Totisen kääntymisen harjoitus/Kappale 1
| Esipuheinen omistus Totisen kääntymisen harjoitus Kirjoittanut Arthur Dent |
Praktika, eli Totisen Kääntymisen Harjoitus |
Te vaivaiset ja viheljäiset syntiset! Ei ikänänsä aurinko taivaan vahvuudessa ole maan päällä asuville ihmisille niin tarpeellinen ettei totinen parannus ja kääntymys, vaivaiselle syntiselle ole tuhatta kertaa tarpeellisempi: sillä aurinko pois poistaa ainoastaan yön pimeyden ja toivotettavalla valkeudellansa valaisee, lämmittää ja virvottaa maan: mutta totinen kääntyminen poispoistaa sydemmestä kadottavaisen synnin pimeyden, ja siihen siaan sytyttää armon valkeuden vaikuttaa sielussa hengellisen elämän, ja johdattaa vaivaisen syntisen vihasta armoon, kirouksesta siunaukseen, kadotuksesta autuuteen, kuolemasta elämään
Jumalan yhteisestä armosta ja rakkaudesta Jesuksen Christuksen ansiosta ja ansaitusta vanhurskaudesta, syntein anteeksi saamisesta, ja siitä kunniasta, kuin Jumalan lapsille Jumalan valtakunnassa ilmestyy, mahdetaan syntiselle saarnattaa niin paljon kuin tahdotaan, niin ei hän kuitenkaan saa näistä yhdestäkään itsiänsä ilahuttaa eikä lohduttaa, ellei hän ennen kaikesta sydämmestänsä ole kääntynyt Jumalan tykö. Sillä ilman totista kääntymistä (jonka Jumalan Henki aina meissä vaikutta tahtoo koska emme vastahakoisesti hänen armovaikutustansa vastaan seiso) ei meitä hyödytä Jumalan armo, eikä Christuksen veri, ehkä kuinka paljon me niistä puhuisimme; mutta kussa totinen kääntymys edellä käy, seuraa sen päälle samassa silmänrä päyksess osallisuus Jumalan armosta, ja kaikesta Jesukselta ansaitusta hyvyydestä. Sentähden on myös pyhä Johannes Kastaja, ensimmäinen Uuden Testamentin saarnaaja, alkanut saarna-virkansa uskollisella ja yksivakaisella neuvolla totiseen parannukseen joka näin kuuluu: "Tehkäät parannus: sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Matth. 3: 2. Hänen edellänsä ovat Propheetat Wanhassa Testamentissä, liikutetut Pyhältä Hengeltä niinkuin yhdellä suulla sille niskurille Judan kansalle lakkaamata huutaneet: "käännä sinuas sinä vastahakoinen Jsrael! kääntäkäät teitänne! Tehkäät parannus jo." Ja hänen jälkeensä on, niin hyvin Christus vaelluksensa päivinä täällä maan päällä, kuin hänen Apostolinsakkin Uudessa Testamentissä samaa oppia edes panneet, pitäin päälle, sekä hyvällä, että sopimattomalla ajalla, vaatein, vetäin ja neuvoin totiseen kääntymiseen ja parannukseen. Sama Jumalan ääni kuuluu vielä jokapäivä siinä Christillisessä seurakunnassa uskollisten saarnamiesten ja opettajain suusta ja on se sama myös Jumalan armon kautta mailman loppuun asti seurakunnassa kuuluva. Ja tosin koko pyhä Raamattu ja kaikki opetukset, vaatimiset, uhkaukset ja manaukset, kuin siinä käsketyt ovat, tarkoittavat ainoastansa sen päälle, että vaivainen syntinen Jumalan tykö kääntyis, ja ijankaikkisesti autuaksi tulis: josta tämä vissi ja vahva päätös seuraa, ettei yhdelle vaivaiselle syntiselle (niinkuin me Jumala paratkoon kaikin olemme!) ole mitään enämmin tarpeellista, kuin totinen kääntymys. Sillä ihminen mahtaa olla niin rikas, niin oppinut, niin korkialle kunnian istuimelle istutettu, niin väkevä, niin voimallinen, niin ihana, niin hyväntapainen, niin pöyhkiä ja hyvin vaatetettu, kuin ikänänsä hän taitaa ja tahtoo toivattaa, ellei sydän ole Jumalan tykö kääntynyt, on hän, niin totta kuin Herra elää! Jumalan silmissä niin ruma ja kauhia, kuin itse perkele.
