puille paljaille. Hänellä ei enään ole luottamusta missään: hän on velkaa leipurille, maustekauppiaalle, hedelmäin myyjälle, eikä hän enään uskalla edes heidän puotiensa ohitse kulkea. Jälkeen puolisen lähti hän sisarensa luokse lainatakseen häneltä parikymmentä penniä; mutta hän tapasi täälläkin sellaisen surkeuden, että hän sanaakaan sanomatta purskahti itkemään, ja sitten he kumpainenkin, sisarensa ja hän, yhdessä itkivät pitkän ajan. Lähtiessään vihdoin, lupasi hän sisarellensa toimittaa kappaleen leipää, jos hänen miehensä jotakin muassaan toisi.

Mutta miestä ei kuulu. Vettä sataa ja hän pakenee portin suojaan; suuret vesipisarat räiskyvät hänen jaloissaan; veden vihma tunkeutuu hänen ohukaisen hameensa läpitse. Silloin valtaa hänet kärsimättömyys; hän lähtee rankkasateesta huolimatta kulkemaan. Hän menee ihan kadun päähän, nähdäkseen eikö jo tulisi se, jota hän odotti, ehkä tuolla etäällä viertotiellä. Ja kun hän palaa, on hän läpimärkä. Käsillään pyyhkii hän hiuksiansa, koettaen niitä kuivata. Kärsivällisesti rupee hän vielä odottamaan ja lyhyet kuumeen väreet käyvät läpitse hänen ruumiinsa.

Edestakaisin kulkevat ihmiset tuuppivat häntä kyynärpäillään. Hän tekeytyy niin pieneksi kuin mahdollista, ettei olisi kenenkään tiellä. Häntä katsotaan tarkoin silmiin; hänen hengityksensä on kuuma, hänen kurkkuansa kirveltää. Koko Pariisi epäilee häntä, katu ropakkoineen, sen kirkkaat valot, eteenpäin pyörivät vaunut, kaikki näyttävät takertuvan häneen ja tahtovan heittää hänet katu-ojaan. Hänen on nälkä, hän on jokaisen tiellä. Tuossa vastapäätä on leipuripuoti ja hän ajattelee pienokaistansa, joka nukkuu kotona.

Vihdoin kun puolisonsa viimeinkin ilmestyy, vetelehtien raukkamaisesti rakennuksia pitkin, hän syöksyy äkkiä tämän eteen, luo häneen tuskallisen silmäyksen.

”Oletko saanut mitään!” songertaa hän.

Mies mitään vastaamatta, painaa päänsä alas. Vaimo silloin ensiksi läksi liikkeelle, kasvoillansa kuoleman kalpeus.

IV.

Kotona pienokainen ei nukukaan. Tyttönen on herännyt, hän haaveksii, edessänsä kynttilän pätkä, joka yhdellä pöydän kulmalla sammumistansa tekee. Eikä käsittää voi, mitä hirvittävää ja sydäntä särkevää ilmaantuu tämän seitsen-vuotisen olennon kasvoissa, jotka ovat vakavat ja surkastuneet kuin täysi-kasvuisen naisen kasvot.

Hän on istuutunut arkun kannelle, joka on hänen makuupaikkansa. Hänen alastomat jalkansa riippuvat vapisten; hänen nuken kaltaiset kätensä kokoavat suonenvedon tapaisesti rintansa suojaksi niitä riekaleita, joita hänellä on verhonansa. Siellä tuntee hän omituisen polton, tulen, jonka hän tahtoisi sammuttaa. Hän uneksii.

Ei milloinkaan ole hänellä ollut mitään leikkikaluja. Hän ei voi käydä kouluakaan, sillä hänellä ei ole jalkineita. Hän muistelee mitenkä äitinsä hänet pienempänä vei auringon paisteesen. Mutta siitä on pitkä aika. Heidän täytyi muuttaa; ja tuntuupa hänestä ikäänkuin senjälkeen joku kylmä vihuri talossa aina riehuisi. Sitten hän ei enää ole ollut tyytyväinen; aina on hän kärsinyt nälkää.

Tämä asia, jota haaveksimaan hän on vaipunut, on liian syvällinen hänen käsittääksensä. Koko maailmako siis on nälässä? Hän on kuitenkin koettanut siihen tottua, mutta ei ole voinut. Hän arveli olevansa siksi liian pieni, täytyy kai olla suuri voidaksensa sitä kärsiä. Epäilemättä hänen äitinsä tietää tämän asian, jota lapsilta salataan. Jos hän uskaltaisi, kysyisi hän äidiltänsä, kuka meidät on tänne maailmaan saattanut ainoastaan nälkää näkemään.

Heidän luonansa on niin ikävä! Hän katselee akkunaa, jossa lakana häilyi, paljaita seiniä, jalattomia huonekaluja, kaikkea sitä kurjuutta vinttikerroksessa, jonka työnlakkautus oli toivottomaksi saattanut. Tietämättömyydessään luuli hän uneksineensa lämpöisistä huoneista, kauniine, loistavine esineineen; hän sulki silmänsä tätä uudestaan nähdäksensä; ja kynttilän valo hänen heikontuneiden silmäluomiensa läpitse tuntui kirkkaalta kullan hohteelta, johon hänen teki mieli tunkeutua. Mutta tuuli vinkui ja ikkunasta kävi niin kova ilman henki, että häntä äkisti rupesi yskittämään. Hänen silmänsä vuotivat kyyneleitä.

Ennen muinoin hän pelkäsi kun hänet aivan yksinään jätettiin, nyt hän siitä ei tiedä enää, hänelle on kaikki yhden tekevää. Kun ei sitten eilisen ole mitään syöty, arvelee hän äitinsä menneen leipää hakemaan. Ja tämä ajatus häntä hurmaa. Sitten hän leikkelisi leipänsä aivan pieniin palasiin ja ottaisi niistä vitkalleen yhden kerrallaan. Hän leikittelisikin leipänsä kanssa.

Äiti tuli kotiin, isä sulki oven. Pienokainen katseli suuresti kummastellen heidän molempain käsiin. Ja kun eivät he hetkisen kuluessa sanaakaan lausuneet, kertoi hän valittavalla äänellä:

– ”Minun on nälkä, minun on nälkä.”

Isä vaipui, pää käsien välissä, pimeään nurkkaan, siihen hän jäi murtuneena, olkapäät vavahdellen ankarain, äänettömäin nyyhkimisien vaikutuksesta. Kyyneliään tukahuttaen alkoi äiti nukuttaa lastansa, hän peitteli sitä kaikilla vaatteilla, mitä tuvassa oli, käski lapsen olemaan viisaan ja nukkumaan. Mutta lapsi, jonka hampaat vilusta helisivät ja joka tuntee tulen rinnassansa ankarammin polttavan, muuttuu sangen uskaliaaksi. Hän tarttuu äitinsä kaulaan, kysyy sitten hiljaa:

– ”Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?”

Lähde: Zola, Émile 1888: Kertomuksia. Suomentanut Eero Erkko. Werner Söderström, Porvoo.

Katso myös

• Työtönnä