Tuomiolla.

Kirjoittanut Otto Manninen


Pannanuolet pekkain, paavoin
haavoita ei syvin haavoin,
kaikenlaisten vaakalauta
miest’ ei kaada eikä auta.
Outo outojen on ääni,
siin’ en elä elämääni.
Enemmän on väre vähin
mielen, jok’ on mieltä lähin.
Sitoo, päästää pätevämmin
katse ainut, arka, lämmin,
katse kahden silmän tumman,
kahden muita kartetumman,
joiden syyttää syvä luonti,
syyttää mua anteekssuonti
syvempi ja suruisempi, –
syvimmästi syyttäis lempi,
joiden eessä anon, ankee:
vuori, peitä, päälle lankee!
köyhä, köykäiseksi löydyn,
hukkuvaksi lailla höydyn,
seison toisna, toisna soisin,
tunnoin raskastuomioisin,
että elämäni retki
niitä pettää joka hetki,
etten sydämeen ja käteen
suurempaa ma saanut voimaa,
suurempahan haltioimaa
kahden tumman silmän säteen.


Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.