Koska siis totinen kääntymys on vaivaiselle syntiselle niin sangen tarpeellinen, ettei ilman sitä suinkaan taita autuaksi tulla, niin ei myös mitään ole, jota se kavala vihollinen niin ahkeroitsee ihmisen tykönä estää kuin totista kääntymistä. Ja tätä aikaan saadaksensa pitää hän niinkuin aseenansa:
1) "Meidän pahan lihamme," jonka hän aina yllytää Jumalan Henkeä vastaan seisomaan, ja kuin se on tapahtunut, sitten suruttomuuden kautta synnissä paaduttaa.
2) "Tämän jumalattoman mailman," jonka myrkyllisen makeuden, petollisen muodon, ja viekasten haukutusten kautta, hän niin peräti pois temmaa sydämen, ettei se ajattelekkaan Jumalan, taivaan eli helvetin päälle; niin sovaisee silmät, että ihminen, eikä löydä tietä autuuteen, eikä näe missä kadotuksessa hän on: ja niin lumoo korvat, että niillä ei ole halua kuulla Jumalan sanaa, eikä sen voimaa ja suloisuutta tuta ja käsittää.
3) Wäärin käyttää hän usein, estääksensä totista kääntymystä, "Jumalan oman armon ja laupiuden," jonka hän suruttomain syntisten eteen asettaa niin suureksi ja laviaksi niinkuin ei siihen Jumalassa olisikaan yhtäkään vihaa ja vanhurskautta, ja tämän kautta haukuttelee heitä jumalattomassa menossansa pysymään ja yhtä rietasta syntiä toisen perään tekemään, siihen asti että vihdoin elämä loppuu ja armon ovi peräti sulitaan. Samalla muotoa hän myös, syntisen kääntymistä estääksensä,
4) "Jumalan oman vanhurskauden" väärin edespanee. Sillä koska vaivainen sokia syntinen on tättänyt suuren syntein mitan, ja niin tapahtuu, että hän vihdoin tulee synteinsä tuntoon, ja omatunto rupee vaivaamaan ja kaivamaan häntä, joka useimmasti tapahtuu, koska kuoleman pelko sydäntä ahdistaa, silloin on perkeleen paras juoni tehdä ja asettaa köyhän syntisen eteen Jumalan ankaran vihan ja vanhurskauden niin hirmuiseksi ja laviaksi, ja niin loppumattomasti suureksi, niinkuin ei Jumalassa löytyisikään yhtäkään armoa ja laupiutta ja tämän kautta saattaa hän monta viheljäistä syntistä epäilykseen ja kadotukseen. Tästä taitaan yltäkyllä haivaita, ettei perkele itsiänsä yhdellä tavalla käytä, estäissänsän sotisen totista kääntymistä. Sillä koska hän tahtoo haukutella ihmistä syntiin, niin hän liehakoitsee hänen kanssansa, lupaa hänelle suuren autuuden, ja käyttää itsensä kuin valkeuden enkeli: mutta koska hän tahtoo ihmistä epäilykseen saattaa ja ijankaikkisen pimeyden majoihin kuljettaa, silloin hän tarttuu häneen niinkuin kiljuva lejoni. Sillä perkelellä on suuri viha, että hän tietää hänellänsä vähän aikaa olevan. Jlm. K. 12: 12.
