Tuli tutkijan akkunasta...
Tuli tutkijan akkunasta... O. E. Tudeerille, 70-vuotiaalle Kirjoittanut Otto Manninen |
- Tuli tutkijan akkunasta
- yö yölt’ yhä tyynenä tuikuttaa.
- Väsy mieli ei mittaamasta
- olevaisien ongelmaa.
- Kuin nousee ja laskee laineet,
- sukukunnat uupuvat unheeseen,
- ja ihmismahdit ja maineet
- kuin kupla on virran veen.
- Ne nopsaan vaihtuu ja vaipuu,
- mut uuvu ei elon virran vuo.
- Iankaikkinen iäisen kaipuu
- tomuss’ elää ja etsii ja luo.
- Maan raskas, raukea multa
- ylös irti maast’ yhä ikävöi,
- tuta tahtoo se taivaan tulta,
- se henkeä heilimöi.
- Tuhat vuotta ja taas tuhat vuotta
- sama voittelo voimien nousevain,
- ettei ois nähtyjä suotta
- näyt suurien unelmain.
- Maan lasten taistoa tuota,
- sitä mittaa tutkija mielessään:
- maan kenttiä missä ei juota
- veret, kyynelet kyllältään?
- Sitä miettijä mittaa ja vaakaa:
- kova ihmisen kohtalonkoulu on,
- on maata ja mieltä raakaa
- ala raivata rannaton.
- Mut halki vaarain ja harhain
- on taistellen päästy, mi päästy lie,
- on karttunut kaunein ja parhain,
- on eestynyt ihmisen tie.
- Humanistia hopeahasta
- ei allepäin elon ankeus saa:
- niin ollut on, niin on vasta:
- vain kilvoitus kirkastaa.
- Sama voima vieläkin voittaa,
- mi ammoin Persian laumat löi,
- ja vapaus korkea koittaa,
- jota vuossadat ikävöi.
- Taru Hellaan viel’ yhä toistuu, –
- se mieleen lämpimän tunnon tuo.
- Maan polkijat maasta poistuu,
- ja kahleensa kansa luo.
- Ja alla kun pohjantähden
- yön kaiheest’ astuvi armain maa,
- sen aamun, sen aamun nähden
- »Tosi ollos!» hän toivottaa.
- »Älä käännä kasvojas meistä,
- pyhä vapaus, valkeus ylhä maan.
- Suo voimasi Suomen seistä
- ja varttua vaiheissaan.
- Oi maa, joka niinkuin Hellas
- idän laumat lannistetuksi sait,
- mitä versoa tanterellas
- suo kohtalon korkeat lait?
- Kuki untani kultaisemmin,
- kuki aavistustani armaammin,
- kuki kuntoa maa, jota lemmin,
- jonk’ aamua tervehdin.
- Jätä muisto soipa ja sorja
- ajan kaukaisuuksihin kaikumaan:
- ei ollut kansasi orja,
- oli vartia vapaan maan.
- Kuki sointua, Suomen saari,
- väki elvytä Väinämön kantelon,
- luo helkkyvä laulun kaari
- yli Pohjolan pimennon;
- kaje ylhempi yötä ja turmaa
- jätä jälkees aikojen aallokkoon,
- kuin raunioinakin hurmaa
- jalo, hohtava Parthenon!»
30. 8. 1918.
Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.