Takaus (1897)

Takaus. (Schiller.) Kirjoittanut Friedrich Schiller

Väjyen Dionysus tirannin luo

Ase kaavussa Damon kulki;

Hänet kahleihin vartijat sulki.

Niin kolkon katseen julmuri luo:

»Mitä aioit, miks sull’ on ase tuo?» –

»Kotokaupungin sortajat suistaa». –

»Sitä ristillä mahtanet muistaa».

»Olen valmis» hän vastaa, vangittu tuo,

»Elo kahlehiss’ ei ole kallis.

Mut armon jos viimeisen sallis

Sun mieles, niin kolme sa päivää suo;

Ma saattaisin siskoni puolison luo.

Jätän ystävän pantiks sulle,

Hänet surmaa, joll’en ma tulle!»

Ja inhasti naurahti kuningas,

Hän miettinyt häjyn on juonen:

»No päivää kolme ma suonen;

Mut muista jos palannut ajallas

Et silloin liene, niin sijastas

Sun ystäväs kuolo tapaa –

Vaan itse sä niin olet vapaa».

Luo ystävän käy hän: »Kuolohon

On kuningas päättänyt syöstä

Mun kostoksi uhkatyöstä;

Toki kolme päivää hän suonut on,

Kunis kihlaan siskolle puolison.

Jää päästäni pantiks hällen,

Sun kunnes päästän jällen».

Hänt’ ystävä ääneti vain halajaa,

Tirannille pantiks jääpi;

Tover’ eellehen kiirehtääpi,

Ja kolmannen koin viel’ yö salajaa,

Kun on kihlattu sisko ja hän palajaa

Pois joutuen pelkomiellä,

Ettei tulis myöhä tiellä.

Niin sade suunnaton yllättää,

Purot vuorilta tulvien tyrskyy

Ja laaksossa koskena hyrskyy.

Hän juuri äyräälle ennättää,

Pois pyörre portahan lennättää,

Alas kaaret ryskyvät ruhtoo

Ja pirstat myötänsä huhtoo.

Hän rannalle jää; vuo ärjyvi: seis!

Hän turhaan ympäri vilkkuu,

Avunhuudoille myrsky ilkkuu.

Ei ruuhta, mi rannasta ulkoneis,

Mi toiselle puolelle pyrkivän veis,

Venett’ ei tuo lautturi luoksi,

Ja merenä vyöryy jo vuoksi.

Hän maahan heittyvi tuskissaan

Kohottain kädet puolehen taivon:

»Zeys viihtyä suo veden raivon!

Aik’ entää, päivä on puolissaan,

Jos en iltaan perille; out uiskaan,

Niin syössyt kuolohon varmaan

Mä oisin ystävän armaan».

Mut kahta hurjemmin vyöryy vuo,

Ja hyöky hyökyhyn vaipuu,

Ja hetki hetkehen haipuu.

Epätoivo jo uskallusta suo,

Hän virtaan syöksyvi, tietään luo

Halk’ aaltojen takaa tarmon,

Ja taivas suo hälle armon.

Sai maalle hän, riens sitä vinhempään

Ja ylisti armotyöstä

Jumaloita, – niin rosvoja yöstä

Ikimetsän ryntäsi lymystään

Tien tukkien, murha mielessään;

Kädet uhaten nuijia puistaa

Ja kulkijan kiireen suistaa.

»Mitä tahdotte?» Kauhuin hän huudahtaa,

Mull’ ei ole muuta kuin henki,

Velass’ oon kuninkaalle senki».

Lähimmältä nuijan hän kiskaltaa:

»Nimess’ ystävän taivaat armahtakaa!

Kolm’ iskuihin tuimiin vajoo,

Muut paeten metsähän hajoo.

Mut aurinko polttavan paahteen loi,

Hänet suunnaton vaiva jo voitti,

Hän turhaan astua koitti:

»Kätes armias siksikö veen yli toi

Ja rosvojen keskeltä päästä muu soi,

Ett’ tässä nyt tulis turina,

Eik’ estyis ystävän surma?

Sävel silloin, kuules, se solisten

Hopeaisena soi, ihan luota.

Heristyin hän tarkkaa tuota.

Ja kas, kovan kallion kylkehen

Puro raikas on puhjennut pulputen.

Luo riensi hän riemuin ja jähteen

Sai kristalliaallosta lähteen.

Läpi lehvien päivä jo pilkoittaa,

Ja varjoinsa jättijuovat

Puut nurmikoille jo luovat.

Tiet’ astuvi kaksi kulkijaa,

Ohi niiden juuri kun kiiruhtaa.

Sanat nää hän ehtivi kuulla:

»Nyt lie jo hän ristinpuulla!»

Jalan siivittää hätä, ahdistus,

Väsymyksen pelko poistaa.

Tuoll’ illan ruskossa loistaa

Syrakusa jo; tiellä Philostratus

Hänet kohtaa – kasvoilla kauhistus,

Tuo oiva vartija talon

Edessään näki herransa jalon.

»Pois, pois, takasin! Apus myöhä jo on

Pian tuska jo päättyy hältä,

Oma turmios vain sa vältä.

Tirannin pilkka se ol’ tehoton,

Ei sortunut hän epätoivohon –

Sua hetkestä hetkeen vuotti

Ja sanaas uljaasti luotti». –

»Ja jos myöhäist’ on, enk’ enää vois

Avuks ehtiä ystävällen,

Niin kuolossa yhdymme jällen.

Tirannilta riemu se olkoon pois,

Ett’ ystävä ystävän pettänyt ois;

Voi hengen hän ryöstää, mutta

Ei altista rakkautta!»

Käy mailleen päivä. Hän portill’ on

Hän ristin jo pystyssä näki;

Uteljas sitä saarteli väki.

Juur’ ystävän raastavat kuolohon.

Läpi taajan hän törmäsi joukkion:

»Minä», huus, »olen tuomion saanut.

Hän on syytön, hän on mua taannut».

Ilon, tuskan kyynelet silmissään

Jo ystävät on sylityksin;

Kaikk’ katsovat ihmetyksin.

Ei kuivana silm’ ole yksikään.

Jo sai kuningas sanan kumman tään

Sulas hältäkin rinnan se routaa,

Eteensä hän käski ne noutaa.

Ja heihin kauan ja kummissaan

Hän silmäsi: »Siis te sen teitte,

Sydämestäni voiton te veitte.

Ja alttius valhetta ei olekkaan!

Oi sallikaa teihin ett’ yhtyä saan,

Sydänliiton ma kanssanne solmin,

Me olkaamme ystävät kolmin!»

O[tto]. M[anninen].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.