Rakkahimmat ja kalliisti lunastetut Christityt! senkaltaista julmaa perkeleen kiukkaa, kavalita juonia ja petollisia pauloja vastaan, joita hän yötä ja päivää, ja joka silmän räpäys meidän eteemme virittää, kietoaksensa ja käsittääksensä meitä, niinkuin nälkäinen ja julma lejoni etsii ja valvoo saalista, ei ole meille mitään tarpellisempata, kuin että me totisen kääntymisen kautta varjelemme visusti sielumme, jotka Jesus verellänsä lunastanut on, ettei ne, jotka niin kalliisti maksetut ovat, tulis sille kauhialle perkeleelle saaliiksi. Totinen kääntyminen on se ainoa välikappale, jolla syntinen itsensä perkeleen kynsistä, siteistä ja kahleista irralle riistää, ja sielunsa säilyttää ja pelastaa. Sillä ehkä kuinka virkas, pahaisa väkevä perkele on, koska syntinen Jumalan tykö kääntynyt on, ja kääntymisessänsä seisovana pysyy, niin ei taida perkele hänelle enämpätä vahingota tehdä, kuin itse Jumalallekaan; sillä kääntynyt ihminen on väkevä Jumalan väestä, viisas Jumalan viisaudesa, ja niin vaka Jumalan suojeluksesta hänen siipeinsä varjon alla, ettei helvetinkään portit taida häntä voittaa.
Ah! mitkä suuret edut ovat kääntyneillä! kuinka ihanat, kuinka kunnialliset he ovat Jumalan silmissä! kuinka korkiasti Jumala heitä rakastaa! kuinka paljo hyvää on heillä armon valtakunnassa! Mikä sanomatoin ilo on heillä odotettavana kunnianvaltakunnassa! Ah! niin antaakat siis, Jesuksen nimeen, te sovaistut syntiset, mennä turhat mailmalliset askareenne, syntiset ·ajankulutuksenne, kelvottomat kokouksenne, synnin himoihin sytyttävät tansinne ja leikkinne, ja kaikella vireydellä ahkeroitkaat totisesta kääntymisestä, että sen oikein oppisitte ja velvollisesti itse töissä harjoittaisitte.
Totisen kääntymisen tieto ei ole niin työläs, eikä avara, ettei sitä pikaisesti käsittää ja oppia taita; mutta sen harjoitus ja ahkeroitseminen itse työssä vaatii vireyttä huolta, kiivautta, surua, varoimista, raittiuta, paastoa, rukouksia, työtä, lihan ristiin-naulitsemista, vanhan ihmisen kuolettamista, pelkoa ja vapistusta, niinkuin Paavali siitä uskollisesti neuvoo, Phil. 2: 12. "Laittakkaat pelvolla ja vapistuksella, että te autuaksi tulisitta." Että siis yksikertainen Christitty mahtais tietää, mitä totiseen kääntymiseen, ja sen oikiaan harjoitukseen tulee, niin on lyhjykäisesti vaarinotettava, että katuumuksessa ja parannuksessa on kaksi pää-osaa: ensimmäinen kutsutaan Contritio [], se on: »sydämmen särkeminen, mielikarvaus ja vaikeroitsemus tehtyin syntein ylitse," että syntinen laista ja Jumalan vihan tunnosta peljästynyt, Jumalan mielen jälkeen murehtii synteinsä ylitse,. ja niitä samoja täydellä todella välttää ja vihaa. Käsitetään siis tämän alla,
1) "synnin tunto," kuin laista tulee:
2) "synnin tunnustus," että ihminen Jumalan edessä tekee itsensä vialliseksi ja syypääksi kaikkiin.synteihin, ja ei yhtään syntiä, joko se olis tietty, eli tietämätöin, jonka hän tehnyt on, kiellä eli salaa: niin myös
3) sydämellinen "viha ja närkästys syntiä vastaan," joka sydämmessä tukahuttaa himon syntiä tekemään.
