Tietäjän muisto
Lausuttu M. A. Castrénin muistokiveä paljastettaessa, 25. VI. 1921.
Kirjoittanut Otto Manninen


Kivi, kerro, julista julki sa, vakuus vasken,
suur’ ett’ oli kerran raataja Kalevan kasken.
Sa vaipumatonta kuuluta valloitusta,
jota saattanut ei punahurme, ei murhe musta,
ei uhrit murtuvat muut, ei muun veren hinta
kuin sen, jota altis rientäjän hehkui rinta.
Sa todista toista kuin ajan houre houkon,
mi vannoo kaikkivaltaan lauman ja joukon.
Tuo ilmi kutsutun, korkean hengen voima,
työn hartaus, sankaruus, valon haltioima,
tie mahtajan, mittaeltava main ja manterin,
tie aava, kuin konsanaan oli tie Aleksanterin.
Mitä Suomi ois, mitä Suomesta missään tiettäis,
jos tääll’ ei työ, vaan velttous voittoja viettäis?
Karu Pohjan kulma vain polon alla ankeen,
yön pitkän peittämä, taintunut talven hankeen.
Sen haaveet haipuis kuin suohallojen sumuun,
sen voima kuin kohu koskien korpien humuun.
Sitä kaikki tuivertais vihatuulet Turjan,
se nauruna ois ja saaliina naapurin nurjan.
Ja heimomme muu – kuin Sammon särjetyt pirstat –
on veljestä veljeen tundraa tuhannet virstat –
mi heist’ ois maine, jos tietäjähenget ei heräis,
ikitietoja tois, suvun kehtomuistoja keräis?
Pojan kasvoi pohjoinen maa, petun maa ja tervan,
jalon jaksajan, joll’ oli johdatus ylhän Minervan,
oli kaukomieli, mi kannusti kaukomääriin,
valon into, mi loi valon yön tuhatvuotisen ääriin.
Vain hetken hehkua sai syke polttavan suonen,
pian viihti sen tumma ja viileä virta Tuonen.
Mut ei mene Manalle mahti mahtajan myötä,
kuin Väinämön miekka se halkoo usmaa ja yötä.
Vaikk’ uinuu uupunut valtias mullan unta,
uus ihmistiedon valkeni valtakunta,
näköranta laajeni, korkeni Pohjan pieli,
ja suureni Suomen aate ja Suomen mieli.
Jalot muistosi, kansa, vaskisin patsain vaali,
teot poikies, joitten suur’ oli suunta ja maali.
Sa niitä juhlin ja virsin ja seppelin vietä.
Mut suuremmin vietät seuraten suurtesi tietä.
Ei pojilta pois ota alaa isien voitot.
Vain alhot on ahtaat. Nouse, niin määräs on loitot!
On vielä vallata maita, on maailmoita:
sa korpien routa ja rintojen routa voita.
Kevätvainiot kiirehtii, valo korkea vaatii.
Käy vastaan valtoja yön. Lain voittaja laatu!
Valon sotaa käy, niin vapahdat sorretuita,
mm korkenet itse, niin nostat, et polje muita,
niin kasvusi karttuu, vainios viljavoituu,
niin henkesi valta varttuu ja avaroituu,
sen äärilt’ ettei mailleen vaipua saata,
ei Jumalan päivän valkeus konsaan laata.


Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.