"Toinen pää-osa," kuin totiseen katumukseen ja parannukseen tarvitaan, kutsutaan Fides [], se on: "elävä usko," joka siinä seisoo, että särjetty, peljästynyt ja murheellinen syntinen pakenee nöyrällä sydämmellä Jumalan armon ja Wapahtajan Jesuksen Christuksen kallihin veren, ansion ja vanhurskauden tykö, etsein lääkitystä, lohdutusta ja virvotusta kalvavalle omalletunnollensa ja särjetylle sydämmellensä Jumalan armo-lupauksissa, kuin Evangeliumissa ilmoitetut ovat, ja Wapahtajansa määrättömässä, puhdistavaisen ja vanhurskaksi tekeväisen veren voimassa, tullen totisesti vihan lapsesta armon lapseksi, viheljäisestä syntisestä, vanhurskaaksi Jumalan edessä siinä samassa kuin hän itsellensä erinomaisesti omistaa Jumalan armon ja Lunastajansa Jesuksen Christuksen vanhurskauden vilpittömällä, totisella ja epäilemättömällä turvalla.
Nämät ovat ne kaksi pää-osaa kuin totiseen katumukseen ja parannukseen vaaditaan, ja on niiden kahden osan kanssa niin asiat, että, ehkä totisessa katumuksessa ja parannuksessa "sydämmen särkemisen ja murheen" järjestyksen tähden edellä käymän ja uskon seuraaman pitää; sillä ettei suinkaan kukaan taida uskon kautta etsiä parannusta Jesuksen haavoista, ellei sydän ennen ole särjetty ja haavoitettu ahdistukselta: niin on kuitenkin usko se etuisin osa katumuksessa, ikänänsä kuin sielu on paras ja etuisin osa ihmisessä; sillä uskon kautta ainoastaan, joka itsensä Jumalan armon ja Jesuksen kalliin ansion päälle perustaa, samma me syntimme anteeksi ja tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä. Ihminen mahtaa kaikkein katkerimmasti itkeä syntiänsä, ja kantaa niiden ylitse särjettyä sydäntä, ellei usko sen päälle seuraa, niin epäilemättä synnin-suru muuttuu epäilykseksi, niin kuin tapahtui pettäjälle Judakselle, joka Herran: Christuksen petti. Siinä vanhurskaaksi tekeväisessä, elämän ja autuuden antavassa uskossa, joka on toinen ja paras kappale totisessa kääntymisessä on kolme osaa.
Ensimmäinen kutsutaan Notitia, se on: "vahva tieto niissä kappaleissa kuin ovat tarpeelliset tietä aututeen."
Toinen kutsutaan Assensuss [], ja on epäilemätöin suostumus sydämmessä" jonka kautta ihminen itsensä kaiketi vakuuttaa, että, mitä Jumala sanassansa on ilmoittanut, on taivaallinen ja Jumalallinen totuus.
Kolmas kutsutaan Fiducia [], se on: "oikia ja vilpitöin uskallus Jumalaan," jonka kautta katuvainen syntinen turvaa itsensä Jumalan yhteiseen armoon, Evangeliumin yhteisiin armo-lupauksiin ja Jesuksen Christuksen yhteiseen ansioon, ja ne erinomaisesti itsellänsä niin lujasti omistaa, että niin vissi kuin se on, että Jumala on totinen, Jumala joka ei taida valehdella, ja että Jesus kaikkein edestä on kuoleman kärsinyt, niin vissisti ja epäilemättä on hänkin sydämessänsä ja omassa tunnossansa vakuutettu, että Jumala Christuksen tähden on hänelle armollinen, että kaikki hänen syntinsä ovat anteeksi annetut, ja että hän Jesuksen vanhurskauden voimassa on vanhurskas, ja siinä uskossa loppuun asti vahvana pysyin ijankaikkisesti autuas.
Tästä autuaallisesta turvaamisesta vuotaa nyt erinomaisesti neljä asiata.
1) "Syntein anteeksi saaminen, niin ettei niissä, jotka ovat Jesuksessa Christuksessa, ole yhtään kadotusta; Rom. 8: 1. vaan kaikki heidän ylitsekäymisensä ovat poispyhityt niinkuin pilvi, ja heidän syntinsä niinkuin sumu, ja ei Jumala niitä enää muista, niinkuin sangen lohdullisesti Jumalan Henki puhuu, Es. 43: 25. ja Es. 44: 22.
2) "Jesuksen vanhurskaus," joka sitten kuin synnit ovat poisotetut, syntiselle siaan lahjoitetaan, niin että katuvainen syntinen, lunastajansa Jesuksen Christuksen vanhurskaudessa, jonka hän uskon kautta on päällensä pukenut ja omaksensa saant, on Jumalan kasvoin edessä, ja Jumalan totisen arvoin ja päätöksen jälkeen vanhurskas, kunniallinen ja ihana, rakas kuin ainoa poika, Jumalan perillinen, ja Jesuksen Christuksen kanssaperillinen ijankaikkiseen elämään.
3) "Yhdistys Jumalan kanssa," niin että syntinen, joka synnin tähden oli eroitettu kauvas pois Jumalasta ja autuudesta, on nyt kääntymisen kautta, niin liki yhdistetty ja sidottu Jumalan kanssa, että hän on yksi Henki hänen kanssansa, niinkuin Paavali puhuu, 1 Cor. 6: 17. Ja tosin sielu ja ruumis ei ole ikanänsä niin lujasti toinen toisensa kanssa yhdistetyt, kuin Jumala ja katuvainen syntinen; sillä sielu ja ruumis erkanevat toinen toisestansa kuolemassa; mutta Jumala ja katuvainen sielu ovat yhdistetyt elämässä ja kuolemassa, jonka tähden myös se uskon kautta Jumalan kanssa yhdistetty Paavali näin rohkiasti ulospuhkee, Rom. 8: 38, 39: "minä olen vahva siitä, ettei kuolema, eikä elämä, ei Enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä tulevaiset. Eikä korkeus, eikä syvyys, eli joku muu luontokappale taida meitä Jumalan rakkaudesta eroittaa, joka on Jesuksessa Christuksessa meidän Herrassamme.
4) "Pyhä ja uusi elämäkerta," josta uskovaisen ja kääntyneen ihmiseen kaikella vireydellä ahkeroitseman pitää; sillä niinkuin puu hedelmistänsä tutaan, niin elämäkerrasta myös tuomitaan, jos ihminen on oikein kääntynyt, eli ei, jos hänellä on totinen usko Jumalan tykö eli ei; jos hän on vanhurskas eli ei, jos hän on yhdistetty Jesuksen kanssa, eli ei. Ellei elämäkerrassa vanhurskauden avut ja uskon hedelmät loista, niin ei myöskään, niin totta kuin Jumalan sana ei valehdella taida, ole sydämmessä yhtään uskoa. Kussa ei uskoa ole, siellä ei ole vanhurskautta; kussa ei vanhurskautta ole, siellä ei ole syntein anteeksi saamista ja kussa ei syntein anteeksi antamusta ole, siellä ei myöskään ole elämää ja autuuta. Sillä mahdollisempi on eroittaa valkeuden ja lämpymän tulesta, kuin uskon ja Christilliset avut toinen toisistansa; sillä usko osottaa itsensä aina eläväksi hyväin töiden kautta, niinkuin tästä merkillisesti Jacob, Epist. 2: v. 17. puhuu, sanoen: "usko, jos ei hänellä töitä ole, on kuollut itsessänsä." Sentähden, kussa usko on sydämmessä, siellä epäilemättä liha pitää ristiinaulittaman, vanha ihminen kuolettaman, syntiset himot kaiketi alas poljettaman; vaan hengen elämän, hallitseman ja vallitseman, kaikkinaiset avut ja hyvät työt loistaman. Ja sanalla sanoen: "koko ihmisen pitää ruumiin, sielun, mielen, ajatusten, sanain ja töiden puolesta muutettaman ja uudistettaman." Ei mikään ole niin sovimatoin ja kauhistavainen Jumalan ja siivollisten Christittyin edessä, kuin kuulla sen ihmisen suullansa kerskaavan uskosta, joka kuitenkin elää kaikkinaisissa synneissä ja pimeyden kadottavaisissa töissä, niinkuin huoruudessa, murhassa, varkaudessa, haureudessa, ylönsyömisessä ja juomisessa, irstaisuudessa, virkansa laimilyömisessä, ahneudessa, kunnian pyynnössä, armottomuudessa, vihassa, vainossa, kateudessa, kiukussa, torassa, riidessa, eripuraisudessa, petoksessa, viekkaudessa ja muissa senkaltaisissa: totisella uskolla ei ole näiden töiden kanssa enämpätä yhteyttä ja osallisuutta, kuin Jumalalla mammonan, Christuksella Belialin ja valkeudella pimeyden kanssa. Itse kukin ajatelkoon ja tutkikoon tätä visummasti. 2 Cor. 6: 14.
Jos joku näkee lähimmäisensä hädä, neuvotoinna, viheljäisnä ja köyhänä, ja ei osota hänelle yhtäkään rakkautta, apua, lapiutta ja armoa koska hän sen taitaa tehdä; taittanenko sanoa senkal'aisella olevan sen totisen uskon? Ei suinkaan; sillä hänellä ei ole Christuksen henkee. Jos joku ylönantaa aviovuoteensa, elää huoruudessa, ja palaa himossa muiden tykö: lieneekö senkaltaisella ihmisellä totista uskoa. Totisesti senkaltaisessa ei löydy enämpätä uskoa, kuin elämätä kuolleessa ruumiissa, Joka elää jokapäiväisessä ylöllisyydessä, ylönsyömisessä ja juomisessa ja häpeällisillä sanoilla, turhilla jaarituksilla ja pilkka-puheilla, niin myös valoilla ja· sadatuksilla, häväisee Jumalan nimeä ja hänen pyhää sanaansa ja pahentaa monta sivollista ihmistä; löytyneekö senkaltaisessa totista uskoa? tosin juuri niin paljo, kuin sikunia ohdakkeissa. Jos joku ihminen ylpeyden hengeltä hallitaan, niin että hän tahtoo itsensä korottaa lähimmäisensä ylitse, luullen itsensä häntä paremmaksi, ylönkatsoo, alaspolkee ja halventaa häntä kaikessa tilassa, ammottelee suurempata kunniata ja etua kuin hänelle tulee, katsoo ynsiästi lähimmäisensä päälle, vihaa häntä sydämessänsä, tappaa hänen katsannollansa, ja tuskin kärsii häntä sivullansa, erinomaisesti jos hän sen kautta korkiamman arvonsa kadottais: Löytyneekö siinä ihmisessä toinen usko? Tosin juuri niin paljo kuin ymmärrystä ja järkeä löytyy pedossa ja järjettömässä luontokappaleessa; sillä kussa se kirottu ylpeyden henki hallitsee sydämmem katsannon, sanat ja liikutukset, sinä ovat totisesti usko ja Jumalan Henki sydämmestä kauvas paenneet. Jos joku löytyy, jolla on se tapa, että hän· mielellänsä itsiänsä ilahuttaa ja huvittelee lähimmäisensä panetuksesta, pahoinpäin ulostoimittaa hänen nimensä, tekee hänen vähät rikoksensa isoiksi, kuljettaa häntä kielellänsä ympäri maata, ja kaupunkia, saattaa pahan sanoman hänen päällensä, ja pitää hänen naurunansa ja virtenänsä kokouksissa, mahtaisko senkaltaisessa löytyä totinen usko? Tosin juuri niin paljo, kuin kultaa löytyy harmaassa kivessä.
Jos joku on, kuin murheelliseksi tekee lesket ja orvo-lapset, heidän onnensa ja ajaallisen menestyksensä turmelee ja estää, saattaa lesket ominensa viheljäisyyteen ja köyhyyteen: iloitsee heidän kyyneleistänsä ja murhestansa, panee kiviä kuorman päälle, osottaa itsensä tylyksi, ynsiäksi, vihaiseksi, ja katkeraksi häntä vastaan, ei anna neuvoa, lohdutusta, eikä apua; vaan pikemmin kaikissa asioissa alaspolkee, pahentaa, ja murheelliseksi saattaa ei huolien väsyneitten ja murheellisten kanssa oikialla ajalla oleskella ja itsiänsä käyttää; löytyneekö sen: kaltaisessa ihmisessä totinen usko?
Totisesti, te Jumalan lapset! ei löydy siellä enämmin uskoa, kuin viinamarjoja orjantappuroissa, taikka rakkautta siinä julmassa pimeyden hengessä. Niin on myös muiden syntein ja pimeyden töiden kannssa, mikä nimi heillä ikänänsä olla mahtaa, kussa ne sydämmessä hallitsevat ja vallitsevat, siellä ei ole uskoa eikä uskonvanhurskautta; vaan Jumala paratkoon! se viheljäinen sydän on silloin sen julman perkeleen asuinsia, jossa hän vallitsee ja istuu, niinkuin ruhtinas huoneessansa, hallitsee ja vallitsee kaikki sielun ajatukset ja ruumiin jäsenet, ja pitää ne palveluksessansa, nimittäin vääryyden sota-aseina, niinkuin esimerkiksi: sydämmen pahaa ajattelemaan, silmät haureuteen, kielen kiroilemiseen ja häväistykseen, jalat vahingota tekemääm kädet varastamaan, ryöväämään ja verta vuodattamaan, ja niin edespäin.
Mutta kussa totinen usko on, siellä kaikki hengen työt loistavat uskosta elämäkerrassa, niinkuin säteet auringosta; ja nämät uskon ja hengen hedelmät ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, laupius, hyvyys, uskollisuus, hiljaisuus, puhtaus, nöyryys, armeliaisuus ja muut senkaltaiset; sillä koska usko on sydämmessä, niin on koko pyhällä kolminaisuudella Isällä Jumalalla, Pojalla, ja Pyhällä Hengellä asuinsia siellä; silloin Jumala asuu ja hallitsee sydämmessä ja sielussa niinkuin kuningas; hän kääntää ja vääntää sen kaikkeen hyvään, ymmärryksen puettaa hän korkialla taidolla jumalisissa asioissa; tahdon hän pyhittää ja taivuttaa siihen kuin hyvä on; himot ja liikutukset hän uudistaa kaikkein Christillisten avuin harjoituksiin; ajatukset täyttää hän pyhällä halulla ja himolla; ja kaikki ruumiin jäsenet tekee hän vanhurskauden sota-aseeksi.
Katso! niin on se, kuin nyt sanottu on kääntyneen ihmisen kanssa, ja taidatte, te vaivaiset syntiset! tästä lyhykäisesti oppia, mitä oikiaan kääntymiseen tulee; josta, vaikka se avarammalta itse kirjasta opitaan, on kuitenkin esipuheessa ollut mainitseminen, sentähdän että se, joka tämän kirjan on kokonpannut, on vähän eli ei mitään uskosta puhunut, joka kuitenkin totisessa kääntymisessä on, paras osa. Muutoin mitä katumukseen ja parannukseen tulee, ensimmäisen osansa puolesta, joka sanottiin olevan sydämmen särkeminen, katumus ja vaikeroitsemus tehtyin syntein ylitse, niin on se merkillisesti ja hyvin tässä vähässä tutkistelemuksessa käsitetty. Joka ensin yhdeltä uskomaan opettajalta, Arthur Dent nimiltä on kirjoitettu, ja otollisuudensa tähden ylitse kolmenkymmenen kerran Englannin kielellä präntätty, sitten sekä Saksan, että Danskan ja Ruotsin kielelle, ja nyt vihdoin Suomalaisille hyväksi, Suomeksi käätty.
Jumala, jolta kaikki armo tulee, antakoon tämän tulla pyhimmän nimensä kunniaksi, ja teidän, te vaivaiset ja sokiat syntiset! Walikstukseksenne, kääntymiseksenne ja autuudeksenne! Jumala kuulkoon minun sydämmeni uskollisen toivotuksen, Jesuksen Chriskuksen tähden, jolle, ynnä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, olkoon kunnia, ylistys, kiitos, voima ja väkevyys ijankaikkisesta ijankaikkiseen!
Amen.